Näytetään tekstit, joissa on tunniste suo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste suo. Näytä kaikki tekstit

maanantai 6. huhtikuuta 2026

Mutaojan salaisuus

 

 Seison ritiläsillalla katsellen ojassa virtaavaa mustaa vettä. Ajattelen, miten raaka on ollut se ihminen, joka upotti uhrinsa mutaiseen ojaan.

Aikanaan rikoksesta kuultuani en pystynyt levollisin mielin mutaojaa ohittamaan. Kuitenkin jokin paikassa kiehtoi, vaikka samalla ahdisti aivan pelon rajamaille.

Hämärän aikana ojanvarsi alkoi elää silmissäni, muuttui samalla uhkaavaksi.  Maisemaan ilmestyi vääristyneitä kuvia puiden muodoista, varjoista, veteen pudonneista syyslehdistä, linnun rääkäisyistä, milloin mistäkin.

Kuitenkin ahdistavin kokemus oli kerran tarkkailla ojaa pitkin liitelevää valkoista hahmoa.  Etäällä näky oli utuinen, mutta lähemmäksi lipuen kuva tarkentui.

Epätodellisuus sai minut pitelemään kaksin käsin kiinni sillan metallikaiteesta. Tietysti tajusin oman mieleni olevan syyllinen outoihin näkyihin.

                                                                         ***

Krapu 15/26, sanat: oja, ritilä, metalli. Krapu on sadansanan tarina  ja lisää faktoja asiaan SusuPetalin blogissa.                                                      

lauantai 24. tammikuuta 2026

Maailma on kaunis


Koillismaan vaaramaisemat ovat syöpyneet verkkokalvoilleni. Ne piirtyvät mieleeni, vaikka pistäisin silmäni kiinnikin. Myös soiden laajat aukeat käkkärämäntyineen ovat silmän iloa.

Pakkanen on uuden lumen kanssa ollut viime aikoina puuhakas ja aamun sininen hämäryys häälyy pitkään maiseman yllä. Auringon kaari on päivä päivältä korkeampi, samalla kaamoksen valta on hiipumassa.

Aurinko ei vielä ole noussut vaaran takaa, mutta sen säteet leikkivät jo korkeimpien puiden latvuistoissa. Siniharmaa taivas lupaa lumisateen.  



 

Aamun pysähtynyt hetki tuntuu levolliselle. Metsä nukkuu, ei se huoju, ei huokaile.  Matalalla roikkuvat paksut pilvet näyttävät ikään kuin painaisivat, vai hyväilevätkö sittenkin, pilarikuusten latvoja. Pilven paino ei puita riko.  Tykkylumi sen voi tehdä.


Hiljainen lumimetsä paljastaa kulkijalle salaisuutensa vasta, kun seisoo lumisten puiden keskellä katsellen ja ihmetellen ympärilleen. Paksun hangen aikaan sinne onnistuu päästä vain hiihtäen tai lumikengillä.

Lumikiteet säihkyvät hangella ja havupuiden oksilla, mutta onnistuvat katoamaan kameran näkökentästä juuri sillä siunaamalla hetkellä, kun otan kuvaa. Luovutan. 


Olen liikkeellä niin sanotuilla pätkäsuksilla, joissa komeilee ilveksen kuva suksen kannan puolella. Vaikka "sukseni" upottavat jonkun verran, niin silti liikkuminen tinanharmaassa  maisemassa oli rehkimisen väärttiä. Hatioiduin kauniista talvesta ja luonnon hiljaisuudesta.

Tällä kertaa oli sellainen onni myötä, että kahdeksan hyskyvaljakkoa paineli reipasta vauhtia valjakkouralla, jonka olin juuri ylittänyt.
Koirat olivat innoissaan työstään, etteivät noteeranneet minua lainkaan. Kuuden koiran vetämänä jokainen reki liukui ketterästi, vaikka kyydissä oli kaksi henkilöä, joissakin vain yksi reen jalaksilla.

 En saanut tervehdyshaukkuja, eivätkä hyskyt minua ohittaessaan hidastelleet. Mikään muu ympäristössä ei  kiinnostanut niitä, kuin meno eteenpäin.


 Sentään kuvan valjakon etummaisista hyskyistä toinen otti katsekontakstin ja reessä ollut vilkutti tervehdyksen.
Parituntisen ulkoiluni aikana leikin olevani välillä kuin kuninkaallinen, kun latuni molemmin puolin minua kummarretaan. Tuli sama tunne, kuin joskus syysruskan aikaan, kun harvoin kuljetun polun peittää laajalti punainen matto. Aina ei tiedä, mihin jalkansa pistää. 


Tammikuuta on enää viikko ja pakkassää jatkuu täällä. Tämän päiväisen lumisateen lisäksi tulee vielä monta kertaa lunta.


Kaupassa käyntikin on pieni retki ihmemaahan.
  "Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielen vapaus ja mielen vapaus"

perjantai 2. toukokuuta 2025

Hyvästit talvelle

 

Talvi on antanut periksi. 

Vielä viimeisillään se yrittää yöpakkasten ja päivittäisen pohjoistuulen avulla säilyttää valtikkaansa, mutta kevään voima on sille liikaa. 

Parasta sanoa talvelle hyvästit. Kuitenkin tiedän sisimmässäni, miten innolla myöhäissyksyllä odotan taas ensilunta.  Tulevien päivien mahdolliset lumisateet syövät kinosten rippeitä ja saattavat hiekkatiet entistäkin loskaisemmiksi. Rospuutto on alkanut, eikä vain soratiellä, oma pihakin on osin uopttavaa kuramössöä.

Lumilinnani "rauniot" kököttävät pystyssä. Se rakennusprojekti epäonnistui liian heikkoon kattoon. Jatkossa uskon olevani viisaampi.

Jos saisin nyt toivoa, niin porrasedustan lumipenkka pysytelköön sulamatta rospuuttoajan yli. Puhdistan ennen sisälle menoa kurat kenkieni pohjista siihen.  Karkea lumi on hyvä harja. 

 

Aamuisin ei vielä parane seisoa portaalla eevan asussa tai edes yömekossaan, ettei vilustuisi. Mutta lämpimien aamujen tultua on mahtavaa hypätä suoraan sängystä portaalle toivottamaan hyvää huomenta koko maailmalle.

Kyllä minä nytkin olen aamut käynyt huikkaamssa portaalla, mutta täysin pukeutuneena pipoa pitkiksiä ja toppatakkia myöten,

Yleensä saan hyväänhuomeneeni vastauksia kulorastaalta ja peipolta. Ne lurittelevat vuoroon tai jopa yhtäaikaa. Hento tuulenhenki sipaisee hiuksiani ja saa tuulikellon pieneen helinään. Kauempaa saattavat joutsenetkin kuulla kiljumiseni. Jos kuulivat, niin vastaavat varmasti.

Jokainen kevään ääni riemastuttaa. 

Pian pihassa tepsutteleee västäräkki pyrstösulat väpättäen. Samoihin aikoihin uskon kuulevani ensimmäisen haarapäskysen ihanan tervehdyksen antennin päältä. Jokunen vihreä ruohotupsukin saattaa ilmestyä tiepenkalle. 

Raparperini uinuvat vielä metrisen lumen alla. Liiterin kattolumet ovat pudonneet niiden päälle. Ihan mietin, pitäisikö mennä auttamaan ne vapaiksi lumivankilasta.

Vapunaattona tein kevään viimeisen hangilla kuljeskelun ilmapallot mukanani. Koneellinen latupohja oli kuin moneen kertaan pesty ja valkaistu pellavamatto metsän läpi.


Lähes luonnontilassa oleva sakea metsä ladun molemmin puolin tarjosi mahdollisuuden hypätä kauniiseen maalaukseen. 
En epäröinyt, vaan hyppäsin.

 Seisoin hetken kuvan alareunassa  pitelemässä kuutta vappupalloa naruistaan käsissäni ja kuvittelin, mikä tarina voisi tästä jatkua. Mitä on mutkan takana?

Mutkan toiselta puolen avautui pitkä suora ja matto alkoi muuttua repaleiseksi.
Kiirehdin metsästä pois. Tulin suon reunaan, Suo oli ollut vesillä, mutta jäätynyt ja hohti sinisenä aurinkoisessa säässä.


Astuin varovasti säihkyvälle jäälle. Ser ritisi ja ratisi, suorastaan houkutteli ylittämään. En suostunut ottamaan haastetta vastaan. Mistä olisin tiennyt, miten syviä suomontut olivat.
Tarinassa eteneminen jäi kesken, kun pomppasin kuvasta pois. 

Kyllä minä oikeasti tiedän, mitä suon toisella puolen on, mutta ei se ole ollenkaan sama asia, kuin päätyä tarinassa sinne. Se on tunnelmasta kiinni.

Palasin hangelle leikkimään vappupallojeni kanssa. Toivoin tuulta, mutta se hyväkäs pysytteli vaisuna, eikä innostunut hössötyksestäni.


 Yksikään palloista ei käsittelyssäni poksahtanut, mutta lopulta ne jäivät puiden oksiin kiinni.


Heitin hyvästit talvelle, että ilmapalloilleni. Nyt jatkan lapsenlapsen villapaidan kutomista, ennen kuin pääsen oikeasti lumettomille poluille.

Kevään kaipaus 
on kuin riekon soidintanssi.
Hurmoksellinen,
kiihkeän voimallinen,
juuri kuin kevät itsekin.

perjantai 5. heinäkuuta 2024

Valkoinen jääsydän

 Värihaaste  on tällä kertaa valkoinen + jää. Tähän Repolaisen aloittamaan haasteeseen on väljät säännöt. Riittää yksikin asia, mutta voihan niitä olla useampia! 

Heinäkuun helteillä on ihan huippua esitellä jääkuvia. Valkoistakin niistä löytyy.

Joku ihme mielenliike sai minut kerran keskellä kesää jäädyttämään sydämen kakkuvuokassa (en omaa sydäntäni) Tämä vuoden 2009 heinäkuussa jäätynyt sydän on ja pysyy yhä kuvatiedostoissani, vaikka pyrin kuvia kovasti karsimaan.

Kymmenen vuotta myöhemmin kokeilin kukkien jäädyttämistä. Ongelma vain, etten saanut niitä pysymään jäädytysastiassa niin, etteivät olisi nousseet vedessä liiaksi pintaan.


Ruusu on juuri ja juuri kokonaan jään sisällä. Iso mutteri pitää sitä pikku ämpärin pohjassa jäädytysvaiheessa. Varmasti on parempikin konsti, en vain tiedä sitä.


Kirjoitin vuonna 2021 blogiini joulukalenteria, jolloin joulukuun 24 päiväksi olin jäädyttänyt 24 jäälyhtyä, jotka ripottelin etupihan metsikköön. Oli hikistä liikkua jäälyhty sylissä etsimässä sille sopivaa paikkaa. Lunta oli yli puoli metriä.

Nyt ei ole helle, eikä sada, on pilvipoutaa ja koleaa. Nämä kuvani olisivat hellepäivälle sopivasti viilentäviä. Nyt ne saavat aikaan vilunväristyksiä.
Keväällä vuosia sitten olin lounaalla ja katselin ikkunasta, miten ulkona jääpuikkojen päistä tippui vesipisaroita. Varoituskylttejä oli, missä luki- varo putoavia jääpuikkoja. 
Kevät eteni ja sulatteli ne.

Kevät sulatti myös lammen jään, mikä oli puikkoontunut jo hassusti. Kun tönäisin, puikot alkoivat kaatua dominotyyliin. Lampi oli rannassa pohjaan asti jäätynyt.


Raparperi uhkui keväällä kasvuvoimaa. 
Tarkkailin sitä päivittäin, miten se sinnillä työntyi jääkerroksen läpi.  Myöhemmin olen parannellut raparperin elinoloja, ettei vesi keväisin seisoisi kasvupaikalla niin kauan.


Valkoinen + jää kuvistani seuraava jatkaa, mitä edellispostauksessa jo kerroin soista. 
Jäätynyt suo on kaunis ja varmasti yhtä arvaamaton, kuin suot yleensä. Ei ollut varaa astua jäälle, mutta tuppaita löytyi matkan etenemiseksi riittävästi


 Nyt on kuitenkin kesä. 
Aurinkoisen ja lämpimän, huom! ei kuuman päivän tullessa, työnnän veneen vesille. Istun tuhdolle ja soudan verkkaisesti. Veden liplatus veneen kylkeen saa aikaan äänen, joka mielensopukoihin työntyessään tuntuu rentouttavalta, juuri oikealta kesältä.


Repolaiselle suurkiitos haasteesta ja mainiota heinäkuuta kaikille !

maanantai 24. elokuuta 2020

Otan oman hetkeni


 

Otan itsekkäästi oman hetken ja livahdan retriittiini. Omaan tuttuun maisemaan, vielä kesän lämmön hyväilemään, mutta aavistuksen jo syksyn sävyttämään.

Teen mielenmatkaa jonnekin. On sama, minne. Hurjaa joka tapauksessa tämä ajan kiihkeä vauhti, jota vastaan tuloksetta koetan pyristellä.  Vain kuukausi siitä, kun tähän, osin hajonneeseen ja lahoon hirsiseinään nojatessani ajatukset olivat taivaalla. Siellä, missä haarapääskyset sukkuloivat ja visertelivät. Silloin ajatukset olivat sinisessä vapaudessaan. Nyt sydänalaa kaihertaa ripaus haikeutta.

Nojaan pitkän tovin seinähirsiin. Silitän nöyhtääntyneen harmaan puun pintaa. Ihaillen nurkkasalvosten taidokkuutta ja olen herkällä kuulolla, josko hirret kertoisivat menneestä. Varmasti rakennuksella on kiinnostava historiansa. Minulta se kuitenkin pysyy salassa.  

Seuraan hetken keltaisen koivunlehden leijailemista maahan.  Matka syksyyn on aluillaan, vaikkei kesä olekaan mennyt pois. Illat ovat hämärtyneet,  suon tuoksu on muuttunut sitten hilla-ajan ja tuuli, vaikka hentokin vire on saanut  viileähkön vivahteen. Ei ole suvituuli enää, on kirpeämpi ja saa helposti hytisemään.

En jää sen kummemmin syksyajatusta märehtimään, minähän rakastan kaamosta! Istun mättäälle ja haron suuhuni varvikosta kypsiä mustikoita. Saan sormet ja suun äkkiä mustikkaisiksi.

Halla kävi muutamana yönä, mutta säästi mustikat. Ne vähät, joita sentään paikka paikoin hieman oli.

 

Retkilläni kaipaan poronkellon kilkatusta.  Siihen ääneen on mukava havahtua. Nyt ei kilkatusta kuulu, ei näy porojakaan. Vasta lähempänä kotia vastaan hölkyttelee valkoinen poro. Albino ei taida olla, sillä  selässä on hieman harmaita karvoja sekä musta kauneuspilkku kaulalla, eikä silmätkään punaiset.
Katsotaan silmästä silmään, toivotetaan toisillemme ja sinulle, hyvä lukija hyvää päivän jatkoa.
 

torstai 23. heinäkuuta 2020

Kesäsateen ropistessa


Tuttu kait sanonta - sade tekee hyvää meijän perunalle ja naapurin kuiville heinille.
Ironista. Kuitenkin, mikä passaa yhdelle, saattaa olla iso harmi toiselle.

Minä kuvittelen itseni tuohon välimaastoon, ei ole perunaa kasvamassa, eikä heinäluokoa märäntymässä.
Siis sää, kun sää passaa minulle, paitsi ei helle. Se läkähdyttää meikäläisen nopeaan laiskamadoksi.

Itse asiassa kuuntelen mielelläni sateen ropinoita ja sallin itseni vaipua flowtilaan, antaa mielen lähteä hallitsemattomasti karkuteille.  Jos ei ole tähdellisempää suunnitteilla, niin mielen retki on seikkailujen seikkailu.


Tällaisia retkipäiviä on viime aikoina ollut tiheään.
Eilen satoi, toissa päivänä satoi ja myös sitä edellisenä. Parhaillaankin tulee vettä taivaan täydeltä. On kuitenkin lämmintä.

Sade ropisee kiihtyvällä voimalla kattoon, valuu ikkunalasilla ja kerääntyy lätäköiksi pihassa.
Kirjoittamiseni katkeaa tuon tuostakin, kun kiirehdin  ajatuksen siivellä käkkärämäntyjen lomitse suolla. Etsin sopivaa reittiä loikata vetisten ojien yli. Silmäilen, missä hohtaisi kypsyvää hillaa, Saappaan alla hölskyy. Joskus suo imaisee saapasjalan niin tiukkaan otteeseen, että sitä saa suorastaan nyhtää irti.
Harmailla pilvillä on kiire. Toivottavasti ne pystyvät kohta lakaisemaan auringon vapaaksi

Suolla tuoksuu hyvälle. En tunnista tuoksua, ehkä joku kukkaistuoksu. Joka kerta, kun sen saan nenääni, vedän henkeä syvään. Parfyymi-ihminen en ole lainkaan, mutta tämän suotuoksun haluaisin. Sen nimi voisi olla vaikkapa Aavistus,


Minä en halua eksyä suolle, en usko eksyvänikään, eikä mieleni joudu eksyksiin. Se palaa heti häiriötekijän ilmaannuttua todellisuuteen ja huomauttaa, ettei tekstiä taaskaan synny, haaveiluksi tuppaa menemään.

Turvallisia marjastuksia teille muillekin. Minulla on sadepäivän askareena vauvasukkien kutominen ja muutaman saunavastan teko, mikäli sateen alle pääsen koivunoksat hakemaan. Pari vastaa pakastin jo tiukasti elmukelmuun käärittynä. Ne ovat joulusaunomista varten!




perjantai 10. heinäkuuta 2020

Kaunis, tuoksuva suo, iso osa maisemaani



Tuuli pyörittää
leikillään tupasvillaa,
puhaltelee tupsut pehmeän ilmaviksi
ja kohta suo on villaa
valkoisenaan.

Voi hyvä ihme näitä soita! Keskellä kesää valkoisessa hunnussaan, tuskin koskaan olen kauniinpana niitä katsellut, kuin nyt. 
Paitsi tietysti syksyllä ruskaväreissä ja talvella tuhansin kimmeltävin lumikitein.

Suot ovat aina kauniita. Ne kukkivat, Ne tuoksuvat. Osaavat osuvasti yllättääkin saaden tarpojalle saappaat vettä täyteen, mutta toisaalta - tarjoavat viitseliäille joskus myös hyvän marjasadon.


Parhaillaan kypsyy hilla ja sen mukana kasvaa hillakuume!  
Minullakin tuntuu orastavia oireita, sillä uteliaisuuksissani olen muutaman tarkastuskierroksen soilla tehnyt.
Minun marikkoni saavat vielä kypsyä hyvän aikaa. Nähtäväksi lopulta jää, ehtiikö  kenties joku muu poimia nuo kuvaamani hillat ennen minua. En syyllisty marjakateuteen, mutta saatan siltin tuntea närää, jos kuulen raakaa hillaa poimitun.

Entäs kun mustikka kypsyy samaan aikaan hillan kanssa. Mihin näiden marjastuskuumeiden kanssa joutuukaan? Siinäpä pähkinää kerrakseen - lähteäkö suolle vai vaaranrinteille.

Mustikkaa näyttää tulevan paikoin myös paremmin verrattuna pariin aiempaan vuoteen. 
Näin totean itseksseni, kun siirrtyn pois suolta kuivempaan maastoon.
Nuuhkaisen, veden oikein kunnolla ilmaa sisääni hurmaavan tuoksun takia. Vanamo kukkii!
Kukkii oikein laajoina mattoina mäntymaastossa.


On minulla onkivapakin mukana. Ja kastemadot.
Ennen lammen rantaan menoa, katselen ympärilläni olevaa maisemaa, joka on nyljetty puista paljaaksi. Tuntuu oudolta ja vieraalta. Lähes tunnistamattomalta.
Useampaan vuoteen en ole lammella käynyt. Joskus sinne kuljin synkän metsän läpi, sittemmin täysin tyhjän maiseman halki ja nyt seison katajikossa.
Lampi näyttää tutulta. Edelleen se on paikallaan vaarojen kainalossa.


Askellan rinteen alas. Loikin kapean suon yli rantaan ja toivon, ollapa nyt Ahti antoisalla tuulella.


Koillismaa heinäkuuta sävyttävät reippaat sateet.  Rakeitakin on tullut, eikä lämpöasteilla herkutella.
Mites muualla päin maata?

keskiviikko 23. lokakuuta 2019

Syksyn loppusuoraa


Syyssateet ovat muuttuneet lumi- ja loskasateiksi.
 Ei maailma silti ruma ole, vaikka värit ovat miltei kadonneet, vaikka useana päivänä taivasta peittävät tinanharmaat paksut pilvet.
Sellaiset raskaat, joiden alla kuuset näyttävät pilvenpainamilta.

Pienet väriläiskät, joita luonnossa liikkujan silmä poimii, ovat lokakuun ilonpisaroita.
Pihakoivua ihailen. Se ei ole antanut syystuulien riipiä kaikkia lehtiään, vaikka suurin osa onkin koivun juurella räntälumen peitossa.
Myös mustikan ja juolukan punertavia lehtiä pilkistää sieltä täältä mättäiköistä. Kuitenkin yleisilmäys on melkolailla musta-ruskea-valkoinen.




Luonto on valmis talven tuloon, minä myös.
Kaunis ja raikas syyskuu on antanut siihen hyvän potkun, eikä tässä valituksille ole sijaa. Aika usein Koillismaa saa pysyvän lumen lokakuussa. Joskus talventulo vain vetkuttelee syytäen tämän tästä taivaalta märkää lunta, Niinä päivinä ei keksi, mistä ammentaisi lisäenergiaa itsensä. Ne päivät tahtovat mennä aatellessa ja illalla unta ootellessa ei varmuudella tiedä, mihin on aikansa tuhlannut.
Ehkä on hyvä ottaa joskus löysästi.

Silti syksy on ihmeellinen, kunpa vain sen syvimmän tajuaisi.
Eilen koin mukavan yllätyksen, kun lintujen ruokintapaikalle oli kaksi mustarastasurosta. Vuosiin ei meidän pihassa ole näkynyt ainuttakaan.
Hieman hirvittää, jos tulee ankara talvi, aikovatko kenties jäädä?

Porot ovat vakiokalustoa ja kesän kurimusten jälkeen taas komeita.
Ovat pulskistuneet ja saaneet upean uuden karvan ja komeat sarvet. Kevään vasoillakin söpöt sarven tyngät.



Mutta valkoinen poro sykähdyttää aina, kun sen sattuu retkillään kohtaamaan.

tiistai 29. marraskuuta 2016

Mustavalkoista pehmeyttä

Hämärtää, vaikka päivä on vasta puolessa.
On marraskuun toiseksi viimeinen päivä ja minä hiihdän hiljalleen kohti jokea. Maisema esittäyty mustavalkoisena. Rauhallisena. Hiljaisena. Kauniina.

Lumella näkyy monenlaisia jälkiä. 
Seuraan hetken jäniksen jättämiä, jotka saavat seurakseen ketun tassujen painallukset. Jänis edellä kettu perässään. Kovin pitkälle en ruvennut seuraamaan. Miten lienee tuossa kuviossa käynyt?

Poroja on ollut liikkeellä.
Paikoin poron kopara on kaivanut lunta ja löytänyt suuhunsa jotain. 
Myös hirvi on ollut matkalla jonnekin tai jostain pois. Näköjään välttänyt metsästäjien pyssyt.
 Nyt minä olen vuorostani suksilla jälkiä jättämässä.


Piskuinen Myllyoja on jäässä, mutta heikossa jäässä. 
Heiveröistä siltaa pitkin se on ylitettävä. Nakkaan sukset etukäteen toiselle puolen, kuten aina. Sitten juolahtaa mieleen. jos silta ei kestäisikään ja sukset on väärällä puolen?
Kyllä se kesti.

Joelta kuuluu kosken vaimea kohina.
Muutaman päivän yhtämittainen pakkasjakso ei sitä hyydytä, vaan on saanut sen kutomaan jääpitsiä pitkin vedenrajaa.




Suo on unitilassa.
Pysähdyn katselemaan ja kuuntelemaan.
Pehmeä utuinen harmaus on levinnyt kaiken yllä.  On hiiskumaton hiljaisuus. Yksikään lintu ei ole liikkeellä. Ei ripsahduksia, ei rapsahduksia. Tuulikin on muualla. Tuntuu, etten itsekään voi ruveta kääntämään suksiani ja rikkomaan hetken lumousta.


Mikä tunnelma.
Se tarjoaa kaikille aistille jotain.
Jokainen puu ja vaivaiskoivut ovat kauniisti koriteltuina. Valkoista harteillaan, eikä marraskuu näytä harmaana päivänäkään ankealta.

Tämmöinen pysähtynyt hetki on herkkua.
Hiljaisuus, kun ei kuule mitään muuta, vain oman hieman tihentyneen hengityksensä, on nautinto.
Ajatukset ovat kyllä vikkelästi liikkeellä. Ne rakentavat kaikesta näkemästään sanoja. Ravaavat suon laidalta toiselle. Väliin taivaalle. Taas alemmaksi metsän rajaan etsimään, eikö Kärryvaara tosiaankaan piirry taivaanrannalle.

Käännyn kotiin päin ja tiedän, että pimeä ehtii ennen minua. Ei se haittaa, sillä reitti on tuttu.


Marraskuu on selättynyt. Enää huominen  ja alkaa joulukuu.


Eilen tuli Lepikseltä Marraskuun selättäjä- plakaatti. Kiitos.

selattaja

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Kuvia kesästä

Sain ....Viiletellen-blogin Risalta mieluisan haasteen muistella kuuden kuvan verran kesää.
Sinällään helppoa, sillä kesä ja sen tapahtumat eivät ole kaukaista historiaa, mutta valita vain kuusi kuvaa. Siinä pähkinää.

Marraskuuta jäljellä enää viikko ja tämän marraskuun lopun selätyksen ( Lepis) aloitan kuvien selailulla. Mainiota puuhaa, kun ei huvita näillä keleillä ulkoilla.
Sukset nojailevat apeina terassin seinään. Ei vesi- eikä räntäkelit ole suksien kelejä.

Toukokuun loppupuolella istutin männyntaimia. Edellisen kerran olen ollut istuttamassa metsää lapsena. Tosin silloin kuusia ja kuokka systeemillä. Nyt modernimmin.


Voikukat kukkivat täällä täysillä vasta kesäkuun alussa. Minä iinnostuin tekemään voikukkahyytelöä. Kukkateriöiden kerääminen sujui helposti, kun pelto oli keltaisenaan. Terälehtien nyhtäminen teriöstä oli huomattavasti hitaanpaa. Viisi litraa viitsin niitä nyppiä ja valmista hyytelöä sain n.litran.


Alkukesän hienoimpia hetkiä on aina kohdata pikkuisia poron vasoja. Ne kulkevat kylkimyyryä emon kanssa ja nälkä saattaa yllättää jopa kesken maantien ylityksen. Tänä kesänä sain odottaa pitkään emojen tuovan pikkuisiaan näytille. Ennättivät kasvaa "isoiksi".


Pärjänjoella viiden kilometrin Rivertubing-seikkailu oli heinäkuun juttuja. Ehkä ensi kesänkin, kenties. Niin hulvattoman hauskaa se oli. Vielä tulee ne vatsanpohjan nipistelyt mieleen, mitä silloin märkäpukua pukiessa.
Matkan koskiosuuksilla kumituubi täyttyi vedellä ja melalla loiskutin sitä vähemmäksi .



Oli marjakesä ja minä innokas marjastaja. Tuli mustikkaa, hillaa, puolukkaa. Maistiaisia mesimarjoista ja lillukoista. Vadelmia en nähnytkään.
Hillastaminen on rankkaa puuhaa. Sen totesin hyllyviä rimpisoiden reunoja kulkiessa kohti marjaisampia paikkoja.


Tuntematon polku on haaste, josta tekee mieli ottaa selvää.
Ei viikkoa ilman retkeä, jos ei pidempää, niin lyhyempi. Kotoa pitäen kalalle tai marjaan tai vaan nuotiolle kahvittelemaan. Joskus myös pidemmälle, ihan päiviksi. Kesän viimeisin retki suuntautui Pielpajärven kirkolle. Tällä kertaa patikoiden. 
Joku tuossa pikkiriikkisessä kirkossa kiehtoo, kun kolmannen kerran sinne jo "eksyin".



Risalle kiitos haasteesta. Minä nakkaan haastepallon Cranelle, Simpukalle ja Mayolle. 
Ottakaapa koppi!