keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Toukokuun kesää


Istun portaalla.
Katselen, miten kauniisti auringonvalo läikehtii harmaaksi kuluneella porrapuulla.
Katselen,
kuuntelen, en malta ryhtyä mihinkään. Tajunnan valtaa vain riemastuttava tunne, meille on tullut kesä!

Ylenpalttinen lämpö muutti alkavan kevään päivässä, parissa kesäksi, hennosti vihertäväksi, tuoksuvaksi, kuuluvaksi ja niin suloisen lämpimäksi.
Muuttolinnut tulivat juuri parahiksi, että ehdin saada pihan pesäpöntöt puhtaiksi talven jäljiltä.
Koivu sai hiirenkorvat ja mahlan juoksutukseni loppui. En raaskinut nyhtää koivulta liikaa sen eliksiiä.


Jäät lähtivät vesistä ja heti heitin muutaman katiskan pyytämään. Heitin samalla oman talviturkkinikin.
Kohta roudan sulettua maa innostui lykkäämään pientä vihreää vanhoille peltosaroille, etupäässä valkojuurta ja horsmaa. Kaunista sekin talven lumien jälkeen.
Koko maailma oli hetkessä kesän tuoksuja täynnä. Niin hullaannuttavaa.


Ajatuksissani kelaan niitä seitsemää Vaarankylän kevättä, jotka olen ehtinyt täällä viettää. Jotkut mieleenpainuvampia, kuin toiset.
Nuo keväät ovat osanneet yllättää ja ilahduttaa kerta toisensa perään. Eivät toistuneet peräkanaa samanlaisina. Tämä kevät oli täydellinen harppaus talvesta kesään, jos ei ollut hereillä, se vilahti ohi.  Herkkäsieluksi minä sitä sanon. Hienostelevaksi hepsankeikaksi vaalean vihreässä koltussaan.

Portaalla on hyvä iltapäivän auringossa.
Katoaa aika ja väliin todellisuuskin.
Nojaan kyynärpäiden varassa ylempään askelmaan, suljen silmäni ja vajoan miltei nirvanaan. Tunnen miten tuulenpyörre leikittelee hiuksissa, muurahainen kipittää pitkin säärtä ja miten varpaat nauttivat ilmakylvyistä. Raotan toista silmää ja katson lämmöllä "joulukuustani". Pari viikkoa sitten riisuin sen oksilta kynttilät ja kehuin sitä reippaaksi pikku kuuseksi, joka jaksoi kantaa lumitykyn ja kynttilät taittamatta oksiaan. Kovasti toivon, että se yllättää minut seuraavaksi hennon vihreillä kerkillään ja voimistuu voimistumistaan.
Ajatus poukkoilee milloin missäkin.


Poluille on menevän mieli.
Esimmäinen alkukesän retki on minulle kesän avaus ja polun houkutus miltei ylivoimainen vastustaa.
Metsä hoitaa.
Tuntuu ikään kuin iso osa säryistä ja kolotuksista haihtuisi metsän taikavoimasta, katoaisi soiden vetisiin silmiin, ikihonkien juurien alle ja itselle tulee hyvä mieli.


Koetan pitää mielessä niin usein kuin mahdollista ajatuksen - carpe diem. Arkisia asioita voi siirtää, ne eivät karkaa, mutta polku voi karata, kadota. Jos ei muuten, ehkä niin, ettei huomenna syystä tai toisesta pystykään liikkeelle. Parasta toteuttaa aikomansa heti.
No, ei se aina mene niin kuin Strömsjössä. Joskus vain eksyy omissa kuvioissaan, saa näppyjä ja sukset menee ristiin - kesälläkin tai putoaa jorpakkoon.


Suloista suvea rakkaat lukijani. Minä sujautan villasukat jalkoihin, ilma alkaa viiletä.

perjantai 4. toukokuuta 2018

Toukokuun hyväilyä odotellessa

......tunne sisältäni kantautuu, mua hyväilee toukokuu....laulaa artisti,
Mutta Karsikoperällä sataa räntää.
Satanut aamusta lähtien ja taivaankannen peittää kauttaaltaan harmaus. Tuuli puhaltelee ajoittain navakasti ja lintulautojen alla piipahti aamuaterialla monikymmenpäinen järripeippojen parvi.
Istun ja ihmettelen, mistä löytyisi startti päivälle.


Hangille ei ole menemistä, sinne uppoaa liian syvälle, sillä maastossa on puolisen metriä lunta. Vitkutellen saan päivän käynnistymään, mutta aurinkoa se kaipaisi.
Huhtikuun hurmos on haihtunut ja ikävöin sitä.  Anteeksi marina - asteen parin lämmössä ja räntäsateessa ei kevään hentoa heräilyä huomaa. Kevät ei inspiroi, vaikka tiedän - uusi lumi on vanhan surma.



Tutun koivunoksamaljakossa-testin mukaan meidän pihakoivu saa hiirenkorvat kesäkuun ensimmäisellä viikolla. Silloin on luultavasti myös lumi poissa ja minulla retkikamppeet repussa tai rinkassa ja ajatuksissa polun pää. On kovasti ikävä nuotitulille hörppimään kuksasta nokipannukahvia, kuuntelemaan erämaan ääniä ja haistelemaan sen kesän lämpöön herääviä tuoksuja. Siltä varalta, jos kuitenkin tulisi vielä kantohanki, niin sukset ovat vajan seinustalla.

Pari päivää sitten oli otollinen aika pitkään mielessä muhineen idean toteuttamiselle.
Koskaan aiemmin en ole juonut koivun mahlaa. Tosin lapsuuskodin portinpielikoivusta tiedän otetun mahlaa, sillä koivun rungon arvet siitä kertoivat.
Teollista mahlaa olen maistanut, mutta siihen oli lisätty yhtä ja toista. Aito, neitseellinen mahlanmaku saattaa olla jotain muuta.






Tutustuin Googlen avulla mahlan juoksutukseen.
On helppoa valita sopiva koivu, ei isompaa vaivaa kahlata sen tykö tarvittavien tavaroiden kanssa.
Poraan seuraavaksi reiän hieman yläviistoon koivun kylkeen, melko alhaalle, ei liian syvälle, ettei koivun ydin vahingoitu.
Vielä sopivan kokoinen putki porattuun reikään ja keräysastia alle.
Hetken odotus ja pullo alkaa täyttyä. Kirkasta tulee ja maistelen heti.

Muistan olla huomaavainen ja kiittää lahjan antajaa, koivua. Alkajaisiksi pyydän anteeksi tekoani, silitän koivua ja halaan sen kylkeä. Toivon, ettei kovin pistäisi pahakseen.

Ahneeksi en rupea ja tarvittaessa tukin koivun reiän puutapilla.
Kiinnostaa myös kokeilla, miten myöhään kevään edetessä mahlaa tulee, vieläkö kenties koivun ollessa hiirenkorvalla ja onko maku miten muuttunut.

Spesiaalipäivän huipentumana postilaatikossa on minulle pitkän matkan kulkenut pikkupaketti. Jännittää istahtaa purkamaan sitä ja päästä näkemään, mitä on sisältö




Ihastun ikihyviksi. Selailen ja nautin näkemästäni, jossa kaikki on niin taidokkaasti tehtyä.  Iso kiitos Jackie P Neal, olen ihan otettu.

P.s Porot ovat ilmestyneet maisemaan.






maanantai 12. maaliskuuta 2018

Tykkypuiden talvi


Talvi ei kauniimpi olla voi, mitä se on ollut viime viikot.
Se on tarjoillut talvisia "herkkujaan" runsain mitoin. Heleitä aurinkoisia päiviä, loistavia, vitivalkoisia hankia, rapsakoita pakkasöitä ja -aamupäiviä.
Myös upeita värejä taivaalla auringon noustessa ja laskiessa. Lisänä ihmeellisen kirkas tähtitaivas, hohtava Linnunrata, mystinen täysikuun aika, sekä muutaman kerran revontulia.

Talvi on juhlava  puhtaan valkoisessa asussaan.
Se häikäisee ja vangitsee paitsi silmät, myös mielen.
Seisoessani vaaralla tykkypuiden alla ajattelen itseni kutsuvieraaksi luonnon talvigaalaan, valtavan isoon saliin, jossa kattona sinitaivas ja kristallikruunujen sijaan hangella hohtavat ja tuikkivat miljardit lumikiteet.
Hurmos on valmis, enkä malta hetkeen edes liikahtaa. Sulaudun hiljaisuuteen ja juurrun lisää maisemaani.


Pientä vaivannäköä vaatii umpihangessa vaaranrinteen kiipeäminen, mutta näkymät palkitsevat. Alastulo on helpompaa, tosin joskus sekään ei suju kuin tanssi. Ei passaa lumikenkien kanssa kovin pyörähdellä, tai kupsahtaa kumoon. Saattaa saada uuden hien pintaan, kun joutuu räpiköimään pehmoisessa hangessa pystyyn.

Minulla on retkikohteita, mihin kulloinkin suunnata.
Usein valinta välähtää mieleen aamukahvia hörppiessä. Kärryvaaran houkutus toimii takuuvarmasti. Se onnistuu yhä saamaan minut rinteilleen. Riittää, kun hetkeksi unohdun tuijottamaan sen tykyistä valkoista huippua, seuraavaksi jo pakkaan reppuani.
Pitkä matka Kärryn huipulle on pihasta, enkä ole onnistunut sinne talvisaikaan vielä kipuamaan.  Ehkä seuraavan kerran yritän, mikäli tulee loistava hankikanto. Vuosi sitten olin melko ylhäällä, mutta mielikuvitus herätti"kaikki karhut". Alkoi tuntua, että kansallispuiston alueella jokainen suuren puun oksiltaan pudottama tykkykasa on karhun talvipesä!


Ilta-aurinko värittää tykkymaailmaa monin sävyin. Välilllä maisema saa kylpeä hempeässä lilan sävyssä, toisinaan lumi punertaa. Tykkypuut muuttuvat satuhahmoiksi vilkkaan mielikuvituksen antaessa lisäpotkua.
Tämän talven tykyt ovat olleet ihmeen pitkäikäisiä.
Ei ole tuuli eikä lauha sää niitä toistaiseksi pudottanut. Jo tammikuun puolivälin aikaan kuvasin ensimmäiset tykkykuvat. Arvattavasti kuitenkin piakkoin puut rupeavat varistamaan lumet harteiltaan. Sen sateen alkaessa siirryn oikeille laduille turvallisuus syistä.




                                       
                                 
Toki olen nytkin hiihtänyt, mutta vähän. Ehjä hanki ja oman tien tarpominen tuntuvat sopivan minulle paremmin.
Sain vasta testata karvapohjasuksia ja hyväksi havaitsin. Pakko ne on pistää toivelistalle.  Syötteen alueen ladut ovat niin huippua, että ilokseen niillä hiihtelee.
Kuinka ollakaan, ladulla luen ajatuksissani joskus runoja. On hupaisaa miettiä mieleen juolahtaneelle runonpätkälle jatkoa. Aina se ei muistu ja silloin täytyy kotiin päästyä googlettaa.




"Sauvalla suksien vauhtia lisään,

hyökkään myrskynä kuusikon sisään.
Vapaa ja selvä on sukseni tie:
minne on toivoni, sinne se vie."



Tuttu runo varmasti monelle kansakoulun ajoilta. Siellä se on jossain laulukirjassa.

lauantai 3. helmikuuta 2018

Talven sylissä


Aamuinen auringonnousu vangitsee katseen pitkäksi aikaa ja pistää haukkomaan haltioituneena henkeä. Eihän vielä puoliunessa oleva maailma voi kauniimpi olla? Ehkä lämpimämpi, sillä kotoa lähtiessä pakkanen on kirinyt yön jälkeen -27.7 ja ylhäällä tunturissa vain -14.

Taivaallinen värikylpy aiheuttaa tunnemyrskyn vesijumppatunnille menijälle, joka pudottaa kassinsa ja kaivaa kameran.
Huikeaa vaihtelua valkoisiin ja harmaasiin näkymiin. Nousu tunturiin pistää korvat lukkoon ja komeat tykkypuut kumartelemassa tien molemmin puolin saavat minut tuntemaan itseni kuninkaalliseksi.
Minulle toivotetaan näin juhlavasti hyvää huomenta.


Nopeasti värit pakenevat ja keskitalven vitivalkoisuus ottaa tilansa. Häikäistyn.
Oma päiväni jatkuu tykkypuiden alle, missä valosta syttyneet lumitähdet tervehtivät minua.
Talven kauneus jatkuu hurmaavana, eikä helmikuulla ole syytä itkeä menneen tammikuun perään. Päivien kimallus pystyy herkistämään, kuin koskettavin muisto sielun sopukoissa. Talven kokee syvemmin, eikä vain iholla tai silmälasien  huurtumisena.


Tykkään edetä viipyillen ja nauttia ympärillä olevasta talven ihmeellisyydestä.
Ylhäällä vaaroilla jokainen puu on saanut paksun, valkoisen kuorrutuksen.  Se taakka on hohtava, kiehtova, samalla raskas ja vaaraksikin. Kenties sulaa vasta maaliskuun aurinkopäivinä.

Eivät minun yksinäiset lenkkini ole pitkiä, mutta aikaa niihin tuhlaan. Joka talvi uudelleen ja uudelleen ne samat, ties miten monesti tämänkin talven aikana. Tuskin kyllästyn, sillä aina lumimetsällä on tarjolla parasta. Sillä on oma ainutlaatuinen taikansa elvyttää laiskistunutta minua, sysätä ajatuksiini virtaa. Olen kiitollinen, että olen löytänyt talven ja ilon siitä.


Aina ei ole aurinkopäivä, ei edes joka toinen. Harmaus sinänsä ei estä minua lähtemästä tervehtimään tuttuja maisemiani.
On liian pitkä aika siitä, kun viimeksi seisoin suksineni miettimässä, mennäkö tästä ojan yli, vai jättää menemättä. Nyt piskuinen tonko-oja ei toivota minua tervetulleeksi solisemalla.
Se on hiljaa.
Se on vetäytynyt ohueen jäävaippaan. Ymmärrän eleen moitteeksi, olisi pitänyt piipahtaa aiemmin.
Edellisellä visiitillä viskasin sukset etukäteen ojan toiselle puolen.  Nyt en, nyt hiihdän yli luvaten hengessäni käydä ojalla uudestaan ennen kevättä.



Ei elo ja olo syrjäseudulla ihan pelkkää juhlaa ole, välillä se on myös arkea. Minun näkökulmastani kuitenkin enemmän "juhlaa", mikä tarkoittaa olemista oman aikani määrääjä.
Lumitalvi on teettänyt paljon lumitöitä, oikeaa kunnon kohotusta ilman kuntosaleja. Pakko on  sivulauseessa kuitenkin tunnustaa, että hieman olen joutunut tinkimään nipotuksestani pihan lumityöiden viimeistelyjen kanssa. Ahkerasta harjoittelusta huolimatta lumi ei nouse kolalla enää vallien yli! Ei auta edes ajatus - harjoitus tekee mestarin ja mestaritkin harjoittelevat.

Myös jokainen kaunis päivä päättyy iltaan ja juuri ennen auringonlaskua ajoitettu kaupassa käynti on silmälle aah!. Värit pehmenevät ja alkaa hetken kestävä sinisyys.




Ajan ollessa otollinen ja oikea, voi nähdä kuun pimennyksen. Kuu onnistuu sukeltamaan harsoverhon läpi, vaikka epäusko yritti jo kalvaa mieltä - Taasko mokoma heittäytyy petturiksi ja pysyttelee sinnillä pilvien takana. Paistaa sitten suoraan naamaani, kun olen yöpuulla.
Aina ei kannattaisi olla niin pessimisti, osaksi ruosteen värinen kuu vinkkaa silmää.




Latu kutsuu suksille, ehkä tartun siihen kutsuun. Tänään, huomenna, joku kerta. 
Ehkä pian on se kerta, kun illalla otan kutsun vastaan ja hiihdän otsalampun valossa tuttua latua tuttuun metsään katsomaan, mitä kuuluu kaksoiskuusille ja koivureppanoille, joiden kuulumisia tykkään käydä kuulostelemassa.







maanantai 15. tammikuuta 2018

Talven värisonaatti



En ole ollut karhun lailla talvisikeillä,
pitänyt vaan luppoa pidempään. Tuli taas sulku sanoille ja näin ollen oli parasta vetää ajatusviivaa ja jäädä ihmettelemään talven etenemistä.

Nyt minun maisemiani peittää liki metrinen lumikerros.
Hanki ja taivas näyttäytyvät väliin punertavina, sinertävinä, tasaisen harmaina. Lumen valkoisuus osaa muuntautua eri sävyihin ja aurinko malttaa olla jo pidempään hereillä,







Linnunradan katseleminen on huikean rentouttavaa.
On suorastaan taianomaista seisoa yksinään lumessa ja nähdä yläpuolellaan selkeänä juovana kaartuva tähtivyö. 
Minusta tuntuu aina lähes seikkailulta antaa ajatuksille täysi vapaus johdattaa mieli kosmokseen, vaikkapa tähtien tuolle puolen pelkäämättä, etteivätkö löytäisi takaisin.

Hiljaisuus on hyväilevän pehmeää.
Sanotaan, että tähti on yksinäisen ystävä ja sellaisina minäkin niitä katselen.

Havahdun viimeistään, jos/kun sormia ja varpaita paleltaa. Kamera ei toimi tai kuun pitkät, terävät varjot alkavat elää ja johdatella mielikuvitustani.




Talvi on sonaatti.
Se on värien, tunnelmien, elämysten kirjo, siis sonaatti siinä, missä musikkiteos syyssonaattikin tai kuutamosonaatti.


perjantai 3. marraskuuta 2017

Lumipolulla

Pakkaan lähtöä lumipoluille ja heti alkuunsa pudotan ikävän repusta pois.
Kaipaus  maastoon on kuin ystävyys, joka rauhoittaa mielen ja karkoittaa apeuden. Hetket ikipuiden alla seisoessa katse kaukaisuuteen ovat voimallisia. Luonto hoitaa.
Siis lumipolulle.


Marraskuu alkaa täydellisenä talvena.
On lunta, on pakkasta ja valoisuus häikäisee.  Hanki suorastaan hopeoi, tuikkii joka puolella.
Myös kiire jouti jäädä repusta, sen sijaan ajatuksenjuoksu poukkoilee sinne tänne. Se suorastaan ravaa, kun koettaa työstää silmien, korvien ja ihon sille lähettämää infotulvaa.
Annan sille aikaa.
Mitäpä tässä muuta kun nauttimaan silmänruuasta, kuuntelemaan hiljaisuutta ja tuntemaan ihollaan pakkanen ja viima.



Tunturissa on autiotupa, joka aivan kuin olisi odottanut kulkijaa. Sisällä on suloinen lämpö ja kaminassa kiiluu hiipumaisillaan oleva liekki.
On ruhtinaallista istahtaa penkille hörppimään kuumaa joutavaa ja nauttimaan hetkestä.
Kaksi meitä istuu pöydän vastakkaisilla puolin.
Sanat pysyttelevät poissa, on hyvä olla hiljaa pikkutuvan hämärässä rikkomatta tunnelmaa.

Retkestä on jäljellä enää paluumatka tunturista alas.
Se on hyvä muistaa, joten parasta nostaa reppu selkään ja siirtyä taipaleelle. Ulkona iltapäivän aurinko tekee pitkiä varjoja ja taivas värittyy voimakkaammin oranssipunasävyyn,
Toisaalla lisääntyy sinerrys.
Jospa on tulossa sininen hetki?


Matka alas on pitkin sinivalkoisen tunturin rinnettä. Useammin jalka lipsahtaa lumipolulta sivuun ja taas on lunta kengässä.
Tuuli on jäänyt tunturin tuolle puolen, silti pakkanen säilyttänyt purevuutensa.
Marraskuun talvi on kaunis ja mitä se vielä onkaan, kunhan kaamos ehtii. Silloin taivaan värit selkeänä pakkaspäivänä ovat monin verroin vahvemmat ja loisteliaammat.



Maantien toisella puolella on aurinko laskenut ja toisella kuu noussut ja tehnyt sillan, paikoin jään päällekin.
Pimeä ehtii hävyttömän nopeaan.
Teki sen tänäänkin, vaikka hyvissä ajoin lähtee, niin ajoissa ei ennätä takaisin.




               Illalla sytytän kynttilät ja toivotan teille, hyvät lukijani  hyvää Pyhänpäivää. 

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Kuura-aamuja


Vieläkään ei lunta, mutta kuurainen maailma näyttää kauniilta, ihan talvelta.
Pakkasasteet ja auringon ajottainen pilkahdus elävöittävät päivää, joka välillä auringon saatua harsot silmilleen vajoaa harmauteen.
Ei sekään ole hullumpaa syksyn väri-iloittelun jälkeen.

Jos harmaus katoaa, niin illalla saattaa olla taivaalla ja vedessä hyvin värikästä.


Paikallinen säätieteilijä ennustaa meille kovaa pakkastalvea. Ei niinkään pitkiä pakkaskausia vaan muutaman päivän jaksoissa kireää kylmyyttä. Lunta luvassa vain metrin verran.
Aika näyttää, miten ennustelujen käy.

Ennen kuin vedet ehtivät jäätyä, kerkesin "kiireiltäni" viimeisille syksyn retkille. Nuotiosavuja haistelemaan ja kalaonnea kokeilemaan. Kuuntelemaan hiljentynyttä luontoa, joka valmistautuu talven lepoon.


Kalaa ei tullut sintin sinttiä, mutta helposti lähes kokonainen päivä retkellä kului. Kuten siinä ohessa pannullinen kahvia nuotiomakkaroineen.
Ai että, ympärillä oleva maisema oli kaunis..

Metsätyöt jäävät pois syksyn ohjelmasta, jotenka on lisää aikaa tutustua omaan seutuun. Suunta joko tutuille poluille tai aivan uusille.
Päätös on joskus vaikea, niinpä alkuviikolla valitsin sekä ja että. Ensin nousu tuttuun Kärryvaaraan, sitten johonkin muualle.

Kärryvaara on takuuvarma valinta. Polku on paikoin arvailtavissa, eikä silloin ei passaa olla huolimaton. Eksyminen poron polulle voi tietää pitkää mutkaa. Ne polut tuppaavat johtamaan harhateille.


Ylhäällä eteen avautuva maisema on minun maisemani.
Niin minä ajattelen aina Kärrystä katsoessani kauas.  Alhaalla suon laidassa on minun kotini, jonka  ikkunasta aamulla sään seljettyä katselen Kärryvaaran huippua.

Usein istun työpöydän ääressä tuijotellen vaaran rinnettä mielessä, jospa löytäisin päivään mukavaa tekemistä tai mikä parasta, että pääkopassani syttyisi jotain ideaa kirjoittamisesta.


Päiväretki oli hyvä.
Syksy kuitenkin kiirehtee talveksi, joten jos meinaan vielä tuntemattomalle polulle, niin aikailematta matkaan.

Karttoja selatessa löytyy Syötteen Kansallispuiston alueelta itselleni tuntematon autiotupa. Nimeään myöten vieras, mutta Syötteen Luontokeskuksessa osataan opastaa.


 Liiverin autiotupa, pikkuinen ja viihtyisä.
Vanha niittysauna siirretty ja korjattu autiotuvaksi. Vanhimmissa hirsissä on monen sortin veistettyjä puumerkkejä, esim. vuosiluku roomalaisittain MDCCCIIC.
Tuvassa on kuivaa puuta kaminaan. Pian myös lämmintä ja kuksassa höyryävä kahvi. Pikkiriikkisestä ikkunasta kurkistaa sisään auringonsäde,

Poroja on liikkeellä. Jopa kaksi valkoista.


Olin aivan unohtanut kertoa, mitä kuuluu hiihtoladun vieressä olevalle kahdelle koivuvanhukselle.
Talvella kuvasin ne huhtikuun lopulla. Ne ovat mielestäni hellyyttävä pari.  Uskalsin silloin epäillä, etteivät näe enää uutta kesää. Kaatuvat ja lahoavat.
Eipäs vaan. Sinnillä  ovat yhä pystyssä.
Siinä meille esimerkkiä, periksi ei anneta.