sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Talvi jatkuu...

...mutta tykyt ovat taas kertaalleen pudonneet ja puut ovat alastomia. Toki maassa on lähemmäs metri lunta ja vaarojen ylemmät huiput siintävät yhä valkoisina.
Silti talvi esittänyt kaunista puoltaan. Ei loskakelejä, vaikka lämpöaalto toi nolla-asteet. Ei liukkaitakaan toistaiseksi. Ei ole tarvinnut kenkiin edes jäänastoja laittaa.




Mukavaa istua autossa pelkääjän paikalla ja kuvata maisemia.
Enimmät talvikuvat olenkin viime aikoina ottanut tämmöisellä laiskimuksen tavalla.

Vasta muutamia kertoja olen survaissut itseni suksille ja suunnannut omalle metsälenkille. Lähtemiseen kerään voimia, että yleensä saan itseni suksille.
Tänään heleä auringon paiste innosti kiertämään monet mielipaikkani. Aivan kuin sisäinen pakko olisi houkutellut kurkkaamaan, miltä kalapaikkani näyttävät tänä talvena. Joka talvinen traditiohan se minulle on ollut, jopa useampaan kertaan.
Kuvittelen, että mielipaikkani ovat kaivanneet minua.

Teerivaaraa katsellessa muistuu mieleen ne monet kerrat, kun virveli kourassa olen uppoutunut tuijottamaan järven vastarannan taivaalle piirtyvää vaaraa. Kelaan ja haaveilen. Se on antanut nautintoa ja mielenrauhaa ja antaa sitä nytkin.


Aurinko saa ajottain naamalleen pilven häkäröitä ja terävimmän helotuksen kadottua hangelle rupeaa piirtymään pehmeitä varjoja.
Jatkan hiihtämistä verkkaisesti ja suuntaan sukseni joelle. 
Pikku sillasta pitää päästä yli varoen putoamista.
Kuinkas muuten? Pikku seikkailu on aina paikallaan!


Koukkaan vanhan niittyladon luokse.
Mitään virkaa sillä ei ole vuosikymmeniin ollut.
Ränsistyy vain ajan saatossa kertoen kuitenkin yhdestä aikaudesta, jolloin jokivarren niittyjen luonnonheinää korjattiin.
Lumen aikaan saatiin heinä vasta ajettua hevospelillä pihanavetan heinälatoon.
Lukuisat ovat ne tarinat, joita tämänkin niittyladon seinät ovat saaneet kuulla.


Joelta suuntaan takaisin metsään ja siirryn hetkeksi Syötteen Eräpalveluiden koiravaljakkoreitille. Valjakkoja ei nyt näy ei kuulu.
Sen sijaan etäältä kantautuu moottorikelkkojen melu. Toivottavasti ovat omalla reitillään, eikä taimikkoja rikkomassa.

Kelkkamelu häipyy mielestä, kun muistan, miten kuukauden verran sitten sain itse ohjastaa koiravaljakkoa.
Minulla oli rekeä vetämässä kuusi upeaa hyskyä. Minä seisomassa reen jalaksilla ja turistirouva kyydissä.
Tuo tapahtuma muistuu nyt mieleen, sillä juuri näissä paikoin silloin viileteltiin. Ihmettelen vieläkin, millä innolla koirat työtään tekevät. Ei tarvinnut hopottaa, jarrutella vain alamäissä ja ylämäissä avustaa potkimalla vauhtia, kuin ikään polkukelkan kanssa.


(kuva: Jonna Määttä/ Syötteen Eräpalvelut)


maanantai 13. helmikuuta 2017

Elämän tummia raitoja




Ikkunani edessä roikkuu yhä iso puinen tähti jouluajan jäljiltä. Sammutettu kyllä, mutta jäänyt paikalleen. Joulun siivoaminen takaisin komeroihin Nuuttiin mennessä jäi kesken.
Tuli niin paljon muuta.
Tunnen itseni yhtä nöyräksi isojen asioiden edessä, kuten tykkypuut lumimassojen kurimuksessa latvat alaspäin taipuneina.
Vuosikirjaani ovat ilmestyneet tämän vuoden ensimmäiset vahvasti tumman sävyiset raidat.

Loppiaisena hyvän ystävän kuolema oli shokki. Vaikea uskoa tapahtunutta todeksi.
Ei vieläkään, vaikka on saanut totutella useamman viikon.

Koskaan aiemmin ei ole pikkuisen Pöllävaaran ja Karsikkosuon ylittäminen tuntunut niin raskaalta, kuin tuolloin, pari päivää ikävän uutisen jälkeen hiihtäessäni surutaloon. Ne kolme kilometriä tuntuivat liki ylivoimaiselta matkalta.
Oli pakko pysähtyä tämän tästä kuivaamaan silmiä. Itku oli herkässä, etten tahtonut latua nähdä. Askarrutti jopa se, mitä sanon, löydänkö oikeita sanoja, kun pääsen perille.
Matka kuitenkin eteni ja lopulta sisälle tupaan astuessani mielessä ei ollut yhtään sanaa. Pitkä halaus - kyyneleiset posket vasten toisiaan kertovat kaiken sen, mihin ei sittenkään tarvita sanoja.

Myöhemmin kotimatka kaamoshämäräisellä ladulla oli huojentava. Yksi elämän totuuksia on - niin varmasti, kun olemme syntyneet, myös jonain päivänä kuolemme.


Vasta eilen saatettiin Emppu-ystävä kirkkomaan multiin ison ikävän ja kaipauksen hiljentäminä. Lohdullista kuitenkin ajatella, että hän on aina ja kaikkialla siellä, missä hänet muistamme ja hänestä puhumme.
Runoilija Rose-Marie Huuvakin kirjoittaa runossaan: Minä elän niin kauan, kun joku muistaa minut.



Maa on niin kaunis ja tänään hautajaispäivän jälkeisessä aamussa oli voimallista harmoniaa.
Mielimaisema piirtyy silmieni eteen ja katseeni hakeutuu tuttuakin tutummalle Kärryn rinteelle, jota verhoaa hentoinen harmaus. Silti luminen huippu erottuu hyvin ja sinne ylös minun mieltäni saattelevat pienen pienet leijailevat lumihiutaleet.

Kuitenkin tahaton ja kokonaisvaltainen väristys rikkoo pian tunnelman, Mitä kaunista silmä näkee, niin iho muistaa samalla eilisen kolean kirkkomaalla. Pääni sisällä alkaa soida- Maa on niin kaunis.....
Kuin olisin uudelleen saattojoukon mukana kantaen yhtä ruusua.


Arvaamaton on huominen.
Sitä on jokainen uusi huomen. Suuri lahja, kun aamuisin saa herätä kuta kuinkin kunnossa. Vähät siitä, tuliko yöllä miten hyvin tai huonosti nukuttua.

Sain myös itse vahvan muistutuksen elämän haavoittuvuudesta muutama viikko sitten, kun kaunis maanantaipäivä sai tumman sävytyksen. Pitkällä ambulanssimatkalla mielessäni pyöri ahdistava ajatus, olenko minä tulossa oman tieni päähän?
Pääsin tunteesta voitolle vasta, kun pystyin selvittämään itselleni, että yhtä lailla minä voin olla haavoittuva, sairastuva, kuoleva, kun kuka muu tahansa. Ei kukaan ole poikkeus.

Nyt näen harmaatkin päivät hyvinä ja kauniina. Rakastan jokaista päivää ja minkä maiseman luonto tarjosikaan sairaalasta kotiin palaavalle.
Olen kuin tuo koivu. Rikkoutunut sieltä ja täältä, mutta joiltakin osa-aluelta hyvissä voimissa.


Hyvää Ystävänpäivää hyvät ja uskolliset blogini seuraajat.

lauantai 21. tammikuuta 2017

Blogitarina:LUPAUS osa 2

Aina ei kaikki mene suunnitelmien mukaan. Ei näköjään edes joka toinen kerta.  Innostuin heti tavattomasti päästä jatkamaan tarinaa Uunan avausosuuden jälkeen. Kuitenkin ehdin vain hahmotella, miten edetä, kun tilanteeni äkisti muuttui. Tietokoneeni ja minä olemme olleet erotettuja edelliset neljä päivää tottaalisesti!

Tarina alkaa näin byUuna. Kopioin alkujakson siksi, että useammat lukijani, jotka mahdollisesti kiinnostuvat tarinasta pääsevät siihen sisälle.

Blogitarina: LUPAUS

Viininpunaiset samettiverhot on vedetty ikkunan eteen. Ne yrittävät pitää pimeyden ulkona, mutta eivät onnistu. Tunnen kuinka pimeys on valunut raoista sisään, valunut nurkkiin, sängyn alle, lipaston taakse, mieleeni.
     Tummat verhot pitävät myös valon ulkona, koska verhoja ei vedetä edestä edes päivisin: kirkas valo vihloo äidin silmiä ja sairasta sisintä.
     On hiljaista, kuuluu vain äidin raskas epätoivoinen hengitys. Koko kaupunki nukkuu, muu perhe nukkuu. Olen valvonut äidin vuoteen äärellä jo monta yötä. Aamuyöllä Helga tulee vapauttamaan minut hetkeksi nukkumaan.
Silmäni kiertävät huonetta uudelleen ja uudelleen. Sänky, seinällä äidin kirjoma mietelause "Uskollista ja nöyrää Jumala rakastaa", yöpöytä täynnä lääkepurkkeja, lipasto, jonka päällä äidin koristeellinen peili. Se on hänen aarteensa, lahjaksi isältä saatu. Lipaston kauimmaisessa kulmassa palaa pieni kynttilä, peili on käännettynä siitä pois päin, mutta silti peilistä heijastuu valo. Ei ei valo, vaan kuin maisema, kaukainen maisema, hiljainen ranta, jossa kulkee joku.
     Nousen ylös ja kävelen hiljaa. Samalla katson vastapäistä seinää ja yritän keksiä, mistä heijastus tulee. Vaatekaappi, päällä pari hatturasiaa, kynttilälampetit seinällä, ei tulta. En mielestäni päästä mitään ääntä, mutta silti äiti herää.
— Anna, Anna!
— Tässä olen äiti. Tartun kuumeiseen käteen, joka epätoivoisesti etsii jotain peitteeltä. — Tuonko teille lääkettä tai vettä? Olin jo kohottautumassa, kun äiti puristaa tiukasti kättäni.
— Ei, ei, älä mene Anna .... haluan puhua ... kanssasi.
— Ette saa rasittaa itseänne äiti. Jospa lukisin teille ja puhuisimme huomenna.
— Ei, ei, on aika ...puhua. Anna vettä.
Kohotan vesilasin äidin halkeilleille huulille. Hän ei ole moneen päivään enää syönyt paljoakaan. Vain hiukan keittoa ja muutaman kulauksen vettä. Nytkin vesi valuu suupielistä leualle ja kaulalle, yritän kiireesti pyyhkiä sitä, mutta äiti työntää käteni pois.
— Kuuntele Anna! Lupaa minulle ... Lupaa...



aimarii jatkaa....osa 2

Äidin ääni on kiihkeä. Hänen kuumeiset silmänsä kiiltävät ja välähtävät oudosti kellertävinä. Molemmat kädet alkavat hapuilla otetta minun kädestäni. Lujasti, ikään kuin peläten minun vetävän käteni pois.

Äkkiä äiti kohottautuu puoleeni ja kuiskaa tuskin kuuluvasti ja hyvin hätääntyneenä.
-Anna,  Annaseni…heijastus..peilistä. Joku …hän on..tulossa.. pitkoksia pitkin tunturisuolla. Annaseni, ei rannalla.….pitkoksilla. Anna, pyydän…..lupaathan….
Ääni kuitenkin sortuu. Sanat muuttuvat soperteluksi ja hän nukahtaa kesken lauseen. Ryppyiselle poskelle rupeaa valumaan kyyneleitä.
Kynttilä on palanut puoliksi. Se lepattaa välillä, on sammumaisillaan, mutta elpyy kohta palamaan paremmin.

Minä olen väsynyt. Äidin silmät olivat hetki sitten niin vieraat minulle. Outoa myös, ettei peilistä heijastuvassa valossa näy enää mitään rantaa, vaan suo, jota halkoo pitkokset?  Ehkä kuvajaiset ovat kangastusta? Mutta hahmo, joka liikkuu maisemassa? Kuka tai mikä se on?
Eniten mieltäni askarruttaa, mikä voisi olla se lupaus, jota äiti yrittää pyytää minulta? Entä voinko antaa lupaukseni?  
Irrotan varoen käteni hänen käsistään ja siirryn istumaan mukavammin vanhaan plyysiseen nojatuoliin. Äidin kasvot näyttävät uurteisilta, harmailta ja niin sairailta.

Viileää ilmaa lehahtaa kasvoilleni.  Vilkaisen heti, onko ikkuna tai ovi ehkä raollaan, mutta ei. Äiti vain heittelehtii vuoteessaan ja herää puolittain.  Katsoo minua, mutta ei jaksa puhua.
On puoliyö, öinen sudenhetki ja täysi hiljaisuus. Yön pimeydessä uskallan antaa vihdoin itkulle luvan, vaikka tähän asti olen jaksanut näytellä vahvaa.
-Anna? Olethan sinä siinä? Äiti kysyy. Kuiskaan olevani, en halua itkuisen äänen paljastavan suruani,  puudutan sen pakolla pysymään sisälleni.
 - Anna, lapsukaiseni, isä .. te tytöt ette…. tiedä ….mahdollista sukulaisuutta suurelle Akmeelille….Annaseni….teidän ei tarvitse kauhistua hetkeä..., kun ….tulee aikani. Se ei ole vielä……kohta valoni sammuu….ei vielä.

Enemmästä en saa selvää. Sanat ovat outoja, kieli muuttuu saameksi! Kiihtynyt hengitys alkaa tasaantua ja äiti nukahtaa taas.
Aamu ei ole kohtakaan.
Kasvojani pyyhkäisee uudelleen kevyt ilmavirta. Siinä samassa sammuu myös kynttilä. Vain savu jää leijailemaan hämärään.  Nyt peilistä heijastuva valo paljastaa uudenlaisen maiseman, joka ei enää ole suo, ei näy pitkoksia. On puita ja joku asumus, jonka edustalla on liikettä. 
Nousen voidakseni katsoa tarkemmin.
Tuijotan lamaantuneena ja suorastaan parkaisen.
-Äiti, tekö siellä? Ei! Ei se ole hän!  Hän nukkuu vuoteessaan.  Se olen minä itse, minä Anna!

Tästä jatkaa Esther. Toivotan hänelle mukavia kirjoitushetkiä.

Lisäys 27.01.2017
Liitän tähän aina uuden osan ilmestyttyä kirjoittajan linkin, jotta tarinan kulusta kiinnostuneet voivat klikata lukemaan

Esther kirjoittaa blogia Hetken välähdyksiä ja  hänen kirjoittamansa  jatko-osan 3 voi lukea täältä.

Lisäys 01.02.17
Maahinen kirjoittaa blogia Maahisen kolo ja Maahinen on kirjoittanut jatko-osan 4 ja se on luettavissa täältä.

Lisäys 07.02.17

Tarinaan on tullut edellispäivinä pari jaksoa lisää. Asta on kirjoittanut osan 5 ja riitta k osan 6.  Sekä Aina osan 7. Ne ja koko tähän mennessä kirjoitetun tarinan voi lukea täältä.

Lisäys 17.02.17 Mustis on kirjoittanut tarinan päätösjakson. Se ja koko tarina on luettavissa tuosta ylempänä olevasta linkistä.

                                                                                                                                                              

perjantai 6. tammikuuta 2017

Hiljaa katovat aamutaivaalta tähdet



Hitaasti valkenee loppiaisaamu.
Vaikka on kireä pakkanen, alkaa taivas vetäytyä harmaan harson taa. Se tietää päivälle lumisadetta.
Niin hiljaa ja huomaamatta ovat vetäytyneet taivaalta tähdet.
Hetki sitten niitä tuikki miljardeja ja nyt ei silmä erota ainuttakaan.

Varhain eilisiltana taivas muuttui vihreään loimotukseen luoteen ja pohjoisen puolelta. Taivaantulet syttyivät.
Niiden loimuja ei liiemmin haitanneet edes tähdet, ei linnunradan hohde,, eikä sirppikuu, joka ikään kuin roikkuu oikealle kallistuneena. Iskee silmää kraatereistaan, mutta pitäköön vaan varansa, ettei kupsahda nokalleen.


Ihan kunnollisen kuutamon sirppikuu on osannut tehdä. Kirkkaan ja kalvakan, vaikka itse hieman kellertääkin.


Kuutamo, tähdet ja pakkanen sopii hyvin minulle samaan pakettiin. Mielestäni on taianomaista seisoa pihassa ja koettaa vangita talven yönäkymiä.
On jotain hupia palelluttaa sormiaan ja varpaitaan, jos on kadottanut unen ja kehtaa nousta peittojensa alta -30 pakkaseen



Pari kertaa kehtasin, mutta kireimpänä pakkasyönä kuljin levottomana ikkunasta toiseen ja tyydyin ottamaan muutamat kuvat ruudun läpi. Sitten pujahdin takaisin sänkyyni ja jäin sieltä katselemaan taivaan värikkäitä valoja.


Leppoisaa Loppiaista

perjantai 30. joulukuuta 2016

Vuosikirja 2017



Tämä vanha vuosi on kahta viimeisintä päiväänsä vaille.
Se on kuin kirja, joka on luettu viime sivuilleen. Kuitenkin tämä ja huominen vielä salaisuutena, varsinkin huominen.

Uusi vuosi nimeltään 2017 annetaan jokaiselle kuin paksuna 365  sivuisena opuksena, jossa jokainen joutuu olemaan oman "vuosikirjansa työstäjä" pystymättä täysin vaikuttamaan sen juoneen.




Uusi sivu on arvoitus edellisen ollessa vielä työn alla.
Vuosikirja on sikälikin mielenkiintoinen, ettei sitä voi kirjoittaa, eikä lukea etukäteen. Ei edes kurkistaa seuraavaa sivua. Avistella vain ja toivoa mielessään.

Monia vuositeoksen sivuja värittävät toivottavasti kirkkaat, iloiset, elämänkirjavat värit, mutta varmasti noin isoon joukkoon, kuin 365 mahtuu tumman ja harmaan sävytystäkin. Skaala on laaja ja toivottavasti meidän kaikkien kohdalla kauniiden ja itselle mieluisien värien vaakakuppi tulee painamaan enemmän.


Toivotan hyviä sivuja vuosikirjaanne 2017, johon tutustuminen alkaa melko pian.

lauantai 24. joulukuuta 2016

Joulukuu 24




On varhainen jouluaaton aamu ja viimeinen joulukalenterin luukku avautunut.
Blogimaailma on hiljentynyt ja kohta minäkin.

Edellisten kahdenkymmenen kolmen raapaleen kanssa olen palannut usein omiin jouluihini. Uponnut kirjoittamisen myötä esiin nousseisiin muistoihin, välillä syvälle, mutta olen nauttinut tästä matkasta.

Minusta tuntuu, että olen tavoittanut joulumielen. 
Uskon asian olevan näin, kuten laulussakin sanotaan– sydämeeni joulun teen. Ei ole tärkeää, onko lumi maassa vai ei. Onko iso lahjapakettien vuori komerossa odottamassa aattoiltaa, onko siivoukset, jouluruuat, leipomiset tehty. 
Jotain muuta se joulu on.

Jouluja on ollut ja mennyt, sillä alan olla seitsemänkymmenen ikävuoteni rajapyykillä. Käännän sukseni pian kohti kahdeksankympin paalua.
Sinne on pitkä matka.
♪♪♪ ♫

Hyvää ja tunnelmallista Joulua
kaikille blogivierailijoilleni.

(Kerroin Joulukuu 22 kohdalla,  että  saattaa Joulupukki yllättää tänäkin jouluna jonkun/joitakin ja niinhän se teki. Pukki sai jopa suukon!  Kuva: Jonna Määttä / Syötteen Eräpalvelut)


Henkilön Syötteen Eräpalvelut kuva.


perjantai 23. joulukuuta 2016

Joulukuu 23


Kummallista, miten viime aikoina vanhat asiat välähtävät usein mieleen. 
Joulun läheisyyskö siihen vaikuttaa? 
Ehkä? Ehkä se on ikäkysymyskin.

Pihakuusta istuttaessa mietin lapsuuskodin pihakuusia ja huomasin toivovani omalle kuusellenikin yhtä pitkää elämää. 
Joululiinoja ja kynttelikköä asetellessa ajattelin vanhempiani. Joulupukkikuvia työstäessä väistämättä mielessä kävivät ne pahvinaamat, joita lapsena pelkäsin.

 Kalannin kirkon kuvaa katsoessa palasin kolmenkymmenen vuoden takaiseen jouluaamuun valmiina lähtemään kirkkoon.
Pitkä matka lumisen metsän läpi oli elämys. Kapea metsäautotie, neitseellinen uusi lumi ja  koko matkan ajan satoi lisää.

Kalannin pieni kirkko oli tupaten täynnä. Pakosta jäätiin ovensuuhun. Katselin lepattavia kattokruunukynttilöitä, kun urkumusiikki ja Enkeli taivaan kajahtivat kirkossa.

Muistot on ihmismielen rikkautta.

♫ ♪♪