Meneillään on vuoden viimeinen päivä.
Sekin illassa ja
ikkunan takana pimeä. Kukonaskeleen verran pidentynyttä päivää ei vielä lainkaan huomaa.
Luonto on koristautunut juhlavasti vastaanottamaan huomisen,
vuoden ihka ensimmäisen päivän. Lunta on satanut aamusta lähtien, eikä sille näy loppua.
Lumen taiteilema maisema on kaunis, neitseellinen ja puhtaan
valkoinen. Pakko sitä on ihaillen katsella, kuitenkin huoli puiden
puolesta. Pienemmät niistä huokailevat jo taipuessaan kaarelle, isommat kestävät
vielä, mutta miten kauan.
Lumi painaa.
Puolen hehtaarin metsässä osan jäälyhdyistä on lumi jo
haudannut. En löytänyt kaikkia. Luovutin tarpeeksi rämmittyäni.
Vuoden vetäessä viimeisiään on otollinen hetki tehdä jonkinlaisia
tilinpäätöksiä menneestä. Joillekin vuosi on saattanut olla hyvä, mutta monelle
raskas ja ikävä. Siitä saa suuresti syyttää koronaa.
Jokaista aika, ajan virta koskettaa tavalla tai toisella.
Jos ei muuten, niin ainakin on vuoden sisällä tullut ikävuosia yksi lisää.
Vanhennutaan. Syntymässä saimme lahjana kutsun elämän juhlaan, sen
vaihteleviin rientoihin ja ennalta arvaamattomiin käänteisiin.
Elämää verrataan myös matkaan. Se on outo matka,
eikä voi kääntyä taikaisin. Paluulippua ei ole. Kuitenkin jokainen tänne syntynyt päätyy kuka mitenkin jossain vaiheessa perille. Kuulostaa melko hurjalta.
Minulla oli syntymäpäivä pian joulun jälkeen. Ajattelen olevani vanhempieni myöhästynyt
joululahja. Tai voisin kai ajatella myös, että syntymäni oli ensimmäinen syntymäpäivälahjani.
Kellossa rapsahtaa viisari eteenpäin. Hiekka valuu tiimalasissa
astiasta toiseen. Aika kuluu vääjäämättä ja koko ajan vanhenemme. Vuosi on pitkä, kun katsoo eteenpäin. Vaan kuinka ollakaan,
taaksepäin ajatellen mennyt vuosi on kiitänyt salamavauhtia aamusta iltaan,
viikosta toiseen ja kuukaudesta seuraavaan.
Tulee mieleen sanonta – mikä kiire tässä valmiissa
maailmassa on? Vähemmälläkin ehtii. Mutta kun aina ei ehdi! Juna tuppaa jättämään.
Omalla kohdallani vauhtia hidastaa ikäkerroin.
En taikoja tekemällä rupea urkkimaan mitään tulevasta. En
tee lupauksiakaan. En myöskään jää tätä vuotta kaipaamaan. Se jää muistojeni
räsymattoon tummaksi raidaksi, ei kuitenkaan mustaksi.
Vanha kansanperinne kertoo, kun uudenvuoden yönä avaa ikkunan,
niin saa häädetyksi kaiken vanhanvuoden painolastin, joka yrittää taakkana
siirtyä uudelle vuodelle.
Avaan ikkunan, mikäli muistan.
Hyvää vuotta 2022 ♥