Suunta pohjoiseen

Mikä SUUNTA ? - Kysyy reissaaja Repolainen blogissaan.

Koetan löytää vastauksia kysymyksiin, mikä minua kuljettaa/kiehtoo juuri nyt/useimmiten?

Pakosta tai vapaasta halusta? 

 

Minä olen polkureissaaja, joka etsii aina uusia polkuja. Hätätilassa tutut ja monesti kuljetut polutkin riittävät.

Mielimenojeni suunta on lähes aina metsä, tunturi ja vaarat. Kotini lähistöllä, jopa näköetäisyydellä on kaksi vaaraa. Ne ovat hyvin tutuiksi käyneet, joten pari kertaa vuodessa suuntaan hieman pohjoisemmaksi. Vaihtelun vuoksi Länsilappiin, joskus Inariin ja eniten minua kiinnostava kohde on Itäkaira selkosineen.

Oma liikkumisen tarpeeni, mieleni pakottaa minut liikkeelle, eikä se hiljene, ennen kuin olen polulla, jolla on juuria, neulasia, kiviä, sammalta, mäkiä, lätäköiden ylittämisiä. Sorastetut polut jätän listaltani pois. Ne eivät ole oikeita polkuja, vaan baanoja, vailla asfalttia. Niillä vain jalat kipeytyvät.

Ulkoiluasuni eivät ole muodikkaita, kengätkään ei goretexiä. Maastoasu on suosikkini, mutta metsästyskauden aikana valitsen värikkään takin ja päähineen. Saappaat ovat lähes poikkeuksetta kenkävalintani. Ne eivät säikähdä minkäänlaista maastoa, eikä ilmaa. Ne tukevat nilkkaa ja pohjakuvio on pidon kannalta parempi, mitä muistan vaelluskengissäni olleen. Olen varsinainen saapastelija.

Retkeni suuntautuvat usein pohjoiseen  joko syksyisin, tai syvimmän kaamoksen aikaan ja/tai keväthangille. Vaihtoehtoja löytyy. Viime vuosina kevätretket kauemmaksi ovat vähentyneet, kun lähimaastokin tarjoaa tarpeeksi minunlaiselleni suksijalle.

Nykyisin teen jo muisteluretkiä?? SE on mitä ilmeisemmin vanhuuden merkkejä. Se, että pitää käydä Pielpajärvellä yhä uudelleen tai nousta Otsamolle, kavuta Pallastunturia Vatikuruun tai Nattasten kivistä rinnettä huipulle. Syy siihen taitaa olla pikemminkin kokeilu, vieläkö minusta on moiseen rehkimiseen.

Tämän syksyn retki suuntautui Inariin, Nellimiin asti. Paitsi poluilla liikkuminen, myös erilaisiin paikkoihin tutustuminen kuuluu meidän retkiohjelmaan, kuten tällä kertaa tutustuminen Raja-Joosepin asuinpihapiiriin. Mies oli valinnut varsin viehättävän seudun asuinpaikakseen.

Vanhoja kullankaivuuretkiä muistellessamme, piti piipahtaa Kutturan tietä ja poiketa Pahaojan kultakämpälle, mutta näkymä siellä ynnä matkan varrella oli ikävänlainen. Aikanaan olen ehtinyt yöpyäkin kämpässä, nyt se oli suljettu.

Hautausmaat kuuluvat myös retkien "ohjelmistoomme". Vuorossa oli Inarin pieni hautausmaa, jossa on leposija kultakauden alun kullankaivajille, ehkä nuoremman polvenkin kaivajille. Alue on saanut nimen Pyrkyrien palsta. 

Sitten Akmeeli, aikansa pohjolan kuuluisin lovinoita. Tarinat hänestä ovat olleet pohjana, miksi minua kiinnosti nähdä hautakummut, joista johonkin hän saattaisi olla haudattu. Tai sitten ei. Todellisuudessa ehkä Akmeelin hauta on jäänyt Lokan tekojärven veden alle, mutta shamaanin tarina on mielenkiintoinen. Loveen vaipuessaan Akmeeli saattoi liikkua sutena, kalana, lintuna, tuulena jne, mutta ohraisesti kävi mahtimiehelle. Viimeisestä transsistaan hän ei herännyt, sillä vaimo oli unohtanut herätyssanat. Muisti ne vasta 30 vuoden perästä, mutta silloin oli myöhäistä.

Pielpajärven polku on jokseenkin koko 4,5 km tämän näköistä, plus nyt lisänä lätäköt ja poroportit.

Raja-Joopsepin mannulle avoin portti ja hoidettu piha.

 

 

Akmeelin hautakummuille johtavat pitkokset. Alussa näin hyvässä kunnossa, lopussa kaikkea muuta. Toki tuossa näkyvälle kumpareelle päästiin, mutta jatko oli levällään ja kohde jäi tavoittamatta.

Tämä pari ei aikonut antaa tietä. Nukkuivat seisaallaan ja katsoivat pahalla silmällä autoa, jonka täytyi pysähtyä ja hivuttautua ohi vasan takapuolikarvoja hipoen.

Neljän päivän irtiotto kotikuvioista tarjosi hienoja juttuja. Aloitin heti kotiin päästyä uuden retken suunnittelun. Se on kivaa, tuleepa sitten toteutettua tai ei, mutta pohjoiseen päin sekin varmasti suuntautuu.