...antaa kuusi. Sinnikäs kuusi, joka pitää yhä neulasensa vihreinä, vaikka kaadettiin pihajoulukuuseksi jo viime vuoden marraskuun puolivälissä, jolloin kuusi iskettiin routaiseen maahan lapiolla ja rautakangella kaivettuun reikään ja sai silloin oksilleen kynttilät. Joulukuusen virkaa se kantoi helmikuulle saakka valaisten kynttilöillään kaamospimeää pihaa. Sitten napsautin sähköt kynttilöistä, mutta itse kynttilät saattoin riisua vasta toukokuulla, kun lumet ja jää olivat kuusen juurilta ja ympäristöstä sulaneet, että sai myös sähköjohdon kerittyä pois. Kuusi oli tuolloin niin tomerasti pystyssä, ettei sitä saanut maasta irti, joten se sai luvan jäädä paikalleen, kunnes alkaisi varistaa neulasiaan.
Joskus keskikesällä katsoin, että sille on ilmestynyt uutta kasvua ja se kasvaa yhä ja on vihreä, tosin lähinnä runkoa olevista oksista alkavat neulaset varista.
En minä millään henno kuustani repiä olemattomilta juuriltaan ja ruveta sahaamaan polttopuiksi, kun se on noin ihailtavan periksiantamaton. Aamulla mustikoita kerätessäni sen ympäriltä jutustelin sille, että kynttilät saa ilman muuta tulevaksikin jouluksi, jos jaksaa sinnitellä sinne saakka.
Tuossa rakennuksen vasemmalla puolella kuuseni kököttää, hieman kallistuneena, mutta yhtä elävän näköisenä, kuin juurillaankin olevat kuuset. Minua ihmetyttää puu, joka on elävän näköinen, vaikkei sillä ole ollut juuria kahdeksaan kuukauteen!




