En minä kesällä suohon uponnut, vaikka siltä on saattanut tuntua. Kadotin vain kesän vauhdittamana tyystin kirjoitusintoni, jota ei alkusyksykään vielä osannut palauttaa. Hiljalleen ajattelen tulla ulos jämähtäneestä olotilastani kokeilemaan löytyykö kirjoitusvire. Se löytyy, jos on löytyäkseen, näin on uskominen.
Sinänsä Karsikonperälle ei mullistavia kuulu. Kesä oli jokseenkin vauhdikas ja meni siksi kait luvattoman nopeaan. Kun havahduin syksyyn, tajusin etten millään ilveellä luovuttaisi kesää vielä syksylle. Kuitenkin niin kävi. Hetkessä oli luonnosta kaikki värikkyys kadonnut, mitä vielä muutama päivä sitten saattoi ihailla joella.
Päivä on selvästi lyhentynyt, eikä suolla näe kunnolla iltakuuden aikaan poimia karpaloita. Pitää aikaistaa marjastusta keskipäivälle. Toisaalta taas, jos lähtee aamulla liian aikaisin suolle, marjat ovat jäätyneinä ja niitä poimiessa sormia paleltaa.
Sitä kaunista, kuulasta, värikästä syksyä kesti oikeastaan vain parisen viikkoa, sitten taivas ropsauti kunnon kinokset. Lunta tuli niin paljon, ettei se päivässä, ei kahdessa, kolmessakaan sulanut pois, mutta suli kumminkin. Tuo ensilumi rakenteli talvelle siltaa ja parhaillaankin ulkona näyttää paljon enemmän talvelta kuin syksyltä. Viime yönä satoi uudet lumet ja päivälläkin on pakkasateita. Jääriitettä ojissa, jopa joen suvantokohdissa. Talvi on nurkan takana.
Tammukkaojan rantoja kävellessä mieleen ryöpsähti menneeltä kesältä paljon. Totta se oli, että vasta angervon kukinnan alettua, tammukka innostui syönnille. Totta sekin, että syksyllä keltalehtien pudotessa veteen arka kala pelästyy ja vetäytyy jurottamaan ojan syvänteisiin. Ranta on peittynyt pudonneisiin lehtiin, vain virtaavan veden solina muistuttaa kesästä.
Kolme vuotta tulee kohta tänne Koillismaalle muutostani. Aika on mennyt sukkelaan, kuten se ikääntyessä ruukaa tehdä. Huomaa vain, ettei ehdi oikein mitään siinä välissä, kun kevät on muuttunut kesäksi, kesä syksyksi ja taas ollaan talvea vastaanottamassa. Kaamos on kohtsillään käsillä. Lumeton aika on lyhyempi, kuin lumisen maan aika. Toukokuun ensimmäisellä viikolla oli vielä lunta, silloin jopa hiihtelin ja nyt lokakuun ensimmäisen viikon mentyä maa on taas valkoinen. Etelämmässä osin maata tilanne on toisinpäin.
Ei minusta pahalta tunnu, että talvi tulee, ei lainkaan. Saattaa vain harmittaa, että parhain kalastusjakso pysähtyy jäiden tuloon. Vaan sitten jää aikaa muuhun, kuten vaikkapa kirjoittamiseen, lukemiseen, ehkä neuletöillekin.
Parhaillaan on vielä verkot pyytämässä. Jospa saisi sen suuren hauen, josta jaksan haaveilla. Koetan pitää mielessä, että lähden joelle nimenomaan pyytämään kalaa.
Taannoin tuli verkolla elämäni eka järvitaimen, kolmekiloinen ja toisella kertaa viisi puolenkilon siikaa ja muutama pienehkö hauki, mutta sitä isoa vain ei. Yllättäen saattaa verkkoja nostaessa saada seuraakin. Joku (harmaalokin poikanen, ehkä?) norkoilee lähes aironmitan päässä, josko hänelle herkkupala liikenisi.
Ilon oppii repimään arkeensa pienistä, kuten juuri, että saa pannulleen omapyytämänsä kalan. Myös että luonto monimuotoisuudessaan avautuu kotiportaalta,Tänäänkin veneelle lähtiessä ihailin vastasataneessa lumessa metson jälkiä. Lintu oli kiireettä ja tyylipuhtaasti astellut pitkin ja poikin polkua. Oli säästynyt metsästäjien saaliiksi joutumasta. Vaikka hillan hillaa en koko kesänä edes nähnyt, onpa mitä toivoa tulevalta kesältä ja karpaloita sentään löytyy. Ainakin, että joulupöytään, jonne sitä isoa haukeakin haikailen.
