lauantai 21. maaliskuuta 2015

Kirkkomaalla


Kuljen kirkkomaalla jonon jatkona. Jonon, joka seuraa viimeiselle matkalleen lähteneen valkoista arkkua.
Aurinko on pimentynyt. Nyt se ja suru varjostavat saattajien kulkua avoimen haudan äärelle. Tuuli puhaltaa ikävästi ja tunnen hetkittäisiä vilun väristyksiä, vaikka osasin pukeutua lämpimästi.

Omat ajatukseni lähtevät risteilemään muistojen tielle.
Menen ajassa taaksepäin 25 vuotta hetkeen, jolloin seisoin oman äitini haudalla. Minut valtaa kaipaus. Ymmärrän samalla, että juuri nyt minua värisyttää suuri ikävä, mikä saa kyyneleet kihoamaan silmänurkkiin. Muistot syöksähtävät voimalla ja elävästi tajuntaan.

Matka siunauskappelista pitkin kirkkomaata on kohtalaisen pitkä. Hitaasti etenevän joukon mukana ehtii ajatella myös oman elämänsä rajallisuutta. Sitäkin, mikä on se mitta, millä meille itse kullekin elonaikaa on annettu. Suuri salaisuus se on ja sellaiseksi tietysti tarkoitettu.


Aurinko on pimennyksestään vapautunut ja paistaa heleästi. Hautakumpuja ei erota lumen alta. Hädin tuskin edes hautakivet ovat paikoin näkyvissä. Puiden varjot viipyilevät hangella ja kuvioivat sitä tuulen leikkiessä mäntyjen oksistossa.

 Saattue on pysähtynyt. On aika laskea valkoinen arkku maan syliin  Liikutun, vaikka tuskin olen tuntenut viime matkalleen saatettua. Hän oli mieheni sukua, hänen serkkunsa. Ihan sama, ketä haudataan, koen aina tilanteen herkistyneenä.
Veli Vilkastuksen muistotilaisuuteen minulla ei ollut mahdollista mennä. Hänet haudattiin ulkomaille, mutta videon katselemisenkin koen, kuin olisin ollut itse paikalla. Joka kerta, kun kuulen tai kuuntelen Rydmanin - Niin kaunis on maa, niin korkea taivas...ajattelen Vilkastusta.



Lapiot kahahtavat hiekkaan ja hiekkaa tömähtelee arkulle.
En katsele niin tarkkaan, vaan ummistan silmäni hetkeksi ja siirryn ajatuksin isän pikkuruisen uurnahaudan äärellä. On sateen jälkeinen kaunis elokuun päivä yli 10 vuotta sitten. Silloinkin tuuli, palelin ja värisin, vaikka oli kesä.
 Minulla oli kunnia kantaa isä sylissäni kirkkomaalle, jossa hänen uurnansa siirtyi sylistä syliin. Näin hänen lapsistaan jokainen jätti hyvästejään, ennen kuin laskimme uurnan hautaan. Pikku kumpua jäivät koristamaan sinivalkoiset muistokukat. Niin heleät kukat, sinistä ja valkoista, sotaveteraanin haudalle.

Nyt haudalle laskettiin monien lähisukulaisten, lukuisten ystävien ja tuttavien jäähyväiskukkaset, Pienen hetken pysyvät kauniina ja freeseinä, sitten nuukahtavat. Sama kohtalo on kaikella elollisella. Kukoistaa hetki, kuihtua ja kuolla sitten.
Hautajaispäivänä oli auringon pimennys. Aurinkokin oli saattajana hetken. Kirkastui sitten ja muistojuhlasta tuli herkkä, kaunis, ei raskaan tuntuinen tilaisuus. Huoneessa kuuli muisteluja, iloa ja nauruakin. Kaikella on aikansa.

74 kommenttia:

  1. Herkkä muistelu, Piipe; lämmin kiitos sinulle! ♥♥♥
    Hyvää viikonloppua sinulle ja läheisillesi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eihän tuo haitaa. Sanasi omin mielihyvin joka tapauksessa.
      Kaunista pyhäpäivää ♥

      Poista
  2. Niin se tosiaankin on, että hautajaisissa tuntuu aina olevan kylmä, olen kokenut samaa.
    Näin kun ikää on jo itselläkin paljon, niin kuoleman ajatukseen on tullut ihan toisenlaista sävyä. Vuodet ovat kuitenkin tuoneet mukanaan mielenrauhaa ja kiitollisuutta elämälle. Enemmän osaa arvostaa terveyttä ja omia läheisiään.
    Mukavaa viikonloppua sinulle sinne lumiseen valtakuntaasi. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoihin ajatuksiin kallistun kanssasi. Jokaisesta päivä osaa olla kiitollinen. Kalliita lahjoja ovat.
      Lunta täällä tosiaan on vielä paljon. Jäät ovat alkaneet haurastua arveluttavasti, mutta hiihtokelit aivan huikeat. pakkastakin oli yöllä -25, mutta ei kantohankia, kun ei ole ollut suojasäätä.

      Poista
  3. Ylin kuva on koruttoman kaunis!
    Oikein pelkään näitä hautajaiskutsuja. Äitini kuoli 20 vuotta sitten, vain 65-vuotiaana ja isä kolme vuotta myöhemmin 68-vuotiaana. Ne molemmat tapahtumat olivat niin surullisia kuin olla vain voivat!
    Äidin hautajaiset olivat niin lohduttomat, lastenlastenkin suru oli niin syvää. Isän hautajaisissa kesähelteellä palelin ja tärisin niin että luulin jalkojeni pettävän. Molempiin tapahtumiin oli tavallaan niin vähän aikaa "valmistautua" kuten normaalissa vanhenemisessa ehtii.
    Kauniisti kirjoitit ja muistelit!


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuva on muistotialisuuden pöydästä, jossa istuin ja katseeni viivähti useinkin tuossa asetelmassa.
      Ymmärrän oikein hyvin noiden surujen edessä. Ne silloiset hetket eivät unohdu, eikä ole tarviskaan. Onneksi aika on muuttanut kipeimmät jo ilman tunnemyrskyä muisteltaviksi. Näin ainakin minun kohdallani, ehkä sinunkin.

      Poista
  4. Tällaisia ne hautajaiset on, haudalla palellaan ja muistojuhlassa jo poristaan ja nauretaan. Ihmettelin sitä aikoinani, mutta näin se järkijään menee. Olen tosin ollut hautajaisissa, joissa ei naurettu, mutta ne olivat traagisia nuorten ihmisten muistojuhlia. Vanhempien ihmisten lähtö on luonnollisempaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On totta, vaatii oman aikansa, milloin kuoleman vierailu ja muistotilaisuus ova muuttuneet muistoiksi läheisten mielissä. Mutta uskon, että aina niin lopulta käy, mutta varmastikin lapsen ja nuoren traaginen menetys on taakoista raskainta kannettavaa.

      Poista
  5. Hautajaisissa on aina kylmä oli sitten vuoden aika mikä tahansa. Ainoa poikkeus oli isäni hautajaiset. Hän kuoli juhannuksena ja hautajaisissa oli helle. Lisäksi muistojuhlassa oli lämmin tunnelma. Ihmiset kertoilivat hauskoja muistojaan isästäni. Ne olivat lämpöiset hautajaiset - hän oli lämmin ihminen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen joskus miettinyt, liekö tuo haudan äärellä kokemani kylmyys ja tärinä psyykkinen suoja. Siihen kuluu niin paljon energiaa, että kyyneleille jää vähemmän.
      Kylmyyden tunteen on usein laukaissut vasta saattoväen puheen sorina ja keskustelut, joissa muistellaan edes mennyttä.

      Poista
  6. Kaunis muistopostaus!
    Rauhaisa kuva lumen peittämältä kirkkomaalta.

    Niin samalaiset ovat olleet omatkin tuntemukseni ja se vilu kesähelteelläkin oli todellista äitini siunauspäivänä. Kyllä elämän rajallisuus on täällä ollut alkuvuoden mielessä, niin monta tuttua ja sukulaisiakin on lähtenyt viimeiselle matkalleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirkkomaa oli todella luminen, tiet oli hiekoitetu. Outoa nähdä pienemmistä hautakivistä vain laki, ei enää tekstejä.
      Tuntemuksemme ovat olleet hieman samalaisia, suru yhdistää.
      Suruviestin sain myös muutama viikko pitkäaikaisen hyvä ja rakkaan työtoveri mieheltä. Hän soitti vaimonsa puhelimesta ja iloni yhteydenotosta lopahti ensimmäisen lauseen jälkeen. Tuntui, että sen puhelun aikana jäädyin. Hänen surunsa oli lohduton, enkä minä osannut lohduttaa. Kirjoitin myöhemmin, itkin ja kirjoitin.

      Poista
    2. Kiitos paljon lohduttavista sanoistasi Riihis.
      Kirjeesi meille luettiin äidin muistotilaisuudessa ja tuskinpa kenenkään silmät pysyivät kuivina.
      💖

      Poista
    3. Petra, Suru on vielä niin lähellä sinua. Toivottavasti olet löytänyt täältäkin jonkun murusen lohdutusta. Oletan, että juuri sitä etsit.
      Minä työstä suruani kirjoittamalla. Ensimmäisiä runojani raapustelin oman äitini lyhyen sairastamisen aikana ja enemmän vielä hänen kuoltuaan. Oletko sinä koettanut laittaa surua sanoiksi, lauseiksi, kirjeeksi ja niin edelleen? Surun kirjoittaminen itkettää, mutta samalla myös helpottaa valtavasti. Esim. alla olevan raapustuksen kirjoitin yöllä veljelleni hänen kuoltuaan v.2010.

      Tähtikirkkaana yönä minä tuijotan taivaalle
      etsin sinun tähteäsi
      kauneinta tähteä miljardien joukosta,
      siellä on sinun kotisi.
      Muistojen tulva syöksähtää
      mieleeni,
      kun tunnistan tuikkeesi.
      Olen löytänyt sinut
      ja huomaan,
      ettet sinäkään ole minua unohtanut.

      Haliterveiset sinulle.

      Poista
  7. Kirjoitit niin koskettavasti, että minulle nousivat kyyneleet silmiin. Muistelin äidin siunausta kuusi vuotta sitten ja isän tammikuun pakkasella ollutta siunaustilaisuutta 47 vuotta sitten. Ne hetket eivät unohdu koskaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omat muistosi nousivat esille. Niin tavallisesti käy, kun lukee samalla samaistaa omia tuntemuksiaan lukemaansa. Enää muistot eivät ole kipeitä. Haikean ja herkän olon tekevät kuitenkin.

      Poista
  8. Nämä tällaiset päivät herättävät ajattelemaan elämän virtaa omallakin kohdalla. Hieno kirjoitus, monikerroksinen nykyhetkestä menneeseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Raskaita tilaisuuksia hautajaiset ovat. Niin monet ajatukset sukkuloivat päässä. Tavallaan minä työstin itseäni irti perjantaista kirjoittamalla tuntemuksiani. Olin kotiin tullessa äärimmäisen väsynyt ja menin nukkumaan hyvin varhain. Tiesin, että näin tulee käymään, olen oppinut itseäni sen verran tuntemaan.

      Poista
  9. Viisaasti ja kauniisti kirjoitat! Hautajaiset tuovat aina mieleen monet menneet hetket, jolloin on saattanut jotakuta matkalle. Jokaisella meillä on aikamme, on kevät, kesä ja syksy, talvikin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuntui, että oli pakko kirjoittaa raskaan päivän tunteet ja tunnelmat. Hienosti voisin sanoa, että työstin itseni irti tunnemyrskyistä, sillä jatkuessaan ne väsyttävät fyysisestikin. Sinä ymmärrät varmaan oikein hyvin, mitä tarkoitan.
      Meillä on aikamme, onneksi se on salattu.

      Poista
  10. Niin kauniisti kirjoititkin hautajaisista ja siihen liittyvistä asioista. Laittoivat miettimään muitakin, jo menneitä rakkaitaan.
    Meilläkin oli tässä n. kuukausi sitten hautajaiset läheisen ihmisen poismenon johdosta. Laittoi miettimään myös se, koska hän oli vielä alle 70.
    Ja kaikki tapahtui vaan alle kolmessa viikossa, kun sai tietää, että sairastaa syöpää.
    Koskaan ei tiedetä päiviemme määrää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä uskon, että meille monille käy juuri noin. Muistot tulvahtavat mieleen.
      Olen miettinyt sitäkin, onko äkkikuolema hyvä. On ja ei, mutta emmehän siihen voi vaikuttaa.
      Vasta viikko sitten saatoin ajatuksissani entistä ja hyvää työtoveriani ja ystävää haudan lepoon kaukana Uudessakaupungissa.

      Poista
  11. Kirjoitat kauniisti vakavasta ja surullisesta tapahtumasta - hautajaisista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt tuntui, että oli tarve kirjoittaa. Toki ajattelin muutaman kerran julkaisenko vai en, mutta eihän elämä ole aina pelkkää iloa ja riemua, siihen kuuluu surulliset asiatkin. Rohkaistuin ja julkaisin.

      Poista
  12. Kaunis kirjoitus, toi mullekkin kyyneleet silmiin ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Arvelin kirjoittaessani kyllä, että monelle nousee omatkin muistot mieleen. Myös itse pyyhin silmäkulmiani lukiessani blogiystävien vastaavia bloggauksia.

      Poista
  13. Tunnelmallista tekstiä. Kyllä hautajaisissa muistellaan nimenomaan muitakin rakkaita ja väistämättä tulee mieleen koko elämän tarkoitus. Minullakin kuoli täti tällä viikolla ja se herätti muistelemaan isää erityisesti. Äitisi menetit kovin nuorena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koetin kirjoittaa valoisassa sävyssä, mutta haudalla seisoessa tunteet pakostakin pyrkivät pintaan ja esiin.
      En kovin nuori ollut äidin kuollessa, olin jo 42v. Monesti olen ajatellut sisartani, joka oli silloin kymmenen vuotta nuorempi. Se kesä oli meille tavattoman raskas.

      Poista
  14. mikä yhteensattuma, varmaan teki moneen saattoväen joukossa syvän vaikutuksen. parku tuli lukiessa, ei lainkaan pahassa mielessä kuitenkaan

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin. Monessa pöydässä oli puheenaiheena auringon pimennyksen yhteensattuma siunaushetkellä.
      Olen tuolla jo joihinkin kommentteihin vastatessani maininnut, että tunsin pakkoa kirjoittaa kokemastani. Kirjoittaminen on varaventtiilini ja työstän siten askarruttavia ja mieleen asumaan helposti jääviä tapahtumia. Saan ne näin järjestykseen.
      Ajattelin kyllä sinua, sillä ollaanhan nämä surut ja tunnemyrskyt rajuine itkuineen jaettu äidin, isän ja Vilkastuksen siirtyessä ajasta ikuisuuteen ja samalla haudan partaalla rinnatusten seisottu.

      Poista
  15. Isän kuolemasta on kohta puoli vuotta, silloinkin oli kylmä, itku tuli vasta uurnaa laskiessa, ei siunaustilaisuudessa, jossa piti pitää langat käsissä, huolehtia muista. Kaipa itkin myös äitiä samalla, äiti kuoli jo 1988, kauan sitten.

    Kauniisti kirjoitit, elämä on onneksi muistoja täynnä, kyyneleitä ja hymyä, hyvästejä mutta ei unohtamista.


    (ihan toista asiaa, vahvistin Kaarin blogissa sen, miten luonnehdit hänet, jätin sinne kommentin)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on hyvä, että elämä on juuri noita luettelemiasi asioita täynnä. Emmehän ikinä voi unohtaa rakkaitamme. Heillä on ikuinen sijansa meidän sydämen sopukassa.
      Olet ollut vahva. Minun sylissäni isän uurna tärini niin, että väliin pelkäsin sen putoavan jääkylmistä hyppysistäni ja silmät niin vetiset, etten ajoin nähnytkään mitään. Kaikki nuokin asiat muistaa.
      ..käyn kohta vilkuilemassa Kaarin blogia. Jänskättää, menikö pieleen.

      Poista
  16. Kirjoitit hyvin kauniisti ja tunnelmallisesti, aivan kun olisi mukanasi hautajaissaattueessa.
    Kaikella on aikansa. Hautajaiset on aina hyvin voimakas tunnekokemus.
    Muistot säilyvät ja niiden avulla voi palata välillä menneeseen.
    Olet hyvin taitava kirjoittamaan ja luomaan tunnelman todelliseksi. Kiitos hienosta lukunautinnosta :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistot ovat tärkeitä. Olen jostain lukenut, että muistojen kadottua, ihminen saattaa sairastua. Ne ovat runkona menneen ja nykyisyyden välillä ja miten usein mieli niistä jotain käy ammentamassa.
      Ajattelin hieman kyllä, voinko julkaista näitä kirkkomaa-ajatuksiani, mutta huomaan, että hyvin monella muullakin on vastaavanlaisia.

      Poista
  17. Kaunis kuva saattelee hienon, lämpimän kirjoituksen pariin. Elämä joka syntyy ja joka päättyy on meillä kaikilla.Kiitollisena saa olla jokaisesta hetkestä jonka saa elää ja iloita tästä kaikesta mitä on.
    Kaikkea kaunista sinulle sinne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ensimmäinen kuva on juuri muistotilaisuuden pöydästä. Minua ihastutti tuo kukka-asetelma kaikessa yksinkertaisuudessaan.
      Kunpa aina muistaisi olla kiitollinen päivistään, vaikka hyvin tiedetään, ettei suinkaan ainkaaan vanhemmalla iällä huominen ole itseenselvyys.

      Poista
  18. Aimarii, samoissa tunnelmissa täälläkin. Viikon takaiset hautajaiset elävät yhä mielessä. Ja samassa tulee mieleen kaikki muutkin vastaavat. Kaunis oli kirjoituksesi, herkkä ja täynnä tunnetta. Yhdessä saattoväen kanssa itkemme myös kaikkia tielle osuneita kuolemia. Valoa kohti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hautajaiset herkistävät ja tietenkin suru riipaisempi, mitä läheisempää ollaan haudan lepoon saattamassa.
      Kyllä se hetki, kun seisoo avoimen haudan äärellä, nostaa kaikki aiemmin koetut vastaavat tilanteet pintaan ja kuten sanot, itkemme kaikkia tielle osuneita kuolemia.. Noin juuri tunsin.

      Poista
  19. Kiitos toit ajatukseni ilmi viikko sitten olin myös ystäväni hautajaisissa tunsin hänet liki 60 vuotta ja nuoruutemme yhteiset muistot ovat lämpiminä ja kiitollisina mielessäni.Tuo kylmyys hautausmaalla on tuttu ilmiö.Vanhempieni hautajaisista vuosia sitten.Osasit todella julkituoda kaikki tunnelmat.Hyvää pyhäpäivää Sinulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näitä tunnelmia ei ollut vaikeaa kirjoittaa, sillä kirjoitin vain, miltä minusta sisimmässäni tuntui ja mitä koin. Päivän jälkeen oli tosi väsynyt.

      Poista
  20. Aimarri, reading your post brought tears to my eyes also, your writing is so beautiful and yes, it also evoked sweet memories of both of my parents long passed now- how young they were as I now think.
    I am sorry for your families loss.
    Thank you for the lovely photos and the sense of melancholy you brought forth- a season for all- it is true- xo

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. I have lost my parents and one of my brothers a long time ago. This time it´s about one of distant relative who`s funeral.
      It`s true - as surely we were born we shall die too.

      Poista
  21. Voi miten kauniisti ja koskettavasti kirjoiti. Tuntui ihan kuin itsekin olisin ollut mukana hautasaattuessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivon, ettet ole kokenut liian raskaana lukemaasi?

      Poista
  22. Aimarii, kirjoitit kauniisti. Ja kylläpä on tyylikkäät pöytäkoristeet violeteista kukista ja pajunkissoista.

    Minulla oli lapsuudessa kahden perheenjäsenen hautajaiset puolentoista vuoden välein, äidin ja veljen. Minulle jäi niistä sellainen olo, että kaikki virsimusiikilta kuulostavakin ahdisti ja nosti vihaisen olon pitkän aikaa. Olin vakava teinityttö ja inhosin sydämeni pohjasta hautajaisten valmistelua. Muistojuhla pidettiin meillä kotona maalaistalossa. Minusta se oli turhaa, juhlia nyt kuolemaa! Siihen aikaan ei ollut mitään traumaterapiaa. Aloin vielä aikuisenakin täristä ja itkeä holtittomasti, kun jouduin hautajaisiin.

    Asenteeni muuttui vasta, kun isäni kuoli kaksi vuotta sitten pitkän elämän eläneenä. Suunnittelin hiljaisia hautajaisia, mutta kun menimme hautajaistoimistoon, virkailija kertoi jo kutsuneensa sotaveteraaneja ja lupasi ilmoitella muillekin. Hän kertoi myös, mistä me otamme pitopalvelun ym. sellaista, mikä hänestä oli ihan itsestäänselvää. No, niillä mentiin. Paikkakunnalla oli aina toimittu niin, isot hautajaiset, joihin mennään kutsumatta ja kirkkoherra hoitaa ohjelman. Poikkesimme linjasta vain siinä, että valmistimme myös omaa ohjelmaa, juonsimme tilaisuuden ja näytimme diaesityksen isän elämästä. Tilaisuudesta tuli hyvin lämminhenkinen. Minä ymmärsin, että hautajaiset on yhteisölle tärkeä tapahtuma, josta omaisille jää helpottunut ja rauhallinen olo. En enää paheksu iloisiakaan ääniä muistojuhlassa, kuten silloin nuorena, kun menetys oli minusta liiallinen ja epäreilu ja pidin kaikkia muodollisuuksia hymistelynä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, miten paljon minä mielessäni kapinoin äidin haudalla. Muutamaa viikkoa ennen äidin kuolemaa oli ainokaisen lapsemme rippijuhla. Muistan ne kaaottiset tunteeni kirkon penkissä. Minulta meni se ainutkertainen lapsen tärkeä juhla ikään kuin ohi. En voinut mennä edes ehtoolliselle.
      Omat vanhempani on haudattu heidän toivomuksistaan hiljaisuudessa. Pyrimme myös niin toimimaan.
      Veljen siunaustilaisuudesta saamastani videosta nään erilaisen tilaisuuden. Hän oli kirkkoon kuulumaton, mutta siunauksensa erittäin lämminhenkinen. Siellä oli tapana tuoda kukin ken halusi vain yhden kukan arkulle, ei isoja kukkalaitteita. Hänen lapsenlapsensa asettivat piirustukset arkun päälle. Paljon oli musiikkia.
      Minulle ei jäänyt ikävää oloa siitä, etten mennyt itse paikalle.

      Poista
  23. Hautajaiset saavat aina ajattelemaan elämän loppumista. Kaunista tekstiäsi lukiessa tuli mieleen John Donnen runo, josta Hemmingway lainasi kirjansa nimen.
    "Jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua,
    sillä minä sisällyn ihmiskuntaan.
    Älä siis koskaan lähetä kysymään,
    kenelle kellot soivat;
    ne soivat sinulle. "

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten todelta tuon runon sanat vaikuttavatkaan. Paljon on runoilija syventynyt sanomaansa.
      Saattoväki, varsinkin iäkkäämpi, on tullut tulokseen, että tapaavat enää vain näissä surusävyisissä merkeissä. Sitä se tavallaan onkin, kun asutaan niin eri puolilla maata. Hautajaiset saavat ajattelemaan elämän rajallisuutta.

      Poista
  24. Kaunis kirjoituksesi saa herkistymään, pois nukkuneet läheiset tulee myös mieleeni.
    Me emme tiedä huomista mitä tuo tullessaan, onneksi emme.

    Kiitollisin mielin eläkäämme tätä päivää, aikamme on rajallinen.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hartaudella luin tämä hienon kirjoituksesi. Hyvät kuvat, itse en ole saattanut niitä laittaa. Hautajaiset ovat aina herkistävä tilaisuus ja haudalla on aina kylmä. Miehen traagisen kuoleman jälkeen minun oli pitkään vaikea mennä hautajaisiin, mutta pakkohan se on sukulaisten ja lähiomaisten haudalle mennä. Hävettää että itken niin valtavasti, omaisten suru tarttuu heti puseroon ja itken myös omaa suruani, sehan kertautuu aina.

      Hyvän ystävän saattelin viime syksynä ja se tapahtui samassa kappelissa, jossa hyvästelin miehen. Jotenkin kaikki vyöryi siellä päälle, enkä voinut mitään.Yht'äkkiä kaikki voi olla ohi, meillä ei ole muuta kuin tämä hetki.

      Poista
    2. Liplatukselle:
      Onneksi huominen on tarkoin varjeltu salaisuus. Arvelin kyllä kirjoittaessani, että monella on omakohtaista kokemaa vastaavanlaista, mitä itselläni. Rohkenin kuitenkin kirjoittaa.

      Mustikselle:
      Hartaudella luin myös minä sinun kommenttisi. Raskaan surun olet läpikäynyt, enkä pidä lainkaan ihmeenä, että hautajaisissa koet sitä uudelleen. Omaa suruani minä itkin perjantaina ja liikutuin myös siitä, miten läheiset surivat.

      Poista
  25. Nousi kyyneleet silmäkulmiin, isäni kuoli tammikuussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan sen, kun luin surustasi. Arvaten herkistyit, onhan isäsi kuolemasta vain hetki. Toivon, ettei kirjoitukseni liikaa repinyt auki sitä, mikä on kohdallasi muistoiksi muuttunut/muuttumassa.

      Poista
  26. Surun tunteita ja muistoja herättävää tekstiä kirjoitit kauniisti. Elämä on rajallista, kunpa muistaisi nauttia siitä ja olla kiitollinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei elämä ole pelkkää auringonpaistetta, riemua, hupia, kyllä siihen liittyy näitä tummempiakin raitoja. Vaikka ne juuri osuessaan kohdalle näyttävät niin mustilta, niin ajan oloon haalistuvat kyllä.

      Poista
  27. Samoin omat muistot alkoivat tulla mieleeni kertomustasi lukiessani.
    Virsi 499.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suru muuttuu ajan myötä muistoiksi. Koskaan emme rakkaitamme unohda.
      Tuo virsi- Jumalan kämmenellä, veisattiin perjantainakin. Se lohduttava ja kaunis virsi.

      Poista
  28. Koskettavasti kuvaat koettua tunnetta, vilua ja kaipausta, surua ja muistoja. Albinonin Adagio on minulle lupa antaa kyynelten tulla. Kiitos Aimarii tästä muistojen matkasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Adagiosta tykkään minäkin. Viimeksi kuuntelin sitä kirkossa, oli upeaa.
      Nyt siunaustilaisuudessa alkoi itkettää virren - Oi Herra, jos ma matkamies maan, lopulla...en si tahdeilla.
      Ei itku kysy aina lupaa tulla, se tulee vaan.

      Poista
  29. Kovin koskettavat olivat sanasi, kovin on elomme matka joskus päättyvä meillä kaikilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei voi välttyä ajattelemasta elämän rajallisuutta seisteeään haudan äärellä. Tunteistani ja ajatuksistani kerroin

      Poista
  30. Kirjeesi luettiin muistotilaisuudessa ja tuskinpa kenenkään silmät pysyivät kuivina. Kiitos sinulle Riihis! ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajatukseni olivat tuolloin siellä siunaustilaisuudessa. Muistelin menneitä, työtoveruutta, ystävyyttä. Itkin ja tunsin haikeutta ja surua. Häpesin itseäni, että olin niin huonosti hoitanut yhteydenpitoa.
      Kiitos sinulle tästä kommentista. Riihis toivottaa ihanaa syksyä sinulle ja perheellesi.

      Poista