sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Raapaleen verran sanoja



Ei kevään merkkejä Karsikonperällä. Ei, vaikka kesäaikaankin onkin siirrytty. Raskaat pilvet ovat pyyhkineet tänään Kärryvaaran rinteitä. Luntakin tupruttanut pitkin päivää. Vesikeli ei ole, vaikkakin lämpöasteita.

 Viikolla oli täydellinen kevättalven sää. Selkeitä aamuja pakkasyön jälkeen. Huurtuneet puut ja säihkyvä hanki houkuttivat varhain liikkeelle. Tein omat jäljet, jotka ristelivät välillä ketun polun poikki. Joskus ylitin jäniksen kulkureitin. Katselin riekkojen "harakanvarvaskuvioita" pajupuskien ympärillä.

Lumikengillä oli helppo liikkua. Latu jouti edetä tyhjänä. Minua ei houkuttanut moottirikelkan reittikään, mutten myöskään olisi raaskinut rikkoa hangen pintaa.

Ihastuttava suo ja känkkäräpuut kauniita kimalteissaan, eikä hangelta säihkettä puuttunut. Tämmöinen oli aamujen aamu, josta lähtee päivä aina loistavasti käyntiin.

                                                                       *







Hyvää pääsiäisviikkoa.
Kävikö virpojia? Tänne meille eivät osanneet tulla. Eipä silti, ehdin jo eilen syödä kaikki pikku suklaamunat, joita olin virpojille varannut. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun näin on käynyt. Luulen, etten ikinä opi.

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Pysähtynyt olo

Olen vetänyt tovin ajatusviivaa
Pysähtynyt vain olemaan ja tuijottamaan ruudun takana leijailevia lumihiutaleita, jotka tuiskutuuli pistää ajottain vinhasti pyörähtelemään. Nopeasti pihakuusen oksille alkaa kertyä valkoista ja kohta koko piha peittyy neitseellisen puhtaaseen koskemattomuuteen   Orava ei ollut lumentulosta moksiskaan, muttei viitsinyt jäädä sitä kanssani ihmettelemään.



Sataa toista vaiko kolmatta päivää. Laskuissa menen jo sekaisin. Taitaa tehdä kevättä.

Olin ajatellut tehdä päivästä siivouspäivän ja sitä ajatellen valitsin  siivousmusiikkia.  Tavallisesti tässä huushollissa ei ole mikään soittopeli äänessä, mutta siivotessa kaipaan melankolista taustaääntä. Nimenomaan haikeaa taustaääntä. Joskus käy, että musiikki vie mukanaan ja siivous siirtyy tuonnemmaksi. Näin nytkin, vain matot sain pudisteltua ja luutuusveden valmiiksi ämpäriin. Lohdutan itseäni, etteivät kotihommat mihinkään karkaa, vaikka luvankin antaisin.

Tietokoneelta etsin Schubertin Serenaden, vaihtoehtona usein on Beethovenin Silencio tai Lisztin Liebestraum. Tällä erää aloitin Serenadella ja se soi ja soi......aina vain alusta uudelleen.



Kävin aamupäivällä hakemassa kissaksia ja koivunoksia maljakkoon. Ovatpa valmiina, kenties huomenna olen ahkerampi kotiaskareiden kanssa.

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Kirkkomaalla


Kuljen kirkkomaalla jonon jatkona. Jonon, joka seuraa viimeiselle matkalleen lähteneen valkoista arkkua.
Aurinko on pimentynyt. Nyt se ja suru varjostavat saattajien kulkua avoimen haudan äärelle. Tuuli puhaltaa ikävästi ja tunnen hetkittäisiä vilun väristyksiä, vaikka osasin pukeutua lämpimästi.

Omat ajatukseni lähtevät risteilemään muistojen tielle.
Menen ajassa taaksepäin 25 vuotta hetkeen, jolloin seisoin oman äitini haudalla. Minut valtaa kaipaus. Ymmärrän samalla, että juuri nyt minua värisyttää suuri ikävä, mikä saa kyyneleet kihoamaan silmänurkkiin. Muistot syöksähtävät voimalla ja elävästi tajuntaan.

Matka siunauskappelista pitkin kirkkomaata on kohtalaisen pitkä. Hitaasti etenevän joukon mukana ehtii ajatella myös oman elämänsä rajallisuutta. Sitäkin, mikä on se mitta, millä meille itse kullekin elonaikaa on annettu. Suuri salaisuus se on ja sellaiseksi tietysti tarkoitettu.


Aurinko on pimennyksestään vapautunut ja paistaa heleästi. Hautakumpuja ei erota lumen alta. Hädin tuskin edes hautakivet ovat paikoin näkyvissä. Puiden varjot viipyilevät hangella ja kuvioivat sitä tuulen leikkiessä mäntyjen oksistossa.

 Saattue on pysähtynyt. On aika laskea valkoinen arkku maan syliin  Liikutun, vaikka tuskin olen tuntenut viime matkalleen saatettua. Hän oli mieheni sukua, hänen serkkunsa. Ihan sama, ketä haudataan, koen aina tilanteen herkistyneenä.
Veli Vilkastuksen muistotilaisuuteen minulla ei ollut mahdollista mennä. Hänet haudattiin ulkomaille, mutta videon katselemisenkin koen, kuin olisin ollut itse paikalla. Joka kerta, kun kuulen tai kuuntelen Rydmanin - Niin kaunis on maa, niin korkea taivas...ajattelen Vilkastusta.



Lapiot kahahtavat hiekkaan ja hiekkaa tömähtelee arkulle.
En katsele niin tarkkaan, vaan ummistan silmäni hetkeksi ja siirryn ajatuksin isän pikkuruisen uurnahaudan äärellä. On sateen jälkeinen kaunis elokuun päivä yli 10 vuotta sitten. Silloinkin tuuli, palelin ja värisin, vaikka oli kesä.
 Minulla oli kunnia kantaa isä sylissäni kirkkomaalle, jossa hänen uurnansa siirtyi sylistä syliin. Näin hänen lapsistaan jokainen jätti hyvästejään, ennen kuin laskimme uurnan hautaan. Pikku kumpua jäivät koristamaan sinivalkoiset muistokukat. Niin heleät kukat, sinistä ja valkoista, sotaveteraanin haudalle.

Nyt haudalle laskettiin monien lähisukulaisten, lukuisten ystävien ja tuttavien jäähyväiskukkaset, Pienen hetken pysyvät kauniina ja freeseinä, sitten nuukahtavat. Sama kohtalo on kaikella elollisella. Kukoistaa hetki, kuihtua ja kuolla sitten.
Hautajaispäivänä oli auringon pimennys. Aurinkokin oli saattajana hetken. Kirkastui sitten ja muistojuhlasta tuli herkkä, kaunis, ei raskaan tuntuinen tilaisuus. Huoneessa kuuli muisteluja, iloa ja nauruakin. Kaikella on aikansa.

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Maaliskuun aurinkoa ja pakkasöitä

Taivas ei enää sinisempi olla voi, eikä aurinko heleämmin täysillä porottaa. Vitivalkoinen hanki kimaltelee  ja minun talvenkalpealla nenälläni ja poskipäillä alkaa punottaa.
Seison pilkkiäni uittaen pikku lammen jäällä, silmät kiinni, pää täynnä ristiin rastiin lenteleviä ajatuksia. Ehkä nekin sinisiä.
Silloin tällöin tunnen vapakädessäni hennon nykäyksen. Nyhdän siiman ylös. Joskus on ahven koukussa, useammin se mokoma vain narraa minua. Onnittelen mielessäni ahventa, kun välttää ansan, eikä päädy keittokattilaani. Toisaalta taas myhäilen tyytyväisenä silloin, milloin irrottelen saalista koukusta. Minä narutin ahventa nyt.



Lampi on pikkuruinen. Vastarannan puolella suon takana piirtyy vastavaloon tuttu vaara. Toisaalla lampea ympäröi metsä, joka huokailee hyväntahtoisesti kuiskien salaisuuksiaan. Välillä tuulikin innostuu puhaltamaan käkkärämäntyjen oksilta kevyitä  lumitupsauksia ilmaan.

Kun tuntitolkulla saapastelee hangessa, kairaa jäähän reikiä, pilkkii minkä ehtii, niin nälkä tulee väkisinkin.
Rannalta löytyy kelopuita. Ei kauaakaan, kun mieto tervaksen tuoksu leijailee nenään ja pikku koivunkarahkassa työnnetään makkaraa paistumaan.


Pohjoisen porstuassa kevät on erilainen, mitä eteläisessä osin maata, missä krookukset ja lumikellot kukkivat. Siellä myös tulppaanit työntävät vihreää mullasta ja multasormet syhyävät jo vaativasti. Minä muistan omat silloiset kevääni oikein hyvin.

Täällä on hanget vielä korkeat, eikä pälviä lainkaan. Lumen pinta on karhean rosoinen ja laduilla luistava keli. Lumienkelikin siihen syntyy leikiten.


 Kevät on kuitenkin tekemässä tuloaan, vaikka hitaasti. Räystäät ovat lirittäneet vettä jo monena päivänä. Tintit käyvät ahkerasti kurkistelemassa pihan lintupönttöjä. Onpa niille ti-ti-tyykin löytynyt melodiavalikoimaansa. Oravat kisailevat puun runkoa ylös alas sen kun kerkiävät ja aamulla kuulin ensi kerran käpytikan raikuvan rummutuksen. Sen viesti oli ilmiselvä - tää on minun aluetta!

Yöpakkaset ja aurinkopäivät ovat kevään merkkejä. Muutamana yönä ovat revontuletkin leiskuneet. Ei niin voimaikkailla loimuilla, mutta kauniin vihreinä kuitenkin.


Kuuttomaan aikaan tähtitaivas näkyy kirkkaana. Näkyy paitsi tähdet, myös melkoinen liikenne taivaalla. Revontulia kuvatessa saattoi nähdä lyhyessä hetkessä puolen kymmentä vauhtimenijää. Eivät ne tähdenlentoja olleet. Satelliitteja luulisin ja yhden sain myös kuvattua.


Mutta ne kaipaamani kantohanget, ne kerihanget, niin kuin niitä lapsena kuulin nimitettävän. Niitä ei ole vielä tullut.
Seinäkuivalihakin saa kypsyä vielä.

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Maaliskuuta Karsikonperällä

Talvi on vielä Karsikonperällä. Siis täysi talvi, vain pakkaset puuttuvat. Lunta on riittävästi, mikä tarkoittaa toista metriä ja lisää tulee lähes päivittäin.


Ei ole havaintoja keväästä. Tai sentään päivän pituus, johon on tullut roimasti lisää sitten alkutalven.
Keväthanget ovat loistavia hiihdellä. Auringosta on vain kaipuu. Eilinen antoi hieman lohtua, sillä tavanomainen harmaus oli pois. Taivas oli sininen ja hanget hohtavan valkeat.


Viikonloppuna rankka lumisade oli tukkinut tuiskun kanssa tien. Raskas märkä lumi on työllistänyt täna talvena tienauraajia, mutta kulkuun on päästy. Nytkin väylät näyttävät niin viimesen päälle.


Joki yrittää avata hiljalleen uomaansa. Hevin ei löydy turvallista kohtaa, mistä pääsisi moottorikelkalla enää jokea ylittämään. Suksella kuitenkin onnistui tänään hyvin. Tosin suksen jäljelle nousi vähän vettä.


Maaliskuu on lunta, lunta vaan. Parhaillaan puut ja katot taas lumisia. Teräksistä hankikantoa kaipaan. Ne kerihanget ja auringon paiste tekevät minun maaliskuusta sen oikean. Vielä täällä ei ole pälvien eikä kukkasten aika, mutta se tulee aikanaan. Sitten toukokuulla.





perjantai 6. maaliskuuta 2015

Kysymyksiin vastauksia


1.. Mistä löydät parhaimmat aiheet kuviisi tai kertomuksiisi?
Minä ammennan aiheita kuviin ja kirjoitteluun luonnosta. Tykkypuita ja lumimaisemia en kyllästy kuvaamaan, en myöskään syksyn värikästä ruskaa, virtaavaa vettä, taivasta, niin tähtisenä, revontulisena, enkä myrskypilviä nostattavana. Monesti samat aiheet innostavat myös saamaan aikaan jotain tekstiä.
Retkillä on repun sivutaskussa useimmiten myös kynä ja vihkonen. Pikkupokkari kulkee taskussa, sillä koskaan ei tiedä, milloin sen unelmakuvan saa napattua tai milloin kynä alkaa sauhuta.

2. Mikä on aikaisin muistikuvasi?
Lapsuuden muistikuvani ovat hataria. Niitä kyllä on, mutta muisti pettää, mikä olisi varhaisin. Minua hoitivat lapsena isän kasvatusvanhemmat. Vasta ollessani noin 9-vuotias muu perhe muutti samaan taloon Tädin ja minun kanssani. Eno oli silloin kuollut ( isän kasvatusvanhempia kutsuttiin meidän perheessäTädiksi ja Enoksi, joista Eno oli isän oikea eno. Alla olevassa kuvassa olen Tädin kainalossa.)

Petini oli Tädin selän takana sivusta levitettävässä sängyssä, patjana olkipatja. Isossa tuvassa minua pelotti mennä yksin nukkumaan ja mieleeni on jäänyt pelko sängyn alla asuvasta möröstä.




3. Minkä esineen olet omistanut kauimmin?
Ne on piikkarit. Ei mitkään korkkarit vaan juoksupiikkarit. Niiden tarina alkaa vuodesta -58 tai -59, jolloin innostuin pikajuoksusta. Kotipihaan oli mitattu 100 metrin matka, jossa kisattiin kesäisin. Ilmeisesti isä huomasi nopeat kinttuni ja alkoi kuljettaa minua polkupyörän tarakalla kirkonkylän urheilukentälle. Juoksuintoni kasvoi ja palkintolusikoita ropisi. Kunnan urheiluohjaaja huomioi saman, mitä isä. Sitten lähdettiin kunnan piikkiin taksikyydillä ostamaan minulle Heinolasta piikkareita. Yhä nuo piikkarit ovat tallella ja ikää niillä on yli 50 vuotta. 




4. Mitä kirjaa sinulle on lapsena luettu?
Ei minulle ole luettu koskaan kirjoja. Ei vanhemmillani ollut siihen aikaa, eikä kotona edes ollut lasten kirjoja, sanomalehti tuli taloon. Lukemisesta kiinnostuin vasta ensimmäisellä luokalla koulussa. En osannut lukea sinne mennessä. Jonkinlainen mielikuva on, että Täti yritti auttaa ekaluokkalaista läksyissä.

5. Oletko kirjojen lukija?
Olen hyvin satunnainen lukija. Lukuintoni painottuu vahvasti syksyyn jatkuen joulun yli, mutta lopahtaa tavallisesti ”keväthangille” Tänä vuonna intoa piisasi vain joululahjakirjan lukuun asti. Vain muutamia kirjoja olen selaillut sen jälkeen. Aina on kuitenkin yöpöydällä luettavana jotain. Parhaillaan ja edelleen on antologia – Suuri siika.

6. Mistä nykyaika kärsii?
Sanalla sanoen, ahneudesta. Verenpaineeni alkaa kohota, jos rupean analysoimaan asiaa enemmän. Tässä maassa on paljon pahoinvointia ja epäoikeudenmukaisuutta.

7. Mitä arvostat tänä päivänä?
Voisin jaaritella, mutta lyhyesti. Arvostan rauhallista ja tasapainoista arkea. Olen tyytyväinen omiin pieniin kuvioihini ja vapauteeni toteuttaa mieleenjuolahtumia. 



8. Kenen kanssa haluaisit viettää päivän?
Miehen kanssa. Tarkennan, oman mieheni kanssa. Hänen kanssaan olen viettänyt useammista päivistäni suurimman osan yli 42 vuoden aikana ja niinpä vieläkin.

9. Kenen kanssa haluaisit viettää yön?
En halua vaihtaa yöksikään seuraa. Paitsi joskus saatan lähteä sängystä evakkoon, kun uneni loppuu kesken kaiken.

10. Tänään sinua kohtaa onni! Mitä pukisit päällesi?
Tervetuloa vaan onni!  Sopii tulla tänään tai milloin vaan. 
Asu riippuu ajankohdasta, mutta jos kohtaaminen tapahtuu päiväsaikaan, niin olen pukeissa, jos yöllä, niin en ole pukeissa.

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Pilkillä

Maaliskuussa alkaa keväthankien aika. Hankia on, mutta auringonpaisteiset päivät ovat edelleen kadoksissa.  Hangissa on kantoa leveälle sukselle ja kelkalle, joten pilkkijäille pääsee.
Lumen alla jään päällä on sohjoa. Neljä kerrosta löytyi jäästä, ennen kuin sai kairattua pilkkireiän
Ahvenia ei liiemmin mormuskat kiinnostaneet, ei vaikka yritti houkutella madollakin. Sen verran kuitenkin nousi ylös, että paistinahvenilla pääsee herkutelemaan.

Tietysti nuotiotulilla nokipannusta kahvittelu kruunaa pilkkiretken.


Ei kiehu lumesta sulatettava kahvivesi aivan hetkessä. Ensin haettava rannalta sopiva pökkelöpuu, kaataa se, sahata ja halkoa. Sitten veistää kiehisiä ja sytyttää ne.
Kun nuotiossa on tuli, hyvä on etsiä keittispuu ja kourasta nokipannu lunta tupaten täyteen. Sitten jäädä istuskelemaan ja ihmettelemään tulilieskojen leikkiä.
Jossain vaiheessa kahvi valmistuu.
Nuotioon tujottelua voi jatkaa hörppien välillä kuksasta kahvia.