maanantai 12. maaliskuuta 2018

Tykkypuiden talvi


Talvi ei kauniimpi olla voi, mitä se on ollut viime viikot.
Se on tarjoillut talvisia "herkkujaan" runsain mitoin. Heleitä aurinkoisia päiviä, loistavia, vitivalkoisia hankia, rapsakoita pakkasöitä ja -aamupäiviä.
Myös upeita värejä taivaalla auringon noustessa ja laskiessa. Lisänä ihmeellisen kirkas tähtitaivas, hohtava Linnunrata, mystinen täysikuun aika, sekä muutaman kerran revontulia.

Talvi on juhlava  puhtaan valkoisessa asussaan.
Se häikäisee ja vangitsee paitsi silmät, myös mielen.
Seisoessani vaaralla tykkypuiden alla ajattelen itseni kutsuvieraaksi luonnon talvigaalaan, valtavan isoon saliin, jossa kattona sinitaivas ja kristallikruunujen sijaan hangella hohtavat ja tuikkivat miljardit lumikiteet.
Hurmos on valmis, enkä malta hetkeen edes liikahtaa. Sulaudun hiljaisuuteen ja juurrun lisää maisemaani.


Pientä vaivannäköä vaatii umpihangessa vaaranrinteen kiipeäminen, mutta näkymät palkitsevat. Alastulo on helpompaa, tosin joskus sekään ei suju kuin tanssi. Ei passaa lumikenkien kanssa kovin pyörähdellä, tai kupsahtaa kumoon. Saattaa saada uuden hien pintaan, kun joutuu räpiköimään pehmoisessa hangessa pystyyn.

Minulla on retkikohteita, mihin kulloinkin suunnata.
Usein valinta välähtää mieleen aamukahvia hörppiessä. Kärryvaaran houkutus toimii takuuvarmasti. Se onnistuu yhä saamaan minut rinteilleen. Riittää, kun hetkeksi unohdun tuijottamaan sen tykyistä valkoista huippua, seuraavaksi jo pakkaan reppuani.
Pitkä matka Kärryn huipulle on pihasta, enkä ole onnistunut sinne talvisaikaan vielä kipuamaan.  Ehkä seuraavan kerran yritän, mikäli tulee loistava hankikanto. Vuosi sitten olin melko ylhäällä, mutta mielikuvitus herätti"kaikki karhut". Alkoi tuntua, että kansallispuiston alueella jokainen suuren puun oksiltaan pudottama tykkykasa on karhun talvipesä!


Ilta-aurinko värittää tykkymaailmaa monin sävyin. Välilllä maisema saa kylpeä hempeässä lilan sävyssä, toisinaan lumi punertaa. Tykkypuut muuttuvat satuhahmoiksi vilkkaan mielikuvituksen antaessa lisäpotkua.
Tämän talven tykyt ovat olleet ihmeen pitkäikäisiä.
Ei ole tuuli eikä lauha sää niitä toistaiseksi pudottanut. Jo tammikuun puolivälin aikaan kuvasin ensimmäiset tykkykuvat. Arvattavasti kuitenkin piakkoin puut rupeavat varistamaan lumet harteiltaan. Sen sateen alkaessa siirryn oikeille laduille turvallisuus syistä.




                                       
                                 
Toki olen nytkin hiihtänyt, mutta vähän. Ehjä hanki ja oman tien tarpominen tuntuvat sopivan minulle paremmin.
Sain vasta testata karvapohjasuksia ja hyväksi havaitsin. Pakko ne on pistää toivelistalle.  Syötteen alueen ladut ovat niin huippua, että ilokseen niillä hiihtelee.
Kuinka ollakaan, ladulla luen ajatuksissani joskus runoja. On hupaisaa miettiä mieleen juolahtaneelle runonpätkälle jatkoa. Aina se ei muistu ja silloin täytyy kotiin päästyä googlettaa.




"Sauvalla suksien vauhtia lisään,

hyökkään myrskynä kuusikon sisään.
Vapaa ja selvä on sukseni tie:
minne on toivoni, sinne se vie."



Tuttu runo varmasti monelle kansakoulun ajoilta. Siellä se on jossain laulukirjassa.

lauantai 3. helmikuuta 2018

Talven sylissä


Aamuinen auringonnousu vangitsee katseen pitkäksi aikaa ja pistää haukkomaan haltioituneena henkeä. Eihän vielä puoliunessa oleva maailma voi kauniimpi olla? Ehkä lämpimämpi, sillä kotoa lähtiessä pakkanen on kirinyt yön jälkeen -27.7 ja ylhäällä tunturissa vain -14.

Taivaallinen värikylpy aiheuttaa tunnemyrskyn vesijumppatunnille menijälle, joka pudottaa kassinsa ja kaivaa kameran.
Huikeaa vaihtelua valkoisiin ja harmaasiin näkymiin. Nousu tunturiin pistää korvat lukkoon ja komeat tykkypuut kumartelemassa tien molemmin puolin saavat minut tuntemaan itseni kuninkaalliseksi.
Minulle toivotetaan näin juhlavasti hyvää huomenta.


Nopeasti värit pakenevat ja keskitalven vitivalkoisuus ottaa tilansa. Häikäistyn.
Oma päiväni jatkuu tykkypuiden alle, missä valosta syttyneet lumitähdet tervehtivät minua.
Talven kauneus jatkuu hurmaavana, eikä helmikuulla ole syytä itkeä menneen tammikuun perään. Päivien kimallus pystyy herkistämään, kuin koskettavin muisto sielun sopukoissa. Talven kokee syvemmin, eikä vain iholla tai silmälasien  huurtumisena.


Tykkään edetä viipyillen ja nauttia ympärillä olevasta talven ihmeellisyydestä.
Ylhäällä vaaroilla jokainen puu on saanut paksun, valkoisen kuorrutuksen.  Se taakka on hohtava, kiehtova, samalla raskas ja vaaraksikin. Kenties sulaa vasta maaliskuun aurinkopäivinä.

Eivät minun yksinäiset lenkkini ole pitkiä, mutta aikaa niihin tuhlaan. Joka talvi uudelleen ja uudelleen ne samat, ties miten monesti tämänkin talven aikana. Tuskin kyllästyn, sillä aina lumimetsällä on tarjolla parasta. Sillä on oma ainutlaatuinen taikansa elvyttää laiskistunutta minua, sysätä ajatuksiini virtaa. Olen kiitollinen, että olen löytänyt talven ja ilon siitä.


Aina ei ole aurinkopäivä, ei edes joka toinen. Harmaus sinänsä ei estä minua lähtemästä tervehtimään tuttuja maisemiani.
On liian pitkä aika siitä, kun viimeksi seisoin suksineni miettimässä, mennäkö tästä ojan yli, vai jättää menemättä. Nyt piskuinen tonko-oja ei toivota minua tervetulleeksi solisemalla.
Se on hiljaa.
Se on vetäytynyt ohueen jäävaippaan. Ymmärrän eleen moitteeksi, olisi pitänyt piipahtaa aiemmin.
Edellisellä visiitillä viskasin sukset etukäteen ojan toiselle puolen.  Nyt en, nyt hiihdän yli luvaten hengessäni käydä ojalla uudestaan ennen kevättä.



Ei elo ja olo syrjäseudulla ihan pelkkää juhlaa ole, välillä se on myös arkea. Minun näkökulmastani kuitenkin enemmän "juhlaa", mikä tarkoittaa olemista oman aikani määrääjä.
Lumitalvi on teettänyt paljon lumitöitä, oikeaa kunnon kohotusta ilman kuntosaleja. Pakko on  sivulauseessa kuitenkin tunnustaa, että hieman olen joutunut tinkimään nipotuksestani pihan lumityöiden viimeistelyjen kanssa. Ahkerasta harjoittelusta huolimatta lumi ei nouse kolalla enää vallien yli! Ei auta edes ajatus - harjoitus tekee mestarin ja mestaritkin harjoittelevat.

Myös jokainen kaunis päivä päättyy iltaan ja juuri ennen auringonlaskua ajoitettu kaupassa käynti on silmälle aah!. Värit pehmenevät ja alkaa hetken kestävä sinisyys.




Ajan ollessa otollinen ja oikea, voi nähdä kuun pimennyksen. Kuu onnistuu sukeltamaan harsoverhon läpi, vaikka epäusko yritti jo kalvaa mieltä - Taasko mokoma heittäytyy petturiksi ja pysyttelee sinnillä pilvien takana. Paistaa sitten suoraan naamaani, kun olen yöpuulla.
Aina ei kannattaisi olla niin pessimisti, osaksi ruosteen värinen kuu vinkkaa silmää.




Latu kutsuu suksille, ehkä tartun siihen kutsuun. Tänään, huomenna, joku kerta. 
Ehkä pian on se kerta, kun illalla otan kutsun vastaan ja hiihdän otsalampun valossa tuttua latua tuttuun metsään katsomaan, mitä kuuluu kaksoiskuusille ja koivureppanoille, joiden kuulumisia tykkään käydä kuulostelemassa.







maanantai 15. tammikuuta 2018

Talven värisonaatti



En ole ollut karhun lailla talvisikeillä,
pitänyt vaan luppoa pidempään. Tuli taas sulku sanoille ja näin ollen oli parasta vetää ajatusviivaa ja jäädä ihmettelemään talven etenemistä.

Nyt minun maisemiani peittää liki metrinen lumikerros.
Hanki ja taivas näyttäytyvät väliin punertavina, sinertävinä, tasaisen harmaina. Lumen valkoisuus osaa muuntautua eri sävyihin ja aurinko malttaa olla jo pidempään hereillä,







Linnunradan katseleminen on huikean rentouttavaa.
On suorastaan taianomaista seisoa yksinään lumessa ja nähdä yläpuolellaan selkeänä juovana kaartuva tähtivyö. 
Minusta tuntuu aina lähes seikkailulta antaa ajatuksille täysi vapaus johdattaa mieli kosmokseen, vaikkapa tähtien tuolle puolen pelkäämättä, etteivätkö löytäisi takaisin.

Hiljaisuus on hyväilevän pehmeää.
Sanotaan, että tähti on yksinäisen ystävä ja sellaisina minäkin niitä katselen.

Havahdun viimeistään, jos/kun sormia ja varpaita paleltaa. Kamera ei toimi tai kuun pitkät, terävät varjot alkavat elää ja johdatella mielikuvitustani.




Talvi on sonaatti.
Se on värien, tunnelmien, elämysten kirjo, siis sonaatti siinä, missä musikkiteos syyssonaattikin tai kuutamosonaatti.


perjantai 3. marraskuuta 2017

Lumipolulla

Pakkaan lähtöä lumipoluille ja heti alkuunsa pudotan ikävän repusta pois.
Kaipaus  maastoon on kuin ystävyys, joka rauhoittaa mielen ja karkoittaa apeuden. Hetket ikipuiden alla seisoessa katse kaukaisuuteen ovat voimallisia. Luonto hoitaa.
Siis lumipolulle.


Marraskuu alkaa täydellisenä talvena.
On lunta, on pakkasta ja valoisuus häikäisee.  Hanki suorastaan hopeoi, tuikkii joka puolella.
Myös kiire jouti jäädä repusta, sen sijaan ajatuksenjuoksu poukkoilee sinne tänne. Se suorastaan ravaa, kun koettaa työstää silmien, korvien ja ihon sille lähettämää infotulvaa.
Annan sille aikaa.
Mitäpä tässä muuta kun nauttimaan silmänruuasta, kuuntelemaan hiljaisuutta ja tuntemaan ihollaan pakkanen ja viima.



Tunturissa on autiotupa, joka aivan kuin olisi odottanut kulkijaa. Sisällä on suloinen lämpö ja kaminassa kiiluu hiipumaisillaan oleva liekki.
On ruhtinaallista istahtaa penkille hörppimään kuumaa joutavaa ja nauttimaan hetkestä.
Kaksi meitä istuu pöydän vastakkaisilla puolin.
Sanat pysyttelevät poissa, on hyvä olla hiljaa pikkutuvan hämärässä rikkomatta tunnelmaa.

Retkestä on jäljellä enää paluumatka tunturista alas.
Se on hyvä muistaa, joten parasta nostaa reppu selkään ja siirtyä taipaleelle. Ulkona iltapäivän aurinko tekee pitkiä varjoja ja taivas värittyy voimakkaammin oranssipunasävyyn,
Toisaalla lisääntyy sinerrys.
Jospa on tulossa sininen hetki?


Matka alas on pitkin sinivalkoisen tunturin rinnettä. Useammin jalka lipsahtaa lumipolulta sivuun ja taas on lunta kengässä.
Tuuli on jäänyt tunturin tuolle puolen, silti pakkanen säilyttänyt purevuutensa.
Marraskuun talvi on kaunis ja mitä se vielä onkaan, kunhan kaamos ehtii. Silloin taivaan värit selkeänä pakkaspäivänä ovat monin verroin vahvemmat ja loisteliaammat.



Maantien toisella puolella on aurinko laskenut ja toisella kuu noussut ja tehnyt sillan, paikoin jään päällekin.
Pimeä ehtii hävyttömän nopeaan.
Teki sen tänäänkin, vaikka hyvissä ajoin lähtee, niin ajoissa ei ennätä takaisin.




               Illalla sytytän kynttilät ja toivotan teille, hyvät lukijani  hyvää Pyhänpäivää. 

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Kuura-aamuja


Vieläkään ei lunta, mutta kuurainen maailma näyttää kauniilta, ihan talvelta.
Pakkasasteet ja auringon ajottainen pilkahdus elävöittävät päivää, joka välillä auringon saatua harsot silmilleen vajoaa harmauteen.
Ei sekään ole hullumpaa syksyn väri-iloittelun jälkeen.

Jos harmaus katoaa, niin illalla saattaa olla taivaalla ja vedessä hyvin värikästä.


Paikallinen säätieteilijä ennustaa meille kovaa pakkastalvea. Ei niinkään pitkiä pakkaskausia vaan muutaman päivän jaksoissa kireää kylmyyttä. Lunta luvassa vain metrin verran.
Aika näyttää, miten ennustelujen käy.

Ennen kuin vedet ehtivät jäätyä, kerkesin "kiireiltäni" viimeisille syksyn retkille. Nuotiosavuja haistelemaan ja kalaonnea kokeilemaan. Kuuntelemaan hiljentynyttä luontoa, joka valmistautuu talven lepoon.


Kalaa ei tullut sintin sinttiä, mutta helposti lähes kokonainen päivä retkellä kului. Kuten siinä ohessa pannullinen kahvia nuotiomakkaroineen.
Ai että, ympärillä oleva maisema oli kaunis..

Metsätyöt jäävät pois syksyn ohjelmasta, jotenka on lisää aikaa tutustua omaan seutuun. Suunta joko tutuille poluille tai aivan uusille.
Päätös on joskus vaikea, niinpä alkuviikolla valitsin sekä ja että. Ensin nousu tuttuun Kärryvaaraan, sitten johonkin muualle.

Kärryvaara on takuuvarma valinta. Polku on paikoin arvailtavissa, eikä silloin ei passaa olla huolimaton. Eksyminen poron polulle voi tietää pitkää mutkaa. Ne polut tuppaavat johtamaan harhateille.


Ylhäällä eteen avautuva maisema on minun maisemani.
Niin minä ajattelen aina Kärrystä katsoessani kauas.  Alhaalla suon laidassa on minun kotini, jonka  ikkunasta aamulla sään seljettyä katselen Kärryvaaran huippua.

Usein istun työpöydän ääressä tuijotellen vaaran rinnettä mielessä, jospa löytäisin päivään mukavaa tekemistä tai mikä parasta, että pääkopassani syttyisi jotain ideaa kirjoittamisesta.


Päiväretki oli hyvä.
Syksy kuitenkin kiirehtee talveksi, joten jos meinaan vielä tuntemattomalle polulle, niin aikailematta matkaan.

Karttoja selatessa löytyy Syötteen Kansallispuiston alueelta itselleni tuntematon autiotupa. Nimeään myöten vieras, mutta Syötteen Luontokeskuksessa osataan opastaa.


 Liiverin autiotupa, pikkuinen ja viihtyisä.
Vanha niittysauna siirretty ja korjattu autiotuvaksi. Vanhimmissa hirsissä on monen sortin veistettyjä puumerkkejä, esim. vuosiluku roomalaisittain MDCCCIIC.
Tuvassa on kuivaa puuta kaminaan. Pian myös lämmintä ja kuksassa höyryävä kahvi. Pikkiriikkisestä ikkunasta kurkistaa sisään auringonsäde,

Poroja on liikkeellä. Jopa kaksi valkoista.


Olin aivan unohtanut kertoa, mitä kuuluu hiihtoladun vieressä olevalle kahdelle koivuvanhukselle.
Talvella kuvasin ne huhtikuun lopulla. Ne ovat mielestäni hellyyttävä pari.  Uskalsin silloin epäillä, etteivät näe enää uutta kesää. Kaatuvat ja lahoavat.
Eipäs vaan. Sinnillä  ovat yhä pystyssä.
Siinä meille esimerkkiä, periksi ei anneta.




lauantai 30. syyskuuta 2017

Sumujen sillalla



Syyskuun viimeinen viikko.
Sen viimeiset päivät ovat olleet hämärää, täynnä paksua sumua.
Ei vilaustakaan sinitaivaasta, ei auringosta. Luonto on saanut harteilleen kostean peiton ja usva leijuu paksuna maiseman yllä. Tuuli ei jaksa puhaltaa peittoja pois ja tyytyy vaikenemaan tyynenä.

Ajottain kaipaan hyväillä katseellani kirjoittamisen lomassa Kärryvaaran huipua, jota ei ole näkynyt useaan päivään,  ikään kuin se olisi pyyhkäisty pois maailman kartalta.

Ruskan värit ovat kuitenkin olleet heleämmät vuosiin.
Koivujen kullankeltaisuus on ihastuttavaa, eikä tunnin matka kauppaan ole pitkästyttävä. Paikoin alamailla alkaa näkyä alastomiakin lehtipuita, mutta vaaroilla värit yhä hehkuvat.



Puoli vuotta siitä, kun yllä olevan koivuvanhuksen kuvasin. Tunsin samaistumista siihen. Reppana, kuten silloin minäkin, mutta yhä pystyssä me molemmat.

Tänään ajattelen, koivu on sinnikäs. Olenko minä?
Ainakin tyytyväisenä ja höpön onnellisena istun auton penkillä sylissäni laatikollinen runokirjasia, jotka juuri olin hakenut postista.
Rohkenin toteuttaa yhden unelmani, vaikka aristellen ja lopulta hätäillen. Tarvitsin ja sain persuuksille kyllä reippaita potkuja, ennen kuin lykkäsin tuotoksiani eteen päin. Viimein tartuin hetkeen - carpe diem, kun oli tilaisuus ja kyllä niin on, että unelmat ovat toteuttamista varten.





Kun kuuntelee metsää, katselee järven tyyntä pintaa hiljaisessa illassa, tuntee elävänsä vahvasti.
Hyvä on kuoria itsestään turha pois ja astua ulos jämähtäneestä minästä. Voi aloittaa tuoreesti harppaamalla sponttaanisti aitauksestaan vapaaksi

Taivas ei säry, eikä pelosta ole peitoksi.




keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Syksy kotiutuu Karsikonperälle


Harmaus pilkkaa aurinkoa siepaten sen jokaisen säteen. Aamuisin yön raskaat kyyneleet viipyilevät joka neulasen ja heinänkorren päässä.
Yöllä on satanut. Eilen satoi.
Sadepäivä myös toissapäivä.

Syksy on kotiutunut Karsikonperälle ihan pakkasten kanssa.
Ei kevään lailla myöhästellyt, vaan on saanut koivut kellastumaan kauniisti. Kypsyttänyt pihlajanmarjat ja puolukat hehkuvan punaisiksi ja väritellyt riemunkirjavia mattojaan retkeilijän silmäniloksi. Mustikat kehtasi palelluttaa, vaikka minulta oli poiminta vielä kesken.
Syksyinen maailma näyttää todella kauniilta, vaikkei taivas aina niin sininen olekaan.

                                                                                             
Alkukesästä minun blogini hiljeni lyhykäisen kevään puhjettua kesään.
Vierotuin kirjoittamisesta. Ehkä tieten tahtoen, sillä elämä on valintoja ja minä valitsin kesän, joka vei mukanaan, retkille, kalalle, marjastamaan ja niin paljoon muuhun....kyllä te tiijätte.
Toki kaipasin joskus iltaisin istahtaa koneen äärelle tapailemaan näppylöitä, mutta uni peijooni houkutteli melko nopeasti omaan maailmaansa ja sallin mielihyvin sen.

Kesä on nyt satoina kuvina koneella, myös ikimuistoisina hetkinä ja retkinä muistojen albumissa.
Vaikka kesä oli jokseenkin viileä, aurinkoakin oli ja mikä upeinta - kesä kukki runsaasti.
Vanhat pellot paikoin kulleroita, metsäkurjenpolvia, ailakkeja, mitkä keltaisenaan, mitkä punasävyissään. Silmä tykkäsi näkemästään.
Vanamotkin laajoina mattoina metsissä ja tienvarsilla saaden reissuilijan huokailemaan ihastuksesta.
Metsä tuoksui nii-in hienostuneesti.




Toivon, että syksy puhaltaa minun kituvaisen kirjoituskipinäni liekkeihin. Jos ei ihan roihuunsa, niin edes jotenkin syttymään.
Totta kai kirkkaat aurinkopäivät ovat mannaa, mutta toisella tavalla. Ne ovat kiertelyä metsissä, poluilla, vaaroilla, milloin missäkin, ei neljän seinän sisällä oleilua
Herkkua myös tähtiyöt. Linnunrataakin alkaa olla ikävä ja niitä öitä, kun palelen pihassa kameran kanssa taivaalle tuijotellen, milloin revontulia, milloin kuuta kuvaten.

Viime päivien aikana olen virittäytynyt syksyyn, joka on minulle mieluisa. Mikä hulluus, mutta melkein salaa odotan jo kaamosta.  Hämärtyvät illat ovat itselleni yksi syksyn lahja ja sateen ropistessa ikkunaan koen parhaita seurusteluhetkiä tietokoneen kanssa.  Ajatusviivan osuessa kohdalle saatan vetää kumisaappaat jalkaan ja lähteä ulos taivastelemaan "jumalanilmaa", etsimään hyviä sanoja kesken jääneeseen tekstiin.


Polkuja on löytynyt niin kesällä kuin nyt syksymmälläkin.
Lyhentyneet kuitenkin takavuosista.
Viime pyhänä alkoi tuorein polku Julma Ölkyn parkkipaikalta ja johdatteli kulkijat hurjan komeisiin, samalla karuihin maisemiin. Varovainen sai olla, ettei uteliaisuus päässyt houkuttamaan liian lähelle rotkojärven kallioseinämän reunaa.
Olis varmasti sattunut, jos olis jalka lipsahtanut oikein pahasti. Kallion reunalta veteen on enimmillään 50 metriä ja kallio on jyrkkä.





Viimeistään tässä vaiheessa syyskuuta on Karsikonperällä aika sanoa hyvästit kesälle ja kuvaannollisesti pujottaa sen kauneimmat muistot heinänkorteen, kuten tehtiin lapsena mansikoille.
On aika ottaa vastaan syksy ja lupa nauttia siitä.
Vielä ehtii poluille ennen lumien tuloa.

                                                                                                                   (kuva: annelta)