Hyvästit talvelle

 

Talvi on antanut periksi. 

Vielä viimeisillään se yrittää yöpakkasten ja päivittäisen pohjoistuulen avulla säilyttää valtikkaansa, mutta kevään voima on sille liikaa. 

Parasta sanoa talvelle hyvästit. Kuitenkin tiedän sisimmässäni, miten innolla myöhäissyksyllä odotan taas ensilunta.  Tulevien päivien mahdolliset lumisateet syövät kinosten rippeitä ja saattavat hiekkatiet entistäkin loskaisemmiksi. Rospuutto on alkanut, eikä vain soratiellä, oma pihakin on osin uopttavaa kuramössöä.

Lumilinnani "rauniot" kököttävät pystyssä. Se rakennusprojekti epäonnistui liian heikkoon kattoon. Jatkossa uskon olevani viisaampi.

Jos saisin nyt toivoa, niin porrasedustan lumipenkka pysytelköön sulamatta rospuuttoajan yli. Puhdistan ennen sisälle menoa kurat kenkieni pohjista siihen.  Karkea lumi on hyvä harja. 

 

Aamuisin ei vielä parane seisoa portaalla eevan asussa tai edes yömekossaan, ettei vilustuisi. Mutta lämpimien aamujen tultua on mahtavaa hypätä suoraan sängystä portaalle toivottamaan hyvää huomenta koko maailmalle.

Kyllä minä nytkin olen aamut käynyt huikkaamssa portaalla, mutta täysin pukeutuneena pipoa pitkiksiä ja toppatakkia myöten,

Yleensä saan hyväänhuomeneeni vastauksia kulorastaalta ja peipolta. Ne lurittelevat vuoroon tai jopa yhtäaikaa. Hento tuulenhenki sipaisee hiuksiani ja saa tuulikellon pieneen helinään. Kauempaa saattavat joutsenetkin kuulla kiljumiseni. Jos kuulivat, niin vastaavat varmasti.

Jokainen kevään ääni riemastuttaa. 

Pian pihassa tepsutteleee västäräkki pyrstösulat väpättäen. Samoihin aikoihin uskon kuulevani ensimmäisen haarapäskysen ihanan tervehdyksen antennin päältä. Jokunen vihreä ruohotupsukin saattaa ilmestyä tiepenkalle. 

Raparperini uinuvat vielä metrisen lumen alla. Liiterin kattolumet ovat pudonneet niiden päälle. Ihan mietin, pitäisikö mennä auttamaan ne vapaiksi lumivankilasta.

Vapunaattona tein kevään viimeisen hangilla kuljeskelun ilmapallot mukanani. Koneellinen latupohja oli kuin moneen kertaan pesty ja valkaistu pellavamatto metsän läpi.

Lähes luonnontilassa oleva sakea metsä ladun molemmin puolin tarjosi mahdollisuuden hypätä kauniiseen maalaukseen. 

En epäröinyt, vaan hyppäsin.

 Seisoin hetken kuvan alareunassa  pitelemässä kuutta vappupalloa naruistaan käsissäni ja kuvittelin, mikä tarina voisi tästä jatkua. Mitä on mutkan takana?

Mutkan toiselta puolen avautui pitkä suora ja matto alkoi muuttua repaleiseksi.

Kiirehdin metsästä pois. Tulin suon reunaan, Suo oli ollut vesillä, mutta jäätynyt ja hohti sinisenä aurinkoisessa säässä.

Astuin varovasti säihkyvälle jäälle. Ser ritisi ja ratisi, suorastaan houkutteli ylittämään. En suostunut ottamaan haastetta vastaan. Mistä olisin tiennyt, miten syviä suomontut olivat.

Tarinassa eteneminen jäi kesken, kun pomppasin kuvasta pois. 

Kyllä minä oikeasti tiedän, mitä suon toisella puolen on, mutta ei se ole ollenkaan sama asia, kuin päätyä tarinassa sinne. Se on tunnelmasta kiinni.

Palasin hangelle leikkimään vappupallojeni kanssa. Toivoin tuulta, mutta se hyväkäs pysytteli vaisuna, eikä innostunut hössötyksestäni.

 Yksikään palloista ei käsittelyssäni poksahtanut, mutta lopulta ne jäivät puiden oksiin kiinni.

Heitin hyvästit talvelle, että ilmapalloilleni. Nyt jatkan lapsenlapsen villapaidan kutomista, ennen kuin pääsen oikeasti lumettomille poluille.

Kevään kaipaus 

on kuin riekon soidintanssi.

Hurmoksellinen,

kiihkeän voimallinen,

juuri kuin kevät itsekin.