torstai 17. tammikuuta 2013

Tunturissa tuulee ja rusottaa

Sanonta tunturissa tuulee, piti tänään täysin paikkansa. Huh, huh, miten tuuli osasi ollakin raakaa. Eilen ehdin harmitella, ettei suksia tullut otettua matkaan, mutta en enää tänään. Pakkasasteet olivat kuitenkin siedettävät noin -10 ja -14 välillä. Siis paljon vähemmän, mitä kuuleman mukaan aamulla oli ollut kotona -31.


Ikkunanäkymä oli kirkas katulampun ansiosta. Lumikiteet säkenöivät valokiilassa. Kauempana hämärä peitti vielä tienoon. Se alkoi kuitenkin nopeasti aamu kymmenen jälkeen vaaleta, muuttuen sinisen kautta voimakkaaseen punerrukseen. Inarinjärven rannalta katsottuna taivas näytti olevan kuin tulessa. Se hehkui. Hankikin näytti jäällä punertuvan.


Matka jatkui Inariin ja siellä Siidaan. Kerran aiemminkin olen siellä käynyt, mutta se oli niin pikavisiitti, että kiinnosti tutustua lisää. Siida on saamelaismuseo, jossa on paljon erilaista saamelaisuuteen liittyvää nähtävää. Porotaloudesta, kädentaitoihin ja kirjallisuuteen. Oli puhetta myös kaamoksesta ja siitä, että parhaillaan aurinko jo viipyy horisontin yläpuolella hieman toista tuntia. Näkyykin, mikäli ei pilviverho sitä peitä. Nyt olisi paras paikka ihalla auringonnousua Kiilopäällä. Joten auton nokka etelään päin ja hyvin ennätetään Kiilopään huipulle ennen auringon kiipeämistä näkyviin.


 Päivä oli puolessa, hieman yli ja hieman pilvinen. Kuvaamisesta ei tullut mitään, sillä huipulla tuuli raaasti. Sormet kohmettuivat nopeaan ja minua harmitti, kun oli luovutettava.  Pettymystä oli parasta hoitaa syömisellä, joten jatkettiin matkaa majapaikkaan ja siellä Inarinjärven siikakeitolle. Hyvä ruoka, parempi mieli. Kuuma siikakeitto maistui herkulliselle.

Eipä kestänyt kovin kauan, kun maailma alkoi punertaa uudelleen. Aurinko suunnitteli mailleen menoa, johan se reippaan tunnin jaksoihin meitä ilahduttaa.


Istuin pimeässä huoneessa ja katselin ikkunasta ulos. Pidin näkemästäni, se oli vahvasti värillinen.






keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Carpe diem

Tykkään saunoa aamulla, sillä usein illalla olen niin väsynyt, etten jaksa saunaan. Sitä vastoin aamusaunassa saa joskus huimia ideoita päivän varalle, kuten tänään. Saunan ikkunasta näkyi talvinen metsä ja ajatukset lähtivät löylytellessä kuin varkain omille laduilleen.
Pehmeät, miedot löylyt ja niin koivulta tuoksuva vasta sävyttivät saunomista. Shihhh - sihahti kiuas ja vasta läiskähteli pitkin pintaa. Oikein mukavaa, varsinkaan kun vastasta ei irronnut yhtä ainokaista lehteä, vaikka sillä saunottiin jo toinen kerta. Oikealla ajalla, oikein säilytetty, oikein haudutettu vasta on sellainen, joka todellakaan ei roskaa. Pari saunavastaa tuli ostettua torilta ennen joulua ja ohjeet annettiin kaupan päälle.

 Oli tulossa aurinkopäivä ja minä ehdotin siitä retkipäivää. Pitäisi ehtiä kokemaan Lapin kaamosta edes hitusen sen viime hetkillä, sillä aurinko on noussut Utsjoella eilen ensimmäisen kerran horisontin yläpuolelle sitten marraskuun lopun sinne painuttuaan.


Siis carpe diem! Suit sait tarpeelliset tavarat kassiin ja matkaan.  Kotona pakkasta oli -30.8, joten ei voi lähteä puita ajamaan, ei suksille, eipä juuri kävelemäänkään, joten parasta lähteä kokemaan jotakin uutta.
Huikea valoilmiö saatteli matkaan. Keskellä päivää aurinko oli melkein taivaan kokoinen ja vastavaloon melkein sokaisi.


Pimeä tuli kolmen aikaan ja kuudelta oltiin ensimmäisessä etapissa. Mielenkiintoista nähdä, milloin aurinko aamulla kiipeää ylös, vai jääkö nukkumaan. Vielä ei ole tietoa, mistä lopulta löytää itsensä huomenna. Se jää nähtäväksi.

tiistai 15. tammikuuta 2013

Tummuva taivas


Mikä aurinkopäivä tänään onkaan ollut ja taivaalla niin huikeat värit. Sinisen hetken osittain jo häipyessä taivaanranta pohjoisen puolella värittyi voimakkaan violetiksi. Niin vahvaa violettia en muista koskaan aiemmin nähneeni. Pakkanen ehkä osaltaan sävytti sitä, sillä asteita oli -24. Kiristynyt vielä pimeän tullen, sillä nyt on -26. Ihan napakkka sää kuvata violettia taivasta. Sormetkin alkoi näyttää violetilta.

Kuvia laitellessa unohduin välillä katsomaan ikkunasta tummuvaa taivasta ja Kärryn lakea. Sitten syntyi runonen.


Talviset tuiskut
tunturien,
tummuva taivas,
tähtien tuikkeet
tuttuja taivaltajalle.
Tukassa tuiverrus tuulen,
 tuskin turhia tarinoi.
Tiettömät tiet,
tuskaiset taipaleet,
taakkana tarpeetonta.
Tuolloin tuohuksen tohina,
tulenliekkien taika
tuovat tunnelman
tupaseen.

lauantai 12. tammikuuta 2013

Taivas vaihtaa värejä

Ei ole pohjoisen porstuan talvisydän väritön. Tänään saatiin nauttia taivaalle syntyneistä väreistä auringon paistaessa ohuen pilviharson läpi.


Lähdin lumikengillä syvemmälle lumiseen metsään kuvaamaan tykkyä ja taivasta. Suurta apua lumikengistä ei kuitenkaan ollut, painan ehkä liikaa niiden kantavuuteen nähden, mutta toki tyhjää paremmin niiden avulla pääsin liikkumaan.


Taivaalla vaihtui väritys oranssista melko voimakkaan keltaiseen. Ilma oli sopiva pakkaskeli, mutta tuuli teki siitä kuitenkin erityisen purevan.













perjantai 11. tammikuuta 2013

Jäljillä

Aamu on parasta. Aamukahvia juodessa on ulkona vielä pilkkosen pimeää. Hetken päästä alkaa näyttää, ettei kovin kirkasta päivää tule. Kärryn huippukin erottuu töin tuskin juuri ja juuri. Silti on mitä parhain hiihtelyilma.


Hanki on pehmeää ja sitä on paksulti, mutta kokeilen lähteä tutkimaan löytyisikö merkkejä eläinten liikkumisista lähiympäristössä. Riemukseni näen, että jänikset ovat löytäneet niille viedyt heinätupot. Niillä on ollut suorastaan pitopöytä. Jänöjussien jälkiä risteli suuntaan jos toiseenkin ja mikä hurjinta, kohta niiden vierelle ilmestyvät ketun jäljet. Ketulla ei ole ollut kiire, niin tasaisin kävelyaskelin se on kulkenut ja paikoin niin suoraan. Jäljet ovat kuin helminauha puhtaan valkoisella hangella. Arvata vaan sopii, ovatko kettu ja jänis kohdanneet.

 
Tämä kuvan jänis on edellistalven jänöjussi. Sillä oli tapana tulla heinäaterialle pihapiiriin. Miten lie, mahtaako olla säilyttänyt henkikultansa edelleen. Viholaisia sillä ainakin on riittävästi. Lukemani ja muistiin ottamani runo tuli jäniksen jälkiä seuratessa mieleen.


Karhu, susi, ilves, näätä,
koira, kissa – yhtä päätä
henkipahaa jäniksen         
uhkaa, samoin ihminen.
Kettu kera hillerin,
huuhkaja ja kotkakin,
pöllö myös ja varis vielä
väijyy jänöjussin tiellä.
Unohtaa ei sovi haukkaa -
kaikki kalvaa jänisraukka.

(-     Runo on  vanhassa Bromanin  kirjoittamassa metsästyskäsikirjassa josta AX. Fr.Londen v.1922 on ottanut sen kirjaansa "Eräretkiltä Pohjolassa")

Muutama poro on kulkenut niin ikään suolla. Ehkä juuri "minun poroni", siis se yksilö, joka pitkin syksyä on kulkenut vielä pihan poikki ja joulun tienoolla luulinkin, että se oli Petteri Punakuono ja otettu tienestiin, kun ei enää näkynyt. Hiihtäessäni nyt katselin, miten porot olivat kuopineet  paikka paikoin lumen alta syötävää. Ei pääse vapaana oleva poro helpolla. Ei ihme, että näyttävät kevään tullen luulta ja nahalta.

Olin edennyt suon yli tonko-ojalle. Se oli osin lumen alla, tosin vuolaammissa kohden jäistä ja lumesta vapaa. Elämää siellä on, sillä tammukat nukkuvat suojaisissa poukamissaan. Toisaalta taitavat olla nyt kuitenkin hätää kärsimässä, sillä ojaan on ilmestynyt saukko jäljistä päätellen. Sillä taitaa olla siellä herkkuateriat. 


 En minä kuvaan saukon jälkiä saanut, mutta tuohon kuvaan nähden kello yhden kohdalta se on käpytellyt ja ilmeisesti pudonnut ojaan, mutta noussut ja jatkanut matkaa pudoten tai sukeltaen uudelleen.

Minä en pudonnut, vaan jatkoin hiihtelyä vanhojen heinäsarkojen päähän. Halusin käydä katsomassa, miltä tupassarat talvella näyttävät. Hassuja pallukoita, eivät siis lehmän munia, vaan ryssänpäitä, kuten täällä päin tupassaraa kutsutaan. Miltä ne teidän mielestänne näyttävät?


Saattaapa joka palleron sisällä asustaa menninkäinen tai metsätonttu tai joku....yhtään niistä en rikkonut, kiersin joka ainoan.
Sitten oli leikin aika. Koetin saada itsestäni hiihtokuvaa, mutta se oli vaikeaa. En meinannut 10 sekunnissa ehtiä syvässä lumessa suksineni sen vertaa kameran etupuolelle, että olisin enää kääntynyt.






torstai 10. tammikuuta 2013

Ulkona

Mustavalkomaanatai # 145 aihe on ULKONA. Tämä haaste on sikäli merkkihaaste, sillä se on näillä näkymin viimeinen. Kiitos Irwikissille.
Valon aika kasvaa hitusen päivä päivältä, silti on vielä kaamos ja ulkona pitkään pimeää. Roihuilla saa vähän valoa, että edes näkee pysyä pihapolulla.
 




lauantai 5. tammikuuta 2013

Talviextremeä

Aamuinen ikkunamaisemani näytti suorastaan lumoavalta. Kärryn rinnettä värjäävä auringonnousu hehkutti sitä lämpimin värisävyin ja näkymä sai innostumaan ylös, ulos ja lenkille. Tosin tällä kertaa moottorikelkkailemaan. Pakkasmittarin lukemat olivat -21.2, eikä noilla lukemilla kelkkakyyti kuumaa ole, paitsi jos joutuu kaivamaan kelkkaa reilun puolen metrin pehmoisesta lumihangesta.


Parhaillaan Koillismaan tammikuu esittäytyy upeana talvena. Lunta on tullut viime aikoina paljon ja lumitöiden kanssa on päivittäiset reippailut hyvinkin tulleet tehtyä. Latujen houkutus suksille on suuri ja olen siihen houkutukseen vastannut, vaikka mielelläni hiihtelen myös umpihangessa pitkin ja poikin metsissä. Pari päivää sitten kokeilin metsäsuksen kantavuutta paksussa ja erittäin pehmeässä hangessa, mutta harmikseni havaitsin, että liikaa upotti ja käännyin vähän matkaa edettyäni takaisin. Olin mamelo! Totesin, että parempi hiihtää ladulla tai vaikkapa moottorikelkailla. Seuraava kiinnostava seikka - olisiko kukaan rohjennut vielä joesta yli? Rannassa näki, että ylitetty oli, joten menoksi. Kaempaa näkyy vapaana virtaava koski, mutta suvannossa jää on vahvaa.


Reitti kulkee lumisen metsän halki. Puut kaartuvat holveina yläpuolella. Koivut ovat saaneet uuden pehmeän lumikuorrutuksen, ne kimaltelevat kilpaa vitivalkean hangen kanssa. Havupuiden tykky näyttää kasvaneen paikoin todella mittavaksi. Itä-pohjoisen taivas hohtaa rosan ja sinisen sävyissä, kun taas toisella puolen taivasta silmiä hivelevät vahva oranssi ja kellertävän oranssi. Kuvaamisen kanssa en onnistunut, sillä sormet tekevät tenän ja luovutan muutamaan kuvaan.


Pikkuisen autiotuvan pihapiirissä vallitsee ääretön rauha ja hiljaisuus.(Tietysti sen jälkeen, kun moottorikelkka hiljeni.) Päivä on vielä kovin lyhyt ja valoisan muutama tunti alkaa ip:llä vaihtua yllättävän sukkelasti hämäräksi.



Lukittu on, mutta juuri tuosta "hotellista" ehdotuksestani varattiin sviitti päivän päästä olevalle merkkipäivälle. Saattaa olla kylmät puitteet, mutta toivoa sopii, että vanhakin rakkaus lämmittää. Neljäkymmentä vuotta sitten seisoin kotini olohuoneessa papin edessä ja hyvin pienen seurakunnan todistaessa vihkimistä. Silloin satoi pakkaslunta. Oli iltapäivä ja sen hento sininen hämärä. Minä olin juuri mennyt naimisiin.
Tässä sitä sitten ollaan, mihin on tultu. Eli kalareissu on tiedossa ja yöpyminen autiotuvassa. Kiinnosti vain ajella tsekkaamassa, miten tuonne "hotellille" pääsee. Toivottavasti ei ihan sikakova pakkanen ilmaantuisi suunnitelmia sekottamaan. Tänään nipisteli vähän varpaita ja nenänpäätä paluumatkalla. Silti olin ihastuksissani lumimetsästä, joka esittäytyi kelkan valokiilassa niin salaperäisenä.

Sairaalan seinältä muutamia vuosia sitten lukemani runo puhutti. Se innoitti minua kirjoittamaan runoa muistellen ja mukaellen tähän tapaan.

Kun olen vanha,
haluatko ottaa ryppyisen 
käteni käteesi?
Jaksatko olla minulle hellä?
Koetan hyväksyä,
että vääjäämättä
 luopumisen aika 
lähenee.

Hetkeä pitempään en muista,
mitä juuri sanoit,
aina en sitä edes kuule,
eivätkä minun sanani 
ole ajoin lainkaan
ymmärrettäviä.
Kuitenkin - 
jaksatko silti kuunnella minua?
Verenkiertohäiriöni saavat
askeleeni niin epävarmoiksi, 
että horjahtelen.
Annatko kätesi turvaksi?

Silmieni näkö heikkenee.
Tulee ehkä se kerta,
etten tunne sinuakaan.
Kysyn arastellen:
- Jaksatko rakastaa minua vielä,
kun vanhuus on riisunut
minut alastomaksi?
Olenko vielä silloinkin 
sinulle rakas?