Musta on mustaa

Kokonaisen päivän elin
maisemaa,
janoavin silmin koskettelin
puita, kukkulaa,
illansuussa vasta kuvan tehden:
koivunlehden. 

Kirjoittaa Aaro Hellaakoski runossaan Maalari

Runoa ajatellessani kuvittelen Hellaakosken maalaavan koivunlehden keltaiseksi. Pidän keltaista yhtenä syksyn värinä, toisaalta keltaisina loistavat kevätkukkaset ovat ihastuttavia.

Repolaisen väripohdiskeluun voisin vastata lyhyesti vain - väreillä on väliä. 

Nyt tykkään laverrella.

Olenko yleistänyt, kun luulen, että pojat/miehet pitävät enemmän jostain muusta väristä kuin punaisesta? 

Kudoin kerran pojallemme punaisen villapaidan joululahjaksi. Hän ei kertaakaan pukenut sitä päälleen syystä, se oli punainen. Hyvä punainen paita se oli ja on yhä, vaikka olen sitä parsinut. Se on edelleen käytössäni. Ollut yli 40 vuotta.

Miehelläni ostatin keväällä vaaleanpunaisen paidan mustan puvun kaveriksi ristiäisiin. Näin hänen naamastaan, ettei tykännyt, mutta osti ja pukeuduttuaan siihen, huomasi itsekin, että passaa vallan hyvin,

Minun talveni on valkoinen, kesä ja metsä vihreitä, myöhäissyksy harmaa, suot ruskeita, taivas sininen. Tykkään kyllä kaikista väreistä, mutta punaisesta eniten.

Kun yö on musta, se on pikimusta. Ei väliä ovatko silmät auki vai kiinni.  Samanlaista luomien sisä-, kuin ulkopuolellakin. 

Ei yön pikimusta ole mielen pimeyttä, se on todellista. Sellaista, kun yksikään vempain ei tuiki akkua ladatessaan.  Ei surise jääkaappi, ei tuuletin, sillä talossa ei ole sähköjä, ei generaattorikaan ole toiminnassa. Akkukäyttöiset kynttilät ovat öisin ajastuksen vuoksi pimeinä.

Vaikka pilkkopimeässä silmiä miten totuttelee mustaan, ei se vaalene. Ei hahmotu oviaukko, eikä ikkuna. Täydellinen pimeys verhoaa kaiken, ei harson lailla, vaan paksusti.

Kuitenkin suljettujen silmin sisällä pääkopassaan voi "nähdä" mielikuvia, mutta ne ovat kadonneet, kun avaa silmät.

Omassa kodissani ei ole koskaan näin pimeää, mutta vajaa viikko sitten olin erämaamökillä ja oli niin upeaa kokea mustaakin mustempi yö.

Arvata voi, että hyyskään oli pikkutunneilla lähteminen. Olisipa potta! Toivoin hapuillessani yöpöydältä puhelinta, mutta en napsauttanut siihen valoa. Kättä kuljettaen sängyn reunaa myöten löysin seinän, sitten oven ja siirryin terassille etsimään kaiteet. 

Kaidepuulla kättä liu´uttaen ja jalalla tunnustellen pääsin portaiden alkuun. Seisahduin katsoakseni ympärilleni. Kaikkialla samaa mustaa. Taivas ei erotu, eivät puut, eikä järvenpinta. Mitään ääniä ei kuulu. Yösydän on mystiikkaa täynnä. Sen ihoni tuntee viileytenä.

Täydellisempää hiljaisuutta en muista aikoihin kuunnelleeni, kunnes... Juuri ennen viimeistä askelmaa, kun luulin selvinneeni portaista. Sain aikaan tömähdyksen. Hyvä, jos kuukkelit eivät pudonneet oksiltaan! 

Oletin, että oli vielä yksi askelma ja putosin vajaan kymmenen senttiä, mutta tömäysääni rikkoi pahasti hiljaisuuteen. Minun ei käynyt kuinkaan, mutta puhelimen valo oli otettava käyttöön, että löysin ajoissa puuceen.

Loppu hyvin, kaikki hyvin ja sänkyyn pääsin takaisin kommelluksitta. mutta väriasiasta saatoin tällä tavoin eksyä. Tosin alussa lupasinkin laverrella.

Viettäkää leppoisa syksyviikonloppu!