Näytetään tekstit, joissa on tunniste paju. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste paju. Näytä kaikki tekstit

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Rospuutto alkamassa


Soratiet sulavat.
 Kuopat täyttyvät kuravedellä ja paikoin kulkua haittaa paksu polanne. Tämmöisiä ovat kevään merkit Karsikonperällä.



 Edellisviikolla lintulaudan alle ilmestyivät ensimmäiset peipot ja viherpeipot. Varsinkin peipot aloittavat kotiutumisen pitkän matkan jälkeen peseytymällä reippaasti lätäköissä.
Yksinäinen sepelkyyhkykin ilmestyi ensi visiitille tänä iltana tarkastamaan löytyykö syötävää.
Talitintin ti-ti-tyytä kuuluu ahkeraan, kuten myös sinitiaisten sirkutusta. Milloin ne ovat vaiti, niin pihan korkeimman männyn latvassa toistelee  käpylintu yksitoikkoisia säkeitään.
Teerien kujerrus lähisuolta on nähin aikoihin kovin odotettu kevään merkki.


Pienin askelin kevät etenee.
 Lunta on paljon, mistä sulaa, sillä eilinen Luontokeskuksen lumimittari näytti vielä 65 senttiä. Toki hanget ovat painuneet  viime aikoina ja samalla lumi on muuttunut aivan hössöksi.
Paha liikkua jopa lumikengillä ja metsäsuksilla. Yritystä minulta ei tänään puuttunut, vaikka oli työlästä.
Hiihdin pitkin ojan vartta koettaen ylitystä, mutta rohkeus petti. Arvelin, etteivät lumisillat kuitenkaan kestä, enkä olisi välittänyt kylvystä.
Kameraan en juuri mitään saanut, vain iänikuisia lumikuvia. Vihreää ei maassa näy, paitsi eteläpuolen rinteillä pälvipaikoissa puolukan ja mustikan varpuja.
Sentään nämä kevään kukat.


Tuuli teki kiusaa, eikä tarkennus ottanut onnistuakseen. Kuva piti kuitenkin saada, niin katkaisin pajunoksan ja sujautin sen  suksisauvan lenkkiin. Itse asetuin tuulen suojaksi "kukalleni".


 Palatessa nostin sukset harteille ja löntystelin märkää ja pehmeää soratietä kotiin. Mittarissa oli varjopuolella +8.9 astetta. Kevättä tämä on.




tiistai 10. marraskuuta 2015

Hämärän aikaan.

Hämärtää.
Ei päivä vielä pitkällä ole, mutta iltahämy alkaa laskeutua. Kynttilän valo ei enää riitä näkemään silmukoita oikein. Tahtoo tulla virheitä.


Ulkona on aamupäivän lumisade muuttunut tihkuksi. Kaikki hentoiset lumensydämet muutumassa vesipisaroiksi. Tarrautumassa jokaiseen näkyvään heinänkorteen, varpuun, havupuun neulaseen.
Kärryvaaran huippua hyväilee harmaa pilvimassa. Usva asuu matalalla.

Sininen hämärä ei tule tänä iltana. Lintulauta hiljenee, kun linnut etsivät hyvissä ajoin pimeän suojaa. Oraviakaan ei näy, vaikka äsken vielä viisi vekkulia rähinöi täyttä päätä.


Minun tukkani tuoksuu savulle. Ei paha, mutta ei niin hyvä, mitä tervaksen savu. Aamupäivällä poltetuista pajuista tämä tuoksu tai haju on peräisin Viimeistään saunareissulla se häviää. Nautinto ropsutella lihaksiaan omatekemällään saunavastalla.
Mukavaa, lempeää, rentouttavaa.

Vastoja tuli tehtyä kesällä täysi tusina. Kalenterin ja vanhan kansan perimätiedon mukaan jopa oikeaan aikaan. "Vastojen tekopäivät lasketaan allakan mustasta kuusta eli 7-9 päivää kuun syntymästä. Kun tällöin tekee vastat, niin lehdet eivät irtoa, vaikka vastalla kylpisi useitakin kertoja."


Pimeä tulee.
Nopeasti se voittaa hämärän ja napsautan huoneeseen valot. Ajatus pysähtyy joulukuuseen. Muuten en ole vielä jouluisia pohtinut, mutta kuusi pitää käydä hakamassa, mitä pikimmin. Maassa ei ole routaa, joten sen saa pystytettyä pihaan helposti. Uusi (musta) kuu syntyy huomenna ja siitä alkaa kasvava kuu. Olisi hyvä aika"istuttaa" parin metrin korkuinen pihakuusi, jotta se pitäisi neulasensa pitkään. Kuusen valinta on aina vaikeaa.


Kerran olen käynyt jo kuiskuttelemassa kuvan kuuselle, mitä mieltä se olisi joulukuusen "virasta". Kuusen tulevaisuus hakkuualueeksi merkityllä alueella ei ole ruusuinen. Ilmeisesti joku metsöätyökone murskaa sen kasvumahdollisuudet varsin pian.

Vanhan kansan viisaus on, ettei marraskuun talvi kestä, mutta lokakuulla ja joulukuulla tullut kylläkin. Nähtäväksi jää.
Alla oleva kuva on kaksi päivää vanha. Tänään maisema oli koristautunut valkoiseen.



tiistai 24. maaliskuuta 2015

Pysähtynyt olo

Olen vetänyt tovin ajatusviivaa
Pysähtynyt vain olemaan ja tuijottamaan ruudun takana leijailevia lumihiutaleita, jotka tuiskutuuli pistää ajottain vinhasti pyörähtelemään. Nopeasti pihakuusen oksille alkaa kertyä valkoista ja kohta koko piha peittyy neitseellisen puhtaaseen koskemattomuuteen   Orava ei ollut lumentulosta moksiskaan, muttei viitsinyt jäädä sitä kanssani ihmettelemään.



Sataa toista vaiko kolmatta päivää. Laskuissa menen jo sekaisin. Taitaa tehdä kevättä.

Olin ajatellut tehdä päivästä siivouspäivän ja sitä ajatellen valitsin  siivousmusiikkia.  Tavallisesti tässä huushollissa ei ole mikään soittopeli äänessä, mutta siivotessa kaipaan melankolista taustaääntä. Nimenomaan haikeaa taustaääntä. Joskus käy, että musiikki vie mukanaan ja siivous siirtyy tuonnemmaksi. Näin nytkin, vain matot sain pudisteltua ja luutuusveden valmiiksi ämpäriin. Lohdutan itseäni, etteivät kotihommat mihinkään karkaa, vaikka luvankin antaisin.

Tietokoneelta etsin Schubertin Serenaden, vaihtoehtona usein on Beethovenin Silencio tai Lisztin Liebestraum. Tällä erää aloitin Serenadella ja se soi ja soi......aina vain alusta uudelleen.



Kävin aamupäivällä hakemassa kissaksia ja koivunoksia maljakkoon. Ovatpa valmiina, kenties huomenna olen ahkerampi kotiaskareiden kanssa.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Piikkilankaa...




Piikkilankaa ja pajuja. Niitä piisaa vanhoilla peltosaroilla. Paju ahneuksissaan valtaa kesä kesältä lisää tilaa. Jos pensaikko ei pääse levenemään, niin se kasvaa korkeutta. Sitten hontelot pitkät vesat kaatuvat ja joka silmusta alkaa työntyä uutta vesaa.
 Piikkilangalla sen sijaan menee huonommin. Harmittavasti sitä on jäänyt nyt jo lahoihin aidantolppiin ja maahan ruostumaan, vaikka paljon on kerätty pois.

Aiemmin karjan laidun rajattiin  piikkilanka-aidalla. Nyttemmin sen käyttö tässä tarkoituksessa on kielletty, mutta se oli silloin, kun ei ollut vielä sähköistä paimenpoikaa.

Minä selätän marraskuuta repimällä noin viisikymmentä vuotta sitten pystytettyjä piikkilankoja. Ruoste ei ole niitä tarpeeksi raiskannut, sivuleikkurit tarvitsen, että saan poikki. Paikoin osa langasta jää maahan, kun on niin syvälle painunut. Sinne jääköön, Siellä se ei vahingoita eläimiä, enkä minä telo siihen kinttujani. Kaipa lopulta ruostuu tarpeeksi ja hajoaa, rautaa kun on.

Työn touhussa ajatukseni vaeltavat joskus hyvinkin kaukana. Ovat siirtäneet minut välillä lapsuuteen asti. Tyttösenä oli niin vaivatonta pujahtaa kahden piikkilangan välistä pellolle ja sieltä takaisin, vaikka veräjä olisi ollut ihan vieressä. Lapsena oli lapsen kiireet. Monet naarmut sain piikeistä sääriin ja selän puolelle, Taisi kolttukin mennä palkeenkielille. Aina ei muistanut kahmaista helmoja kouraan työntyessä aidan läpi.


Nyt on riittämiin piikkilankaa askarteluun, Vielä en tiedä, mitä niistä tekisin. Pieni pala historiaa on tässä sykkyrällä koivun kylkeä vasten.