torstai 6. marraskuuta 2014

Pakkasaamu marraskuulla


Pakkasaamuna selätän marraskuuta riimitellen. Ulkona -18.3, aurinko vasta heräilemässä Kärryvaaran takana eli muutamaan tuntiin en mukavuudenhaluisena viitsi vielä savottaan lähteä. Sormia palelisi, vaikka oksat rapsahtaisivakin helpommin katki.
Yön komea kuutamo lohkaisi unestani sievoiset tunnit. Tyydyin sen vaateeseen ja nousin leipomaan, neulomaan ja runoa rustaamaan. Syntyi M- runo niin kuin marraskuu.

Minun marraskuuni
 monilla mausteilla
menettelee.
Matka metsään
muistuttaa mielentilaa.
Murheet murenevat
maisemaan,
mahtuvat menemään menojaan.
Muistelen,
myhäilen,
Mielijohteesta

muistin mukaani maitosuklaan.

maanantai 3. marraskuuta 2014

Marraskuun selätystä

Jo kolmannet lumet tälle syksylle sulamassa, sillä vettä sataa roikamalla. Eilen oli vielä tämän kolmannen talvenalun lumia kolata ja aurata asti, mutta uuden aamun valjetessa tilanne on aivan toinen. Marraskuu on taistelua - tullako talvi, vaiko ei tulla. Niin tai näin, mutta minä seljätän marraskuuta Lepiksen inspiroimana teemalla -  ”Pientä puuhaa koko kuuksi”. 
 Metsänraivaus on yksi puuha. Fyysistä työtä, kunto kohoaa. Reipasta ulkonaoloa, mieli virkistyy.

Marraskuuta on kaksi päivää jo mennyt. Lähinnä lukiessa, neuloessa, makoillessa ja vesien jäätilanteita tarkistellessa. Pyhäpäiviä olivat, niin ei kovin suuria töitä viitsinyt hamuta. Ihan ehtoolla kuitenkin oli pakko tarttua vesuriin ja lähteä kaatamaan yksi pajupuska. Varsinaiselle työmaalle metsään ei viitsinyt lähteä. Arkena sinne.


Paju on sinnikäs puu. Sitä ei hevin nujerreta ja todennäköisesti keväällä tämäkin ojan penkka pellon puolella on vimmatussa vesakasvussa. Kuitenkin pajut pois-projetki on tämän hetken hupia, jonka puolimetrin hanki aikanaan pysäyttää.
Aivan Metsähallituksen mallin mukaan, kuten alla olevassa kuvassa ei Karsikonperällä tässä kohtaa hakkuita suoriteta, vähempikin riittää. Aina yhden pajupuskan kaadettua tulee kipaistua tielle katsomaan, miltä näyttää, mitkä koivut saa jäädä vankistumaan, millä männyllä olisi parhaimmat mahdollisuudet kasvaa isoksi jne.



torstai 30. lokakuuta 2014

Tintille ruokaa

Valokuva- ja Runotorstain 342 haaste on RUOKA


Siemeniä, pähkinöitä
talikakkuun leivotaan.
Talvikylmän tullen
tulkaa tintit nokkimaan.
Hetki vartokaa,
tali jähmettyä saa.
Sitten syömään.



maanantai 20. lokakuuta 2014

Kirjojen Kirja

Macrotex- ja teema-aiheena on tai oli Kirja. Taidan olla jo tämän haasteen suhteen myöhässä, mutta esittelen kirjani kuitenkin.


Kuvaraamattu on perintökalleus lapsuuskodistani. Painettu Tampereella v. 1901, siis ikää jo 113 vuotta.
Tämän Raamatun sai lahjaksi palvelusvuosistaan Albertina Antintytär v. 1908 ja yli sadan vuoden jälkeen se on minulla.  

Muistan jo pikkutytöstä asti Ison Kirjan. Sen selailu kiinnosti, koska sivuilla oli runsaasti kuvia raamatun tapahtumista. Kirjaan ei saanut omin luvin kajota.

Vuosien varrella Raamattu on nuhjaantunut, Osa lehdistä on irti ja toinen sulkijasarana kadonnut. Sen olemassaoloa en muista koskaan nähneenikään.

 


torstai 16. lokakuuta 2014

Syksyistä


Valokuva- ja Runotorstai nro 340 innoittajana on Ari Kokkosen ottama kuva maahan pudonneesta lehdestä.



Syyspäivän valo
hehkuu koivunlehdissä.
Varjot venyvät.
Rannalla asuu tuuli
huokuen ikäväänsä.



lauantai 11. lokakuuta 2014

Talvi nurkan takana

En minä kesällä suohon uponnut, vaikka siltä on saattanut tuntua. Kadotin vain kesän vauhdittamana tyystin kirjoitusintoni, jota ei alkusyksykään vielä osannut palauttaa. Hiljalleen ajattelen tulla ulos jämähtäneestä olotilastani kokeilemaan löytyykö kirjoitusvire. Se löytyy, jos on löytyäkseen, näin on uskominen.

Sinänsä Karsikonperälle ei mullistavia kuulu. Kesä oli jokseenkin vauhdikas ja meni siksi kait luvattoman nopeaan. Kun havahduin syksyyn, tajusin etten millään ilveellä luovuttaisi kesää vielä syksylle. Kuitenkin niin kävi. Hetkessä oli luonnosta kaikki värikkyys kadonnut, mitä vielä muutama päivä sitten saattoi ihailla joella.



Päivä on selvästi lyhentynyt, eikä suolla näe kunnolla iltakuuden aikaan poimia karpaloita. Pitää aikaistaa marjastusta keskipäivälle. Toisaalta taas, jos lähtee aamulla liian aikaisin suolle, marjat ovat jäätyneinä ja niitä poimiessa sormia paleltaa.

Sitä kaunista, kuulasta, värikästä syksyä kesti oikeastaan vain parisen viikkoa, sitten taivas ropsauti kunnon kinokset. Lunta tuli niin paljon, ettei se päivässä, ei kahdessa, kolmessakaan sulanut pois, mutta suli kumminkin. Tuo ensilumi rakenteli talvelle siltaa ja parhaillaankin ulkona näyttää paljon enemmän talvelta kuin syksyltä. Viime yönä satoi uudet lumet ja päivälläkin on pakkasateita. Jääriitettä ojissa, jopa joen suvantokohdissa. Talvi on nurkan takana.


Tammukkaojan rantoja kävellessä mieleen ryöpsähti menneeltä kesältä paljon. Totta se oli, että vasta angervon kukinnan alettua, tammukka innostui syönnille. Totta sekin, että syksyllä keltalehtien pudotessa veteen arka kala pelästyy ja vetäytyy jurottamaan ojan syvänteisiin. Ranta on peittynyt pudonneisiin lehtiin, vain virtaavan veden solina muistuttaa kesästä.

Kolme vuotta tulee kohta tänne Koillismaalle muutostani. Aika on mennyt sukkelaan, kuten se ikääntyessä ruukaa tehdä. Huomaa vain, ettei ehdi oikein mitään siinä välissä, kun kevät on muuttunut kesäksi, kesä syksyksi ja taas ollaan talvea vastaanottamassa. Kaamos on kohtsillään käsillä. Lumeton aika on lyhyempi, kuin lumisen maan aika. Toukokuun ensimmäisellä viikolla oli vielä lunta, silloin jopa hiihtelin ja nyt lokakuun ensimmäisen viikon mentyä maa on taas valkoinen. Etelämmässä osin maata tilanne on toisinpäin.
 Ei  minusta pahalta tunnu, että talvi tulee, ei lainkaan. Saattaa vain harmittaa, että parhain kalastusjakso pysähtyy jäiden tuloon. Vaan sitten jää aikaa muuhun, kuten vaikkapa kirjoittamiseen, lukemiseen, ehkä neuletöillekin.
Parhaillaan on vielä verkot pyytämässä. Jospa saisi sen suuren hauen, josta jaksan haaveilla. Koetan pitää mielessä, että lähden joelle nimenomaan pyytämään kalaa.
Taannoin tuli verkolla elämäni eka järvitaimen, kolmekiloinen ja toisella kertaa viisi puolenkilon siikaa ja muutama pienehkö hauki, mutta sitä isoa vain ei. Yllättäen saattaa verkkoja nostaessa saada seuraakin. Joku (harmaalokin poikanen, ehkä?) norkoilee lähes aironmitan päässä, josko hänelle herkkupala liikenisi.



Ilon oppii repimään arkeensa pienistä, kuten juuri, että saa pannulleen omapyytämänsä kalan. Myös että luonto monimuotoisuudessaan avautuu kotiportaalta,Tänäänkin veneelle lähtiessä ihailin vastasataneessa lumessa metson jälkiä. Lintu oli kiireettä ja tyylipuhtaasti astellut pitkin ja poikin polkua. Oli säästynyt metsästäjien saaliiksi joutumasta. Vaikka hillan hillaa en koko kesänä edes nähnyt, onpa mitä toivoa tulevalta kesältä ja karpaloita sentään löytyy. Ainakin, että joulupöytään, jonne sitä isoa haukeakin haikailen.



maanantai 14. heinäkuuta 2014

Hauskaa hulluttelua raapaleen verran


Hulvatonta hupia, kun naiset kukkamekoissaan ja korkokengissään, miehet pieniksi käyneissä rippipuvuissaan hiihtävät vetisellä suolla. Niin on tehty jo kuutena kesänä.
Osallistuin kisaan nyt toisen kerran.
Valmistautumiseni alkoi tutusti tälläytymisellä, hiuksiin korkkiruuvikiharat, huuliin punaa ja kynsiin hehkeä lakka. Kukkamekko löytyi kirpparilta ja hiihtovälineiksi sain vanhat ”Lampiset”, joihin ruuvattiin 3:n euron korkkarit.


Kisapaikalla asiaan kuului hieman välinetestailua. Yes! Pitoa tuntui piisaavan. Hiihdin Siuruan Kansantasavallan 1-joukkueessa kakkososuuden ja joukkueemme tuli hopealle. 


Yksilölajissa kuitenkin upposin suon tiiviiseen syleilyyn jääden jumbosijoituksille.
Suo osaa yllättää ja sinne humpsahtaessaan tuntee, miten vahva imu sillä on. Vaivoin pääsee kuiville.
Yleisöä oli paljon ja Korkokenkäkukkamekkosuohiihdon Ämmänkisat on kesätapahtumana verraton.