torstai 30. elokuuta 2012

Mustikkakesää

Valokuvatorstain 253. haaste on kesähaaste kuvata viiden kuvan sarja.


Mustikka kukkii, mustikat kypsyneet, mustikoita kerätään

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Inarinpolulla

Seison Sevettijärvellä Kolttien Perinnetalon pihalla rinkka selässä  ja tähyilemässä Inarinpolulle päin. Olen lähdössä tutustumisvaellukselle kokeilemaan, josko ensi kerralla, ensi kesänä rohkenisin yrittää koko tuota sadan kilometrin taivalta Sevettijärvi - Karlebotn Norjan puolella. Paljon olen siitä vaelluskertomuksia ja historiikkiä lukenut, aivan haltioitumiseen asti, joten on aika lähteä saapastelemaan.

Kesä on ollut kolea ja sateinen, jonka vuoksi vaellukselle lähteminen näytti peruuntuneen, mutta ei. Kipinä kyti kuitenkin päästä edes yhden etapin verran taipaleelle, sillä varmasti sekin 13 kilometrin matka valottaisi jotain reitin luonteesta.

Seison siis nojaten kävelysauvoihini  Inarinpolun - Anárašmáden suomenpuoleisessa päässä. Edestä lähtee kiemurteleva polku, jota todella piisaa. En aio kuitenkaan pidemmälle kuin Opukasjärvi tällä erää ja sinne on matkaa juuri tuo 13 kilometriä. Pidän mielessä, että se on tultava takaisinkin. Vaelluskokemukseni on vielä vähäistä, enkä ole yksin lähdössä, vaan kumppanina on oma Hessuni.

Heti alussa polku sivuitsee kalmistoa. Iltapäivän auringossa mäntyjen lomasta pilkottavat valkoisen puuaidan takaa valkoiset ristit. Useinpia hautakumpuja peittää jäkälä. Näkemästä tulee mieleen, että polkumme on täällä rajallinen. Yhtä varmasti, kun se on alkanut, tulee myös päättymään.


Ensimmäinen kaksikilometrinen on raskas. On yhtämittaista nousua ja laskua. Metsätöiden jälkirisukkoakin, osin kivikkoista ja silmälle kauniita järvimaisemia useampaan otteeseen. Tuo hautausmaan lähellä oleva kangasmaasto jää heti alkuunsa taakse. Polku on merkitty suurimmaksi osin erittäin hyvin ja puolen kilometrin maantieosuuden jälkeen alkaa varsinainen Lapin erämaa.  Maisemaa hallitsevat vaivaiskoivut, käkkärämännyt, suopursut, pikku vesistöt, soistuneet märät alueet ja useat purot. Pitkään tein valintaa jalkineiden suhteen, ottaako maastokengät vai kumisaappaat ja lopulta päädyin kumppareihin, syystä että tiesin maaston vetisyydestä ja toisekseen kun suunnitelmissa oli lyhyt vaellus.
Kivikkojen ja pikku vesiesteiden ylityksiä on riittämiin.



Tällaisista rakkakivikosta yli tuon tuostakin, samoin purosista.



Jalat pysyvät kuivina, eikä rakkojakaan tullut. Kävelysauvoista on minulle iso apu tasapainottelussa kiveltä kivelle askeltaessa. Rinkka tekee tasapainostani entistäkin epävakaamman.
Kaiken kaikkiaan taival Sevettijärveltä Opukasjärven autiotuvalle kesti meiltä noin kuusi tuntia. Matkavauhti oli sopivaa, mutta alkoi siitäkin huolimatta tuntua lopussa ikävästi kintereissä. Viimeisten kilometrien aikana ehdin toivoa useampaan otteeseen, eikö autiotupa ala milloinkaan näkyä, kunnes se yhtäkkiä putkahti mutkan takaa.



Opukasjärven tupa on kauniisti maisemaan sulautuva. Se suorastaan häviää lehden ollessa puussa koivikon suojiin. Lähemmäksi tultua huomasin, että tuvassa on muitakin vaeltajia. Rinkka on portaalla. Ei kuuden hengen tupaan paljon ylimääräistä porukkaa mahdu, joten pistettiin teltta pystyyn hieman sivummalle. Kosteat matkavaatteet on mukava saada tuvan lämpöön kuivamaan. Sinne vaan aromit sekoittumaan aromeihin.
Ilta alkaa viiletä nopeasti, eikä väsynyttä matkaajaa virkistä enää edes nuotiolla istuskelu ja maiseman ihailu.



Telttaan ja makuupussiin tekee mieli kömpiä. Maistelin teltan ympäristöstä mustikoita, jotka maistuivat erittäin makoisilta ja ajattelin aamulla poimia niitä puuron päälle. Väärin meni. Yöllä pakkanen ehti napsia mustikat, ei niistä aamulla ollut enää syötäväksi. Onneksi uudesta päivästä näytti tulevan aurinkoinen, aivan loistava päivä ajatellen paluutaipaletta.






maanantai 20. elokuuta 2012

Valintoja

Kun aamulla vilkaisin ulos ja pakkasmittarin lukemia, iski harmitus. Miten väärin olinkaan valinnut eilisen illan aktiviteettini lähtemällä joelle virvelöimään sen sijaan, että olisin ottanut marjakorin kainalooni ja jatkanut aamullista mustikan poimintaa pihapiirin metsiköstä. Varmasti olisin saanut vielä toisenkin litran, ehkä enemmänkin marjoja koriini, mutta "suuri hauki" houkutti enemmän.
Nyt on myöhäistä. Kävin tarkistamassa ja mustikat ovat paleltuneet -3.4 asteen hallan viedessä ne minun nenäni edestä. Kiikun kaakun, etteikö kylmyys olisi ollut jo pakkasta, sillä portailla oli vesipullo jäätynyt, mutta hieman korkeammalla roikkuvat keijunmekot ja lobeliat säilyneet. Kiitin itseäni kuitenkin siitä hyvästä, että olin viitsinyt lähteä myöhään illalla jo kymppiuutisten jälkeen keräämään pihakukkaruukut kottikärryihin ja vajan seinien suojiin.


Isoa haukea en saanut, enkä saanut mitään muutakaan. Joku sisäinen palo minua vain jahtaa kalalle, en ymmärrä oikein itseäni. Ilta illan perästä pakkaan reppuu virvelin ja haavin. Sitten hyppään pyörän selkään suurin haavein polkeakseni parin kilometrin matkan joelle. Joki kiehtoo kyllä muutenkin, kuin vain ison hauen takia. Läheisen kosken kohina on taustamusiikkina ajatuksille, jotka työstävät milloin mitäkin. On myös mukaavaa unohtua katselemaan veden leikkiä nivan kivikkoisessa jokiuomassa. Kuljen edestakaisin parin sadan metrin matkaa soistuneella ja rämeisellä jokirannalla heitellen virveliä. Joen vastarannalle saattaa eksyä joskus poro tai takaani pyrähtää maalintu lentoon säikäyttäen minut.

Mutta siis valintani meni pieleen, kun iso hauki minun aivoitukseni sekotti. Olisi kerrakseen piisanneet jo edellispäivänä mato-ongella ojasta saadut tonkot ja harjus.  Se oli komea saalis, jollaista ei olekaan ojasta tullut tämän kesän aikana muuta kertaa. Aikaisemmat käynnit ovat olleet enemmänkin taistelua itikoiden ja polttiaisten kanssa. Sattuman satoa, siinä kaikki, osuin vain oikeaan ojapoukamaan, missä olivat nälkäiset tonkot ja sähäkkä harjus. Eivät ihan pieniä olleetkaan.


Sieniä ei ole kovin runsaasti näkynyt. Ei yhtä ainoaa kanttarelliä, joitakin minulle vieraita sieniä kyllä, mutta en kajoa niihin. Syyskuun alussa on luvassa ohjattu sieniretki, jolle meinaan osallistua. Toisaalta voipi olla, ettei silloin enää sieniä juuri ole, jos nämä kylmät säät jatkuvat. Metsävadelmikkojakin kävin katsomassa odottaen kieli pitkällä marjojen kypsymistä. Saattaa olla niidenkin kanssa, että paleltuvat kypsymättä varsiinsa.



Mutta kuulaat säät alkavat rakentaa syysruskaa.  Jos ei rupea vallan kamalasti satamaan, niin värikylläisyyttä on luvassa. Metsäisillä kankailla loistaa hirvensäärinurmi punaisina mattoina. Tuntuu, ettei oikein hennoisi kulkea sen läpi, kun joutuu tallaamaan sitä. Joen rannan koivut ovat kellastuneet. Kuusetkin ovat saaneet väriä neulasiinsa! Niitä värittää hento keltaoranssinen kuusensuopursuruoste.



sunnuntai 19. elokuuta 2012

Ihmettelyn aihetta..



...antaa kuusi. Sinnikäs kuusi, joka pitää yhä neulasensa vihreinä, vaikka kaadettiin pihajoulukuuseksi jo viime vuoden marraskuun puolivälissä, jolloin kuusi iskettiin routaiseen maahan lapiolla ja rautakangella kaivettuun reikään ja sai silloin oksilleen kynttilät. Joulukuusen virkaa se kantoi helmikuulle saakka valaisten kynttilöillään kaamospimeää pihaa. Sitten napsautin sähköt kynttilöistä, mutta itse kynttilät saattoin riisua vasta toukokuulla, kun lumet ja jää olivat kuusen juurilta ja ympäristöstä sulaneet, että sai myös sähköjohdon kerittyä pois. Kuusi oli tuolloin niin tomerasti pystyssä, ettei sitä saanut maasta irti, joten se sai luvan jäädä paikalleen, kunnes alkaisi varistaa neulasiaan.
Joskus keskikesällä katsoin, että sille on ilmestynyt uutta kasvua ja se kasvaa yhä ja on vihreä, tosin lähinnä runkoa olevista oksista alkavat neulaset varista.


En minä millään henno kuustani repiä olemattomilta juuriltaan ja ruveta sahaamaan polttopuiksi, kun se on noin ihailtavan periksiantamaton. Aamulla mustikoita kerätessäni sen ympäriltä jutustelin sille, että kynttilät saa ilman muuta tulevaksikin jouluksi, jos jaksaa sinnitellä sinne saakka.



Tuossa rakennuksen vasemmalla puolella kuuseni kököttää, hieman kallistuneena, mutta yhtä elävän näköisenä, kuin juurillaankin olevat kuuset. Minua ihmetyttää puu, joka on elävän näköinen, vaikkei sillä ole ollut juuria kahdeksaan kuukauteen!

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Reppu selkään ja kalalle

Päivästä tuli aurinkoinen ja lämmin, joten oli loistava ajatus käyttää se kalareissuun. Reppuun mukaan kahvinkeittovehkeet ja makkaraa, sekä repun taskuun onkimadot. Veden saa aina koukkaistua paikan päältä. Se on niin puhdasta, että kelpaa hyvin kahvivedeksi.
Huilihetki nuotiolla, kuksa kourassa on tavattoman rentouttavaa. Maisema on joka reissulla erilainen, mutta siinäkin on oma viehätyksensä.  



Miten ihmeessä minä kiinnostuin kalastamisesta ja nimenomaan mato-onkimisesta? Ihmettelen sitä suuresti, sillä minulla kesti lähes 60 vuotta opetella syömään kalaa. Se ei vain suussani maistunut ja keksin jopa aikoinaan valkoisia valheitakin, ettei tarvitseisi kyläillessä tai työpaikan kahvihuoneessa ottaa lautaselleen kalaa, missään muodossa sitä. Kehtasin sanoa, että olen kalalle allerginen, sillä selvisin loukkaamatta ketään niistä tilanteista.
Taisi olla ensimmäisillä kullanhuuhtomisvaelluksilla, kun innostuin kalastamaan virvelillä ja sain reilut 20 vuotta sitten oman virvelin äitienpäivälahjaksi. Sen jälkeen kalastin aina hiukan silloin tällöin, mutten perannut, enkä syönyt kalojani, vaan niille löytyi aina syöjiä, ettei ongelmaa syntynyt, enkä koskaan heittänyt hukkaan saaliitani.
Nyt mökkielämään siirryttyäni sain ukaasin, jos kalastaa, syö myös. Siispä kala alkoi maistumaan, tonko (tammukka=purotaimen) ensin paistettuna, sitten ahven ja nyt on suurinta kalaherkkuani paistettu hauki. Opettelin myös perkaamaan saamani kalat. Jo muutamana kesänä olen itse perannut ja nylkenyt ahvenet, mutta vasta tämän kesän aikana temppu alkoi sujua haukienkin kanssa. Tosin niiden nylkemistä en hallitse, enkä fileroimistakaan, teoriassa kyllä. 
Minä olen ollut Ahdin suosiossa, sillä kalasaaliini ovat olleet runsaita, varsinkin nihkeän alkukesän jälkeen. Viimeksi mato-onkeeni tarttui 75 senttinen ja 2.4 kiloinen hauen vonkale. Ilman haavia se oli tipalla karata, mutta eipä sentään. Sain kun sainkin nykäistyä sen suolampareen  rannalle tupasvillan ja sammaleen sekaan.



Tyhjin toimin ei tarvinnut tänäänkään kotiin palata. Repussa on tuliaisena neljä ahventa. Niistä kaksi on verkolla ja toiset kaksi ongella saatuja. Verkkoahven on iso, painoi 750 gr. Edelliskerran pienin ahven, mikä lammesta nousi, oli vain viisi senttinen. Irrotin pikkuisen varovasti kiipelistään ja laskin takaisin uimaan ja kasvamaan. Muistin kuiskata sille myös pari varoituksen sanaa, että varoisi hyvin tarkasti noita kiemurtelevia matosia ja välkkyviä, ihmevempaimia, jotka muistuttavat hyönteistä tai kalaa. Niissä piilee suuri vaara.
Joskus tuntuu, että kaloilla on lyhyt muisti, juuri koukusta irti päästyään, ne saattaa napata uudestaan madosta ja jäädä kiikkiin.


sunnuntai 12. elokuuta 2012

Vattumarkkinoilla

Nyt kävi niin, ettei vattumarkkinoilla ollut lainkaan vattuja. Ne eivät ole kypsyneet vielä, joten kaksipäiväinen markkinahumu käytiin ilman vattuja. Sää sentään suosi, oli suorastaan upea päivä.
Olin ihka ensimmäistä kertaa näillä markkinoilla, enkä osannut oikeastaan odottaa mitään. Kiertelin ja katselin enimmäkseen, mm. pitkä riukuaita sai ihailuni. Semmoinen pitäisi työstä oman pihan laitaankin.


Kaikki käsityö on mielestäni arvokasta. Olen itse jokunen vuosi sitten opetellut riukuaidan tekoa, tosin minun aitani on erilaiseen malliin tehty. Katso vaikka.
Itse markkinoilla oli hyvä tunnelma. Kaikenlaisia myyntikojuja löytyi, mutta etsimääni maastoasua niistä ei löytynyt. Mahan täytettä ja suuta sai makeaksi lättykahvittelulla 2€ hintaan.
Tikanheittokisaan osallistuin ja epäonnistuin. Oli vissiin harjoituksen puutetta, kun vain 16 pinnaa nakkasin. Kiinnosti myös kokeilla, vieläkö pääsisin ratsun selkään. Rohkenin kysymään, onko paino- ja ikärajoitusta ratsastukseen? Kun niitä ei ollut, niin heivasin itseni satulaan ja pari kierrosta kävelyvauhtia mentiin. Ohjaaja antoi kyllä minulle ohjakset, mutta halusi varmuudeksi taluttaa itse hevostaan. Huomasin, että tasapainoa minulla ei taida olla enää entiseen malliin.
Juttelin markkinaväen kanssa ja nautin siitä, miten vieraat ihmiset aloittavat kanssani ajatusten vaihdon tai minä aloitan sen ja keskustelua syntyy.




lauantai 11. elokuuta 2012

Syksykö soittelee

Vahvasti näyttää ja tuntuu, että syksy on kynnyksellä. Ilma on ollut koko menneen viikon niin hirveän kylmää. Toppavaatteet kaivoin esille, eikä yhtään olleet liikaa, kun kiertelin Ranuan eläinpuistossa. Pikku jääkarhu oli kasvanut sitten huhtikuisen vierailuni paljon. Saanut myös vitivalkoinen karvansa tummumaan. Tietäähän ne lapset, aina möyrimässä jossain.
Pentu oli hieman arka veteen menemään, mutta lopulta eläintenhoitajan sinne heittämät makupalat saivat sen uimasille.


Luonnossa alkaa näkyä syksy, vaikka toivoisi kesän jatkuvan. Koivuissa on paikoin keltaisia lehtiä ja metsäaukeiden hirvensäärinurmi on punastunut kauniisti heilimöiväksi heinäksi. Kesää sen sijaan on tienpenkkojen kultapiiskut ja tietenkin maitohorsmat, jotka leviävät punaisina laajoina mattoina, kuten lupiinit etelämmässä.
Marjojen suhteen on ollut niin ja näin. Ranuan hillamarkkinoilla oli paljon kansaa, mutta mielestäni vähän hillaa. Ostaa en raaskinut, vaikken itse ole vielä toistaiseksi yhtään saanut poimittua. Luulisi syvimmillä korvilla sitä täälläkin päin olevan. Vielä on siis toivoa.
Hakkuuaukkojen vadelmikkoja olen käynyt vilkuilemassa, josko vatut pian kypsyvät. Niiden kanssa ei ole kiirettä, sillä ovat täysin raakoja. Tuskin paikallista vattua on myynnissä Sarakylän vattumarkkinoillakaan. Asia täytyy tarkistaa, sillä karkelot ovat tänä viikonloppuna.







maanantai 6. elokuuta 2012

Karsikonperällä

Tuulen vire tuo suon tuoksuja nenään. Angervot ovat täydessä kukassa ja hirvensäärinurmi huojuu metsäaukeilla punertavina mattoina. Mukavaa semmoisen maiseman läpi on kulkea joelle, milloin pyörällä, milloin jalan. Milloin kameran kanssa, milloin reppuselässä, jossa on kalavehkeet.

Kesä on ollut oikukas ja kummallinen. Liiemmin se ei ole lämpöjään pohjoisemmassa tuhlannut. No, säät ovat olleet, mitä ovat. Mielelläni olisin kuitenkin halunnut talsia hillasoilla keräämässä sitä herkkua talveksikin. Nyt olen hädin tuskin löytänyt marjan tahi toisen maistiaiseksi. Tai kuvattavaksi.



Ei ollut mustikkareissunikaan järin antoisa. Muuten kyllä, muttei mustikoiden puolesta. Vain parisen litraa kolmen tunnin ahkeruudella. Silmän ruokaa oli sitäkin runsaammin tarjolla. En väsy katselemaan vaaran rinteeltä avautuvaa maisemaa. Se on niin avara ja samalla kaunis. Tuulenhenki pitää itikat loitolla, muuten niiden kanssa on ollut olemista. Kovin hanakasti ne eivät minusta välitä, mutta niiden ininäkin osaa kiusata. "Ohvia" on kulunut. Joskus sivelen ihoon myös kylmäpuristettua ruokaöljyä, ei itikat siitäkään tykkää, iho sitä vastoin kyllä.



Ehkä koriin kertyi siksi vain vähän mustikkaa, kun innostuin virittämään kameraa sinne ja tänne kantojen päälle, saadakseni myös itseäni joihinkin kuviin itselaukaisulla.

Yksin ollessa, omat ajatukset seurana tulee usein mieleen "entinen elämä" lounaisessa Suomessa. Se on vielä niin lähellä, vajaan vuoden takana, joten haikeus yllättää aika ajoin. Monen kymmenen vuoden muistot tallentuvat omiin lokeroihinsa, josta nousevat yllättäen mieleen ja kostuttavat silmänurkat.
Sinänsä muutto on ollut oikea ratkaisu. Ei kahden kodin, varsinaisen ja vapaa-ajan, väliä ollut pidemmän päälle innostavaa matkustaa. Tavattoman kalliiksikin alkoi tulla.
Luulen, että olen pohjimmiltani niin porojen sukua, että mitään sopeutumisvaikeuksia ei ole ollut. Välimatkat joka paikkaan on pitkät, tai miten sen ottaa. Toisaalta joka paikkaan on lyhyt matka! Pitkän kevään hidasta kääntymistä kesäksi oli upeaa seurata. Koivujen hiirenkorvat putkahtivat lopulta hetkessä lehdiksi. Juhannusruusu sai kukkansa auki vasta heinäkuun puolen välin jälkeen. Kulleroniityt olivat ihania.
Orava on saanut viisi poikastaan vilistämään pihalle, samoin sinitiaiset ruokkivat toista poikuettaan. Pyyemo ohjailee poikasiaan maantien yli tämän tästä. Liekö niillä pesä toisella puolen tietä ja ruokapaikat toisella.
Minä tunnustaudun porofaniksi. En pistä lainkaan pahakseni, vaikka tuvan pöydän ääressä istuessani havahdun siihen, kun poro vasoineen kävelee terassin portailla ja katselemme tovin aikaa toisiamme silmiin. Että poroilla voikin olla kauniit silmät! Ilokseni vasatkin on tuotu pihaan ja poron kellon kilinä on musiikkia.




lauantai 4. elokuuta 2012

Uuden blogin alku

Tässä sitä ollaan, mihin on tultu! Vuodatuksen kuvakatastrofin jälkeen Pollen suuret saappaat hajosivat, en saanut niitä ehjätyksi, en millään. Yritystä on kyllä ollut, mutta kuviani Vuodatus ei huoli vieläkään. Vähän harmittelen, sillä osa hävisi tyystin, kun en joitain muokkaamiani ollut tallentanut, mutta ei maailmani tähän todellakaan kaadu.
Koetan ajatella, että tässä on uuden alku. Työlästä minulle on ollut uuden blogin väsääminen, sillä olin niin urautunut vanhaan, enkä millään olisi viitsinyt ryhtyä aloittamaan alusta, mutta toisaalta bloggailun maailma on niin kiehtova, että juttuni jatkuvat uudessa osoitteessa.
Koetan soveltaa - itse kun tekee, niin saa juuri sellaista, kun tulee.


Nyt lähden mustikkametsään, jospa saisin edes piirakkamarjat. Edellisellä marjastuskerralla löysin parisen litraa. Kovin on harvassa mustikkaa tällä seuduin.