maanantai 18. helmikuuta 2019

Valurautainen joulukuusenjalka





Joulukuusenjalka

Aino siivoaa osaston välinevarastoa.

Työ edistyy hitaasti, sillä varaston takaseinän puolenkymmentä hyllytasoa ovat täpötäynnä tavaraa. On haettava metallitikkaat, että saisi ylimmänkin hyllyn järjestykseen.

Aino pusertaa siivousrättinsä nihkeäksi ja ryhtyy siirtämään kattokiskossa liukuvia tikkaita sivuun.
Ne jumittuvat.
Harmistuneena Aino riuhtaisee voimalla ja näkee vilahduksen, miten jotain putoaa vauhdilla hänen päälleen. Iskun voimasta hän lysähtää pökerryksissä istualleen. Tokeennuttuaan tunnustelee kädellä silmäkulmaansa. Se tuntuu turralta ja repaleisen tahmealta. Veri valuu noroina sormien välistä.

- Erimielisyyttäkö perheessä, että näin pahasti kävi? kyselee lääkäri paikatessaan palkeenkieltä.
-Valurautainen joulukuusen jalka vain, vastaa Aino.
-Joulukuusenjalka? Syyskuussa? lääkäri mutisee itsekseen.

Seitsemän ommelta silmäkulmaan ja ajallaan mustelma sateenkaarenväreissä.

Krapu on sadan sanan kirjoitus, otsikko mukaan luettuna.
Uuden krapuhaasteen löytää joka viikko joko SusuPetalin tai Caran blogista.
Viikon 8 krapuhaasteeen annetut sanat ovat: perhe, vauhti, mustelma.  Annettujen sanojen ei tarvitse olla perusmuodossa, voi taivuttaa. 

keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Palautus - krapu 7



Palautus

Istun hiihtohissiin ja vedän tottuneesti turvakaaren alas.  
Tunnen nykäisyn ja nousu on alkanut. Rinnekartan mukaan pääsen hissillä tunturin puoliväliin, reilusti pilvien yläpuolelle. Siitä on mahdollisuus jatkaa toisella hissille huipulle. Kaikkiaan yli kilometrin hissinousu.
Rentoudun.

Sitten kartta putoaa, käsi veltostuu ja näkökenttä kapenee.  Jotain tapahtuu.
Yks kaks kaikki hissituolit ovat tyhjiä ja minä kiidän ilmassa. Päätepysäkkiä ei näy.
Ajatuksenjuoksussa ei ole tolkkua, mutta erotan sanat.
-Marraskuun tilastopäivityksenä nainen.

Seuraa syvä hiljaisuus.
-Juu, nainen tää on! Mitä?  Mieskö piti olla?
Hetken kuluttua hissiin ilmestyy vanha mies elottomin silmin ja sama ääni kailottaa.
-Tilastomuutos ja palautus. 

Makaan vielä hangella, ambulanssi on tulossa.


                                                 ☺



Viikon 7 krapu, haastesanoina hissi, marraskuu, kilometri. Annettuja sanoja saa taivuttaa. Krapu = otsikko + teksti  yhteensä sadan sanan pituinen kirjoitus.


tiistai 5. helmikuuta 2019

Juhlapäivänä





Isosisko

Maalaistalon tuvassa alkaa kastejuhla. Juhlaväkenä on vain lähisuku ja kastepappi.

Isosisko on kiukutellut koko PÄIVÄn. Hän ei ymmärrä mokomaa tohinaa vauvan ympärillä. Ei varsinkaan valkoista pitsimekkoa, joka itkuiikalle aiotaan pukea? Sehän voi vaikka kakata sen!

Isosisko mököttää ja yrittää pukea mekoa itselleen.  Harmi, se ei mahdu!
Äiti pelastaa tilanteen patistamalla esikoisensa vieraiden seuraan.

Isosiskon harmitus paisuu. 
Hän käy etusormellaan sipaisemassa ristiäiskakun päältä salaa kermavaahtoa ja uittaa kermat nuolaistuaan sormensa kastemaljassa.

Kun pappi valelee vauvan päätä vedellä, saa vauva nimekseen LUMI.
 Saa vielä lahjojakin! 
Nyt riittää, tuumaa esikoinen, jonka mitta täyttyy. Hän tokaisee topakkana papille.
 – Sun olis kyllä AIKA lähteä

Krapu on sadan sanan kirjoitus, otsikko mukaan luettuna.
Uuden krapuhaasteen löytää joka viikko joko SusuPetalin tai Caran blogista.
Tämän viikon 6 krapuhaasteeen annetut sanat ovat: lumi, päivä, aika.  Annettujen sanojen ei tarvitse olla perusmuodossa, taivuttele siis vapaasti 

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Minun päiväni


Kirjoitin päiväkirjaa eilisen päivän tapahtumista ja ajattelin myös sen lähettää Suomen Kirjallisuuden Seuran järjestämään keruuseen suomalaisen päivästä. Keräys on järjestetty jo kolme kertaa helmikuun toisena päivänä kymmenen vuoden välein.

Ensimmäinen oli vuonna 1999, toinen v. 2009.
Osallistuin myös ensimmäiseen. Olin kirjoittanut silloin päivästäni tietokoneella, mutta en ollut tallentanut sitä. Vuosia myöhemmin sain kuitenkin kopion omasta silloisesta kirjoituksestani Suomen Kirjallisuuden Seuran arkistosta.
Luin illalla tuon 20 vuotta vanhan tekstini. Yllätys itselleni, etten yllättynyt lainkaan!

Siis vuonna 1999 helmikuussa kirjoitin mm. näin:
" Lumentulo on loppunut vaivihkaa huomaamatta. Ennättäisinkö tehdä lumityöt pihassa ennen kuin Hessu tulee töistä kotiin. Parasta ehtiä tai hän kerkiää pistää traktorin töihin ja puskea lumet syrjään sillä. Lumenluonnista konepelillä tahtoo tulla sanomista, kun jälki on niin krouvia. Ripeästi enempää tuumimatta haen kolan ja lapion ja kevyt pakkaslumi saa kyytiä. Talven riemuja tämäkin! Haluan luoda lumet kauniisti ja viimeistellä vallien reunukset lapiolla. Työlästä on, mutta jälki pihassa on upea, vaikka itse kehaisenkin. Kelpaa nousta Hemmilän pihaan, ajattelen mielessäni."

Paljon tapahtunut noista ajoista.
Olen muuttanut pohjoisen porstuaan, Koillismaalle, Karsikonperälle. Tullut kaksinkertaiseksi isoäidiksi. Toteuttanut kirjoittamisunelmani kahdesti, ensin runokirjalla Kutsun muistot luokseni ja nyt myöhäisyksyllä raapaleista koostuvalla kirjasella - Tuulentavoittelija, josta SusuPetal kirjoitti blogissaan näin.


Eilisen päivä teema oli myös liikunnallinen, kuten aiemminkin. Suuntasin tykkypuiden maailmaan. Alla pieni pätkä omasta suomalaisen päivästäni.

"Aamupöydässä jutustellaan miehen kanssa päivän ohjelmasta. Miehen suunnitelmat ovat selvät, hän aikoo tuijottaa televisiosta miesten viestihiihdon SM-kilpailuja. 
Minä mieluummin haluan viedä itseni ulos. Tietenkin mukavinta olisi lähteä suksilla ja kameran kanssa etsimään uusia kuvauskohteita, mutta kylmyys rajoittaa.

Kuitenkin ensin kurkistan tietokoneeltani sähköpostit ja blogit, omani sekä muiden, sekä siinä ohessa annan katseeni kiivetä Kärryvaaran rinnettä aina huipulle asti. Ikkunan takana on nyt kaunis, hyinen talviaamu. Pihapiirin kaikki linnut ja oravatkin pysyttelevät vielä suojissaan.

Aamupäivän tunnit menevät vetkutellessa ja pakkasmittaria vilkuillessa.  Ilma ei laudu, joten jos meinaa, niin kamerareppu vain selkään ja suunta Pikku-Syötteen lumikenkäpolulle. Polku on niin hyvin tallattu, etten tarvitse lumikenkiä. Mielessäni toivon, että ylempänä olisi lämpimämpää.

Mies joustaa ja tarjoaa kyydin hotellin parkkipaikalle, josta suuntaan polulle. Hän itse on sitä mieltä, että menee hotellin aulaan katsomaan hiihtoja. Sovitaan, kunhan minä retkeltäni ehdin takaisin, siirrytään hotellin lounaalle."

Pakkanen lienee pitänyt lumipolun tyhjänä. Yksin kuljin koko matkan edestakaisin. Kokonaisuudessaan retki oli minulle pienimuotoinen hiljaisuuden retriitti.
Ruokaillessa annoin katseen välillä liukua ikkunamaisemassa.


sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Paavalin kylmät

"Jos ei pauku Paavalina, eikä kylmää kynttelinä, ei oo helle heinäkuussa."
Tuossa aimo annos vanhan kansan säätietoutta.


Kaksi viikkoa sitten jäädyttämäni jääruusu ei ole moksiskaan kireistä pakkasista. On yhä kaunis jääpaketissaan.

Paavalinpäivä oli toissa päivänä (25.01) ja meillä paukkui nurkissa.
Mittari näytti kaiken päivää yli -30 ja illalla jopa -33.5. Kaksi kertaa puin itseni tönkköpönköksi ja pistin nokkani ovesta ulos, mutta melko pikaisia piipahtamisia ne olivat, kun ei ollut pakko, niin luovutin ja uppouduin kirjojen pariin.

Nähtäväksi jää vielä tulevan kynttilänpäivän sää?


Tänään on huomattavasti leudompaa, vain -22.5 ja täydellisen sopiva päivä lähteä katsomaan tykkypuita. Tykkypuiden lomassa luikertelee lumikenkäpolku, joka on kuitenkin niin hyvin tallattu, ettei lumikenkiä tarvitse. Ei kuitenkaan passaa poiketa polulta, ellei halua lunta saappaisiinsa.

Lehdissä on ollut kirjoittelua hiljaisesta kuolemasta,
miten tykky voi yllättää katkaistessaan puun latvan tai oksan kulkijan niskaan, jolloin pahimmassa tapauksessa valtava lumipaino voi tappaa. Noin ikävästi ei kait kenellekään ole käynyt, mutta vaara piilee.

Tänään ei pelottanut.
Tänään vaan tallustelin aivan ihmeellisessä satumetsässä ihmetellen ja ihaillen luonnon taidetta ja taitoa.
Hiljaisuus, valkoisuus, sinisyys, satuhahmomuodon saaneet puut ja kylmyys - yhteisnimellä vaaramaisemien talvi ja tuon kaiken keskellä minä seisoin niin kauan, että pakkanen hääti lähtemään.

Sininen hetki on tullut ja kohta pimenee.



maanantai 21. tammikuuta 2019

Sydäntalvi sykähdyttää

Tänään,
on juuri yksi sellainen sykähdyttävä aamuhetki, kun istuin ikkunan vieressä katsellen aamuhämäräistä pihaa.
Ulkona unelias maailma. Ei näy lintuja, ei oravia aamiaisella, tuulikaan ei ole herännyt. Ei  pilkistä vielä aurinko Kärryn takaa. Ei vielä tunteihin.
Lumiset puutkin torkuksissa. Siis täydellinen sydäntalven aamu. Tai no, miten sen nyt ottaa? Pakkasta -32.5 ja täysikuu ruosteessa!




Sydäntalven valo rapsakkana pakkaspäivänä huokuu kylmän sinisenä.
Ei sellaisena hempeänä, mitä kesätaivaan sini, mikä tuo heti mieleen haarapääskysen lennon taivasta vasten tai leudossa tuulessa lehahtavan Suomen lipun. Pakkassininen vaatii kintaat käteen ja karvahatun päähän, mutta kaunista se on.

Päivän valjettua värit pehmenevät.
Olisin mestaritaiteilija, jos osaisin tehdä pehmeänsävyisestä maisemastani maalauksen, jos osaisin sekoittaa värisävyt oikein, luoda toden tuntuisen, pysähtyneen tunnelman ja siirtää sen kaiken kankaalle tauluksi. Siveltimellä en edes yritä, mutta sopivia sanoja koetan löytää, mutta haasteellista on sekin.




Silmä näkee ja viestittää aivoihin täydellisemmin herkät värit, mihin kamera asetuksineen ei ainakaan minun käsissäni suostu. Mutta sanoja on mistä valita ja niillä on mahtinsa. Jokainen lukiessaan muodostaa itse omassa mielessään täsmälleen oikeat värisävyt ja tunnelmat. Niitä ei pääse mikään välikäsi muokkaamaan.

Kuu laskee ja aurinko alkaa nousta.
Kaksi komeaa yhtäaikaa taivaalla, mutta tähdet ovat vaivihkaa kadonneet.
On täydenkuun aika ja aamulla myös täydellinen kuunpimennys syvimmillään noin kello7. Kuu punastui koko naamallaan.

Pakkaspäivät ovat huikean upeita.
Aurinko on ikään kuin  noussut värikylvystä ja painuu iltapäivällä taas takaisin samanlaiseen. Ehtii tuikkia siinä välissä riemastuttaen lumessa tarpojia. Karsikonperällä ei lunta ole vielä mahottomia määriä, ehkä reipas puoli metriä, mutta niin hötyä, että suksi kulkee ummessa syvällä ja metsäojien ylitykset tuottaa tuskaa. Ainakin ovat harmittavaisia.




Koillismaan talvi on minun makuuni, eikä tämä sydäntalvi ole hullumpi lainkaan
Vielä on ripaus "kaamosta" meneillään ja lyhyen sorttinen päivä riittää minulle mainiosti. Viihdyn aamun kuhjassa ja suorastaan odotan iltahämyä.
Nuo saattavat olla laiskan ihmisen vinkeitä, pahasti tuntuu siltä.

maanantai 19. marraskuuta 2018

Salaperäinen myöhäissyksy


Marraskuun maa on yhä musta ja tuoksu syksyinen.
Harva se päivä sataa tihuuttaa vettä ja ilma on kosteaa. Sumu tykkää asustaa liki maata ja leijailla vaarojen rinteillä verhoten ne joskus kokonaan.

Suot hehkuvat yhä punaruskeina ja houkuttelevina. Siellä kävellessä voi maistella karpaloita ja vetää henkeensä ihanan raikasta syysilmaa. Happamia karpalot ovat, mutta kauniin helakan punaisia. Niistä saa herkullisen hyytelön joulupöytään.

Meneillään  siis marraskuun selättäminen, jo yli puolivälin ja
minä vasta herännyt kesähorroksesta.
Olen odottanut tätä syvintä marraskuun hämäryyttä ja pimeyttä, että rupeaisin saamaan jotain aikaiseksi. Minulla menee kesäaika täysin muille touhuille. Kaikella on hetkensä.

Taas toivon, että myöhäissyksy puhaltaisi minuun salaperäistä voimaa ja sytyttäisi intoni.
Vaikka maisemat ovat kulahtaneita, näen ne inspiroivina. Marraskuukin ainutkertainen, ehkä siinä on pisara hulluutta.

Täysin tyyni, alaston maisema ja kaiken yllä pehmeä harmaus, joka ei nyyhkytä, ei itke, vaan sen syvä hiljaisuus lataa minuun hiljalleen ytyä.
Tehokasta, jospa taas kohtaisin sisäisen valkoisen poroni.
    Etsin sitä joen rannoilta, kun kylmä yö on sivellyt rantapenkkoja ja puiden latvuksia. Kun virran juoksu on rauhallinen, se rauhoittaa minuakin.  Vaikka ranta on hiljainen, en siellä kohtaa tyhjyyttä. Levollisuutta vain.

    Etsin vaarojen rinteiltä kapuamalla puuskuttaen kiemuraisia polkuja yhä ylemmäksi. Polulla leikkii syksyn matala valo, vaikka aurinko ei suvaitsekaan olla näkyvissä.
Perille päästyäni katselen vaaran päältä vaaran päälle ja imen näkymää syvälle sisimpääni.

    Etsin soilta harppomalla pitkoksia yhä kauemmaksi, kunnes silmien eteen avautuu  maisema, jonka tunnen mielimaisemakseni, johon haluan sulautua ja juurtua syvemmälle.

    Etsin yötaivaalta, joka tuikkii miljardin tähtien voimin ja lennättää minut huomaamattani Linnunradalle.
    Etsin revontulien villistä loimotuksesta uskoen toisinaan, että juuri minä kutsuin ne tänä yönä värittämään koko taivaan kantta inspiroituakseni.

      Seison portaalla katsomassa, miten hämärä tulee varkain. Tuoreessa muistissa vielä, miten lokakuun lopulla iltapäivän aurinko paistoi silmien korkeudelta onnistuen häikäisemään muiston muurahaisesta, joka kesällä kipitti paljasta säärtäni pitkin.
Silloin oli lämmin, nyt kylmyys ei ole hienovarainen ravistaessaan unelmoijan tylysti oven sisäpuolelle.
Siniset hetket odotuttavat vielä itseään.