Korpin raakunta havahduttaa minut ajatuksistani.
Lintua ei näy. Se sulautuu taivasta hipovien,
pilvenpainamien naavakuusten suojaan. Vilkuilen ympärilleni, mutta ronkkuja ei
paljasta itseään.
Jään kummastelemaan, miksi seison yksin tunnistamattomassa ikimetsässä. Vielä oudompaa, miksi suussani on kahvinmaku ja kädessä puolikas eväsleipää.
-Haloo! Onko täällä ketään? Hetken hiljaisuus, sitten korppi rääkäisee.
Minulle on tapahtunut jotain. Nipistän itseäni käsivarresta
ja tunnen kipua. Olen ainakin elossa. Kuitenkaan ei tule mieleen, missä olen ja miksi.
Minua vaivaa tunne, kuin aivot olisivat jähmettyneet ja
muisti tyhjentynyt, kunnes ikään kuin peitto olisi repäistäisty silmiltäni ja kaikki
on entisellään. Marjasanko ja eväsreppukin
vieressäni.
Olinko joutunut metsänpeittoon? Tiesikö korppi?
