Näytetään tekstit, joissa on tunniste luonto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste luonto. Näytä kaikki tekstit

maanantai 24. elokuuta 2020

Otan oman hetkeni


 

Otan itsekkäästi oman hetken ja livahdan retriittiini. Omaan tuttuun maisemaan, vielä kesän lämmön hyväilemään, mutta aavistuksen jo syksyn sävyttämään.

Teen mielenmatkaa jonnekin. On sama, minne. Hurjaa joka tapauksessa tämä ajan kiihkeä vauhti, jota vastaan tuloksetta koetan pyristellä.  Vain kuukausi siitä, kun tähän, osin hajonneeseen ja lahoon hirsiseinään nojatessani ajatukset olivat taivaalla. Siellä, missä haarapääskyset sukkuloivat ja visertelivät. Silloin ajatukset olivat sinisessä vapaudessaan. Nyt sydänalaa kaihertaa ripaus haikeutta.

Nojaan pitkän tovin seinähirsiin. Silitän nöyhtääntyneen harmaan puun pintaa. Ihaillen nurkkasalvosten taidokkuutta ja olen herkällä kuulolla, josko hirret kertoisivat menneestä. Varmasti rakennuksella on kiinnostava historiansa. Minulta se kuitenkin pysyy salassa.  

Seuraan hetken keltaisen koivunlehden leijailemista maahan.  Matka syksyyn on aluillaan, vaikkei kesä olekaan mennyt pois. Illat ovat hämärtyneet,  suon tuoksu on muuttunut sitten hilla-ajan ja tuuli, vaikka hentokin vire on saanut  viileähkön vivahteen. Ei ole suvituuli enää, on kirpeämpi ja saa helposti hytisemään.

En jää sen kummemmin syksyajatusta märehtimään, minähän rakastan kaamosta! Istun mättäälle ja haron suuhuni varvikosta kypsiä mustikoita. Saan sormet ja suun äkkiä mustikkaisiksi.

Halla kävi muutamana yönä, mutta säästi mustikat. Ne vähät, joita sentään paikka paikoin hieman oli.

 

Retkilläni kaipaan poronkellon kilkatusta.  Siihen ääneen on mukava havahtua. Nyt ei kilkatusta kuulu, ei näy porojakaan. Vasta lähempänä kotia vastaan hölkyttelee valkoinen poro. Albino ei taida olla, sillä  selässä on hieman harmaita karvoja sekä musta kauneuspilkku kaulalla, eikä silmätkään punaiset.
Katsotaan silmästä silmään, toivotetaan toisillemme ja sinulle, hyvä lukija hyvää päivän jatkoa.
 

perjantai 3. marraskuuta 2017

Lumipolulla

Pakkaan lähtöä lumipoluille ja heti alkuunsa pudotan ikävän repusta pois.
Kaipaus  maastoon on kuin ystävyys, joka rauhoittaa mielen ja karkoittaa apeuden. Hetket ikipuiden alla seisoessa katse kaukaisuuteen ovat voimallisia. Luonto hoitaa.
Siis lumipolulle.


Marraskuu alkaa täydellisenä talvena.
On lunta, on pakkasta ja valoisuus häikäisee.  Hanki suorastaan hopeoi, tuikkii joka puolella.
Myös kiire jouti jäädä repusta, sen sijaan ajatuksenjuoksu poukkoilee sinne tänne. Se suorastaan ravaa, kun koettaa työstää silmien, korvien ja ihon sille lähettämää infotulvaa.
Annan sille aikaa.
Mitäpä tässä muuta kun nauttimaan silmänruuasta, kuuntelemaan hiljaisuutta ja tuntemaan ihollaan pakkanen ja viima.



Tunturissa on autiotupa, joka aivan kuin olisi odottanut kulkijaa. Sisällä on suloinen lämpö ja kaminassa kiiluu hiipumaisillaan oleva liekki.
On ruhtinaallista istahtaa penkille hörppimään kuumaa joutavaa ja nauttimaan hetkestä.
Kaksi meitä istuu pöydän vastakkaisilla puolin.
Sanat pysyttelevät poissa, on hyvä olla hiljaa pikkutuvan hämärässä rikkomatta tunnelmaa.

Retkestä on jäljellä enää paluumatka tunturista alas.
Se on hyvä muistaa, joten parasta nostaa reppu selkään ja siirtyä taipaleelle. Ulkona iltapäivän aurinko tekee pitkiä varjoja ja taivas värittyy voimakkaammin oranssipunasävyyn,
Toisaalla lisääntyy sinerrys.
Jospa on tulossa sininen hetki?


Matka alas on pitkin sinivalkoisen tunturin rinnettä. Useammin jalka lipsahtaa lumipolulta sivuun ja taas on lunta kengässä.
Tuuli on jäänyt tunturin tuolle puolen, silti pakkanen säilyttänyt purevuutensa.
Marraskuun talvi on kaunis ja mitä se vielä onkaan, kunhan kaamos ehtii. Silloin taivaan värit selkeänä pakkaspäivänä ovat monin verroin vahvemmat ja loisteliaammat.



Maantien toisella puolella on aurinko laskenut ja toisella kuu noussut ja tehnyt sillan, paikoin jään päällekin.
Pimeä ehtii hävyttömän nopeaan.
Teki sen tänäänkin, vaikka hyvissä ajoin lähtee, niin ajoissa ei ennätä takaisin.




               Illalla sytytän kynttilät ja toivotan teille, hyvät lukijani  hyvää Pyhänpäivää. 

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Rinkka selkään

Sattumalta osui käsiini kesällä ilmestynyt Metsästäjä-lehti nro 4 / 2013 ja sitä selaillessa ja lukiessa innostuin Itäkairasta ja sen retkeilyalueista. Ajatus jäi muhimaan muutamiksi viikoiksi. Sitä oli herkullista kypsytellä ja odottaa sopivaa ajankohtaa pakata rinkka autoon ja löytää itsensä Tulppion takaa polun päästä.
Ennen retken toteutumista ennätin käydä Värjäriäkin tervehtimässä lapsuuskodissamme, jossa hän hääräili keitoksiensa kanssa. Vattuaika oli tuolloin parhaimmillaan ja niinpä käytiin myös yhdessä poimimassa lähimetsiköstä päivittäin useita litroja vadelmia, jotka keiteltiin hilloiksi. Tavallisesti vattuni pakastan, vaan nyt ne ei olisi säilyneet hyvinä monen päivän reissusta pakkaseeni asti. Itse ja siskon seurassa keitetty vattuhillo on hirmu hyvää, enkä enää haikaile sitäkään, että jäin keväällisen pakkasen tihutöiden takia ihan ilman hillaa.


Kun mustikat oli poimittu ja vatut hillottu, eikä puolukka-aika ollut ihan käsillä, niin oli juuri passeli tauko retkeilyyn. Tällä kertaa pakkasin rinkan tavallista tarkemmin. Vaaka näytti lähtiessä kantamusteni painoksi 12 kiloa. Ei paljon, mutta aivan tarpeeksi ajatellen 40 kilometrin taivallusta. Viime käden hankinta oli Kuusamosta menomatkalla ostetut kumisaappaat. Semmoiset, joissa on reilu kuvio pohjissa, että on tukevat kävellä. Alkukesän vaelluksella tulin tämmöiseen tulokseen, että parhaat jalkineet minulle ovat pitkillä vaihtelevilla maastoreiteillä kunnon kumisaappaat, eikä vaelluskengät.
Kenkävalinta oli onnistunut, eikä jalat valittaneet matkan aikana. Ei rakon rakkoa varpaissa, ei kantapäissä.

Kun ensimmäisen päivän etenemä 11 kilometriä on valmis, niin me reissulaiset, Mies ja minä pysähdymme tulistelupaikalle ruoanlaittoon ja aterioimaan.
Taukopaikka on kaunis joen penkka, mutta meidän Pena-laavulle ei tahtonut löytyä sen vertaa tasaista maata, että kahden retkipatjan leveydeltä ja pituudelta. Ei auttanut, joka tapauksessa laavu piti pystyttää.


Iltapuhteen kulutan ravaamalla pitkin joen rantapenkkaa virvelöiden. Ajatella, että viitsinkin raahata virvelin ja viehelaatikon mukanani. Ostin Savukoskelta viikon kalastusluvan ja koen nyt vahvasti olevani virkistyskalastaja Nuorttijoella, kuten vastapäisen rannankin kalastajat, joiden nuotiosavut nousevat ihailtavakseni hiljalleen tummuvassa Nuorttijoen illassa.
Unta ootellessa ajattelin Itäkairan prinsessaa, hänen palavaa intoaan vaeltaa yksin näillä seuduin. Tunsin olevani tavallaan hänen jalanjäljillään lukiessani edellisiltana pikkuruisen Suttikämpän nuhraantuneen vieraskirjan sivulta hänen tekstiään, jossa hän kertoi olleensa juuri 13 vrk erämaassa. Rohkea nainen, oman tiensä kulkija, ajattelin, eikä sillä hetkellä harmittanut lainkaan, vaikka sadepisarat alkoivat rapsahdella laavukankaaseen.
Onneksi sade ei yöllä pahemmin kastellut, mutta heti aamun alkajaisiksi oli kuitenkin pitkä ja raskas nousu, jossa paidan selkämykset kostuivat. Korvaus rehkimisestä tuli pian, kun nousun päätteeksi sai näköalapaikalta ihailla huikeita maisemia. Kajoniin tuijotellessa tuuli puhalsi mielestä turhan pois, hoppu ja kiire olivat jo aikaa huuhtoutuneet Nuorttijoen piskuisten koskien pärskeisiin.


Korkealta näki kauas. Näkyi metsää, näkyi kiviä ja tietysti helmenä kanjonissa itse välkkyvä virta, jota niin kovin mainostetaan kalaisena, vaan minua epäilyttää. Sain sentään yhden kalan ja on sekin jotain.


  Tämän erämaisen kävelyreitin puoliväliin on matkaa näköalapaikalta vielä useita kilometrejä. Lopulta puiden lomasta pilkottaa sievä tupa. Salpa on oven päällä, silti tuntuu, että tupa toivottaa tulijat tervetulleiksi.
Kun rinkan riisui harteiltaan ja tutkaili reissukartaa, niin hyvillä mielin saattoi todeta, että liki puolet matkasta on jo historiaa. Takana on 19 kilometriä ja yksi laavuyö. Edessä 22.5 kilometriä, jotka on talsittava, sillä alueelle ei ole autoteitä. Karttatietona vielä, että pikkumatkan päässä tuvasta on riippusilta joen yli ja vieressä rajavyöhyke, jolle ei passaa eksyä. Riippusillan jälkeen on nousuvoittoista maastoa, aluksi ihan portaita myöten, joita on liki 300. Loppumatkan jännitysmomenttina on 20 kilometrin päässä joen ylitys kahlaamalla, mutta ensin päivälevolle Saihon autiotupaan, jossa on jopa pari matrassia. Entä jäädäkö tänne yöksi, kun edellinen yö jäi hieman vajaalle unelle laavussa sateen ropinaa kuunnellessa? Toisaalta tekee mieli jatkaa matkantekoakin, sillä ne taitetut kilometrit olisivat huomiselta miinustettu.


Joka tapauksessa rinkat nojailevat kohta tuvan seinää vasten ja reissulaiset oikaisevat itsensä petille. Olispa tässä ja nyt grillimakkaraa. Tekisin tulet ja käristäisin tikun nokassa, mutta kun ei ole. Huokaan ja ummistan silmäni, mutta vain hetkeksi, sillä ovelle koputetaan.


maanantai 22. huhtikuuta 2013

Västäräkistä vähäsen


Kevät etenee kohisten myös Karsikonperällä. Viikon mittaiset vesisateet ja monet plusasteet söivät lumesta suurimman osan. Pälvet ovat ilmestyneet soille ja tiepohjat tiepenkkoineen ”kuralla”. Pihaankin on pitänyt saappaan kärjellä vetää uria, että vesi virtaisi nopeammin pois.


Lopulta tuli myös pitkään odottamani muutaman asteen yöpakkaset, vaikken enää jaksanut moiseen uskoa. Kyllä aamuvarhainen kävely lähitienoon metsissä ja soilla oli kaiken odottamisen väärtti. Suksia en hennonut lähteä naarmuttamaan, sillä hanki on hyvin epätasainen, karkea ja metsässä runsaan Tapion kylvön roskaama.
Sukkelaan olen saanut itseni ulos näinä parina aamuna huomatessani ne pakkasaamuiksi.  Tänään seisoin suolla jo viiden aikaan odottelemassa auringon pilkistämistä Kärryvaaran huipun takaa. Aamu oli tyyni.  Suo tuoksui ihmeellisen hyvälle ja vedin sen tuoksua syvään. Muistelin ja mietin, mikä se tuoksu voisi olla, mutta en päässyt selville.  Joku suoparfyymi varmaan, oli niin hyvä, hivenen ehkä kirpeänmakea tuoksu. 


Karkea lumi rouskusi jalan äänekkäästi ja siksi pysähtelin tämän tästä kuuntelemaan, josko joku muukin on liikkeellä. Teeret pulputtivat kauempana, kuului myös kyyhkysen haikeat hu-huu hu-huut. Metsässä oli peippojen vuoro saada äänensä kuuluville.
Kovin kauas ei kannattanut lähteä hankia pitkin. Nytkin palatessa jalka alkoi upota varsinkin suolla. Tahtoipa saappaan varret käydä pakoittain liian lyhyiksi. Joutsenet olivat niin ikään tulleet omalle kotijärvelleen tepastelemaan.


Palatessani kotipihaan västäräkki oli toivottamassa aamureippailijan tervetulleeksi. Liekö tullut liian aikaisin? Eikö niin pruukata sanoa, että västäräkistä vähäsen?
Toisaalta vaikka kevät otti edellisviikolla suuren harppauksen, niin paljon se saa täällä vielä harppoa, ennen kuin on ruohoa maassa, jokunen kukkanen noussut mullasta ja hiirenkorvat puhjenneet koivuihin.
 Huhtikuun alkupäivinä maljakkoon ottamiini koivun- ja lepänoksiin puhkesivat silmut seitsemän vrk:n kuluttua, mikä voisi tarkoittaa, että koivu saa täällä metsässä hiirenkorvansa seitsemän viikon päästä, eli toukokuun viimeiselle viikolle käännyttäessä. Otin tänään uudet oksat niin koivusta kuin lepästäkin ja odotan niihin hiirenkorvia osapuilleen 4 päivän päästä. Koivun oksaan tulee päivää nopeammin. Kuvassa pikku lehdet ovat jo lähes pariviikkoiset.



maanantai 17. syyskuuta 2012

Koivut kellastuvat, kukkaset kuihtuvat, yöt pimenevät




Vuoden pimeintä aikaa lähestytään. Ei luonto kuitenkaan ankean harmaalta näytä, sillä keltaisen sävyt voimistuvat koivikoissa. Punaista kaipaisin enenmmän joukkoon, mutta pihlajia on vähän, eikä haapojakaan liiemmälti. Maassa tietenkin juolukan ja mustikan varvut punoittavat, kuten ruohokanukka lehtineen marjoineen.


Kukat ovat kadonneet lähes tyystin, vain joitakin syysmaitiaisia ja ojakärsämöitä saattaa paikoin törröttää. Amppeleistani halla kävi poimimassa keijunmekot ja sinilobeliat, mutta jotain sentään kukkii.  Ketosilmäruohon kukkaset ilahduttavat yhä. Kovin vähän on jäljellä kesästä.



Pimeät yöt houkuttavat tuulastamaan. Kirkas valo paljastaa veden alaista maailmaa. Näkee hyvin järven pohjan kasvillisuuden ja kalat. Joskus jopa saa niistä jonkun atraimeensakin ja siitä seuraavan päivän lounaan. Öinen tunnelma on kihelmöivä. Siihen sekoittuu erilaisten lintujen äänet pimeältä järveltä, joskus ketun karheat rääkymiset metsästä. Väliin airon pieni läiskähdys veteen.  Useimmiten vene lipuu vain hiljaa ja ääneti rannan läheisyydessä.



Valolähteen sivaltaessa pitkin rantaa autiotupa peilautuu mustaan rantaveteen.  Kotimatkalle lähtiessä on jo säkkipimeää. Otsalamppujen avulla näkee vetää veneen maihin ja nousta rannasta pienen matkan metsän läpi autolle. Ei näytä öinen metsäkään auton ikkunan läpi kuvattuna tavalliselta metsältä.


keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Sadepäivä

"Sataa,sataa ropisee pili-pili pom,
pili-pili- pom. Varpaitakin palelee pili-pili pom..."

Varpaita ei aivan palellut, vaikka pitkin päivää sade ropisikin. Tietenkään se ei menoa haitannut, sillä ulkoilu on pukeutuskysymys. Vaikka maailma näytti aamulla harmaan vetiseltä, silti se oli kaunis. Kastepisarat  nuokkuivat heinänkorsissa ja hieman valju ruska yritti erottua harmaudesta.



Metsäteillä ja poluilla saa kulkea lehtimattoja pitkin, kun puut pudottavat niin paljon lehtiään. Kohta ne seisovat alastomina syysmyrskyissä ja rupeavat odottamaan ensimmäisiä lumia.



Järvellä yhdistyy taivaan ja veden harmaus. Kun sade yltyy, vastaranta melkein häviää. Tuuli huojuttaa kaisloja ja kieputtaa rantakoivun lehtiä viskaten ne veteen. Sadepisaroiden pommitus on taukoamatonta väliin kiihtyen ja sitten laantuen, ikään kuin väsyen.
Autiotuvassa on hämärä ja hiljaisuuden rikkoo vain kaminassa räiskähtelevä tuli. Tuntuu kodikkaalta. Sytytän kynttilät pöydälle hetkeksi, ihan vain kuvauksen ajaksi, vaikka tuntuisi hyvälle antaa niiden palaa kauemminkin.


Voi olla, että seuraava vaeltaja jää yöksi ja tarvitsee kynttilän valoa, joten puhallan kyttilät, enkä polta niitä suotta. 
Kohta nokipannu sylkäisee nokastaan vettä kaminan kuumalle levylle. Pitää viskata kourallinen bööniä veteen ja sekoittaa ne veden joukkoon juuri vuollulla puutikulla. Nyt tupaan leviää hyvä kahvin tuoksu. Vielä hetki ja sitten pääsee hörppimään.



Sade ottaa aikalisän ja ilma kirkastuu, mutta vain hetkeksi. Autiotuvasta on ikkunat kahteen suuntaan ja molemmista on järvinäköala. Tuijottelen kahvia juodessa ikkunasta ulos. Mietin, milloinka väsyn raahautumaan tänne erämaahan ja tähän tupaan? Mitä mieltä tässä on? Voisihan kotonakin juoda kahvinsa ja sytyttää takkaan tulen ja tuijotella ikkunasta ulos. Kotona pysyisi kuivanakin, sillä nyt olen kuivatellut tullessa soutumatkalla kastuneita vaatteitani. En osaa itselleni vastata ja siirryn laveripetille pitkäkseni ajattelemaan uusia ajatuksia. Tuvassa lisääntyy hämärä ja kaminan tuli sammuu. Kulutan päivän kokonaan, ennen kuin maltan lähteä veneelle ja soutamaan vastarannalle.




Taakse jää pieni harmaa mökki, joka toivottaa uuden kulkijan tervetulleeksi.


tiistai 4. syyskuuta 2012

Kuljin maisemissani

Sateisen päivä kääntyessä iltaan, lähdin etsimään maisemaa. Lähdin kävelemään maisemien halki, sivuamaan niitä, pysähtymään niiden keskelle.

Ensin pysähdyin suon laitaan. Se rupeaa samaan syysvärinsä, joka on mielestäni sen kaunein asu.


Suo on jalan alla pehmeää, paikoin liiaksi asti. Sille ominainen hapahko tuoksu leijuu ilmassa. Hiljaisuus on täydellistä.
Kuljen suon yli ja pysyn kuivin jaloin. Vastapuolelen pikku metsikön läpi pilkahtelee järvi. Täysin peilityynenä.



Lähestyn rantaa, jolloin avautuu uudenlainen maisema. Taustalla on kaksoisvaara, sillä on kaksi huippua. Nyt heijastukset ovat hienot.



Kierrän ja kaarran järven laitaa. Ihailen maaston syysvärejä. Koetan katsoa välillä jalkoihini, etten yllättäen kupsahtaisi rähmälleni, sillä kavala "voissilmä" voi osua jalan alle. 




Ilta viilenee ja aurinko hivuttautuu pilveen vaaran taakse takaoikeaan, jolloin valoa vasten piirtyy yksi mielimaisemani.



Mustikan ja juolukan varvut punastelevat, heinät vaihtavat vihreän värisävyjään keltaiseen tai keltaoranssiin, sammal on vetisen täyteläistä ja suopursuista lähtee mieto tuoksu, kun niitä hipaisee.



Lähestyvä syksy on värien sinfoniaa, se on tyyntä ja myrskyä. Minua juuri viehättääkin syksyn arvoituksellisuus.





lauantai 1. syyskuuta 2012

Haaveesta totta

Olen haaveillut vuosia pääseväni joku kesä katsomaan Jäämerta. Vain rannalle seisomaan ja haistelemaan sen suolaisia tuulia, kenties maistaman sen turkoosilta näyttävän veden suolaisuutta, ei sen enempää.
Tänä kesänä haave muuttui todeksi.
Kun vaelluskilometrit oli takana, oli saunottu ja yö nukuttu Sevetin Baarin lähellä olevassa rivitaloyksiössä, jatkui matka Näätämöstä rajan yli Norjan puolelle.

Matka rajalta Jäämeren rannalle ei ollut pitkä, mutta maisemat ehtivät muuttua jylhemmiksi ennen merta. Ruskan värejä ei näkynyt, sillä paikoin vaivaiskoivuissa ei ollut lainkaan lehtiä. Ilmeisesti joku tauti oli pudottanut ne tai jotkut ötökät syöneet koivut lehdettömiksi, mutta Jäämeri hohti turkoosin värisenä.


Jäämeri on siinä, edessäni. Tottakai riisuin kengät ja käärin housunlahkeet ja menin meriveteen kävelemään. Taivas, miten jäiseltä se tuntui. Huuhdoin kasvot ja maistelin vettä. Suolaiselta maistui ja totesin, pitkäaikainen haaveeni on toteutunut, eikä Jäämeri pettänyt odotuksiani. Kylmä, suolainen, tuulinen ja kaunis.
Kun olin saanut jalat kuiviksi ja kengät jalkaan, kuljeskelin rannalla poimien monta upeaa simpukan kuorta. En osannut edes kuvitella, miten monenlaisia ja kauniita kuoria rannalta löytyi.

Pohjois-Norjassa Jäämeren ohella kiinnosti myös Bugøynes, pieni kalastajakylä, suomalaisittain Pykeija, sillä paikan historia on mielenkiintoinen. Suomen Lapista lähti sinne noin 150 vuotta sitten siirtolaisjoukko köyhyyttä ja nälkää pakoon ja heidän jälkeläisiään asuu edelleen Pygeijassa. Hautausmaalla luin hautakivistä paljon suomalaisia nimiä.



Hautausmaalla kasvoi myös harvinainen kukkanen. Se kasvoi sekä hautakummuilla että levinneenä pitkin hautausmaata. Tämä Karvainen Sinilatva kasvaa koko Skandinavian alueella ainoastaan Pygeijan hautausmaalla.
Siellä oli ohjeet, miten kasvia tulee suojella.


Tuulessa kukkanen oli vaikea kuvattava. Monia otoksia napsin, mutten onnistunut oikein yhdessäkään.


Mutta missä on Inarinreitin Norjan puoleinen polun pää?  Karlebotnissa se on, mutta missä siellä? Oltiin niin lähellä sitä, joten se tuli etsiä.
Löytyi lopulta ja on aikalailla Jumalan selän takana - autiolla ylängöllä, josta tuuli on puhaltanut pois liki kaiken irtoavan. Maisemaa väritti ainoastaan yksi kyltti, eikä ristinsielua missään.





sunnuntai 26. elokuuta 2012

Inarinpolulla

Seison Sevettijärvellä Kolttien Perinnetalon pihalla rinkka selässä  ja tähyilemässä Inarinpolulle päin. Olen lähdössä tutustumisvaellukselle kokeilemaan, josko ensi kerralla, ensi kesänä rohkenisin yrittää koko tuota sadan kilometrin taivalta Sevettijärvi - Karlebotn Norjan puolella. Paljon olen siitä vaelluskertomuksia ja historiikkiä lukenut, aivan haltioitumiseen asti, joten on aika lähteä saapastelemaan.

Kesä on ollut kolea ja sateinen, jonka vuoksi vaellukselle lähteminen näytti peruuntuneen, mutta ei. Kipinä kyti kuitenkin päästä edes yhden etapin verran taipaleelle, sillä varmasti sekin 13 kilometrin matka valottaisi jotain reitin luonteesta.

Seison siis nojaten kävelysauvoihini  Inarinpolun - Anárašmáden suomenpuoleisessa päässä. Edestä lähtee kiemurteleva polku, jota todella piisaa. En aio kuitenkaan pidemmälle kuin Opukasjärvi tällä erää ja sinne on matkaa juuri tuo 13 kilometriä. Pidän mielessä, että se on tultava takaisinkin. Vaelluskokemukseni on vielä vähäistä, enkä ole yksin lähdössä, vaan kumppanina on oma Hessuni.

Heti alussa polku sivuitsee kalmistoa. Iltapäivän auringossa mäntyjen lomasta pilkottavat valkoisen puuaidan takaa valkoiset ristit. Useinpia hautakumpuja peittää jäkälä. Näkemästä tulee mieleen, että polkumme on täällä rajallinen. Yhtä varmasti, kun se on alkanut, tulee myös päättymään.


Ensimmäinen kaksikilometrinen on raskas. On yhtämittaista nousua ja laskua. Metsätöiden jälkirisukkoakin, osin kivikkoista ja silmälle kauniita järvimaisemia useampaan otteeseen. Tuo hautausmaan lähellä oleva kangasmaasto jää heti alkuunsa taakse. Polku on merkitty suurimmaksi osin erittäin hyvin ja puolen kilometrin maantieosuuden jälkeen alkaa varsinainen Lapin erämaa.  Maisemaa hallitsevat vaivaiskoivut, käkkärämännyt, suopursut, pikku vesistöt, soistuneet märät alueet ja useat purot. Pitkään tein valintaa jalkineiden suhteen, ottaako maastokengät vai kumisaappaat ja lopulta päädyin kumppareihin, syystä että tiesin maaston vetisyydestä ja toisekseen kun suunnitelmissa oli lyhyt vaellus.
Kivikkojen ja pikku vesiesteiden ylityksiä on riittämiin.



Tällaisista rakkakivikosta yli tuon tuostakin, samoin purosista.



Jalat pysyvät kuivina, eikä rakkojakaan tullut. Kävelysauvoista on minulle iso apu tasapainottelussa kiveltä kivelle askeltaessa. Rinkka tekee tasapainostani entistäkin epävakaamman.
Kaiken kaikkiaan taival Sevettijärveltä Opukasjärven autiotuvalle kesti meiltä noin kuusi tuntia. Matkavauhti oli sopivaa, mutta alkoi siitäkin huolimatta tuntua lopussa ikävästi kintereissä. Viimeisten kilometrien aikana ehdin toivoa useampaan otteeseen, eikö autiotupa ala milloinkaan näkyä, kunnes se yhtäkkiä putkahti mutkan takaa.



Opukasjärven tupa on kauniisti maisemaan sulautuva. Se suorastaan häviää lehden ollessa puussa koivikon suojiin. Lähemmäksi tultua huomasin, että tuvassa on muitakin vaeltajia. Rinkka on portaalla. Ei kuuden hengen tupaan paljon ylimääräistä porukkaa mahdu, joten pistettiin teltta pystyyn hieman sivummalle. Kosteat matkavaatteet on mukava saada tuvan lämpöön kuivamaan. Sinne vaan aromit sekoittumaan aromeihin.
Ilta alkaa viiletä nopeasti, eikä väsynyttä matkaajaa virkistä enää edes nuotiolla istuskelu ja maiseman ihailu.



Telttaan ja makuupussiin tekee mieli kömpiä. Maistelin teltan ympäristöstä mustikoita, jotka maistuivat erittäin makoisilta ja ajattelin aamulla poimia niitä puuron päälle. Väärin meni. Yöllä pakkanen ehti napsia mustikat, ei niistä aamulla ollut enää syötäväksi. Onneksi uudesta päivästä näytti tulevan aurinkoinen, aivan loistava päivä ajatellen paluutaipaletta.






sunnuntai 19. elokuuta 2012

Ihmettelyn aihetta..



...antaa kuusi. Sinnikäs kuusi, joka pitää yhä neulasensa vihreinä, vaikka kaadettiin pihajoulukuuseksi jo viime vuoden marraskuun puolivälissä, jolloin kuusi iskettiin routaiseen maahan lapiolla ja rautakangella kaivettuun reikään ja sai silloin oksilleen kynttilät. Joulukuusen virkaa se kantoi helmikuulle saakka valaisten kynttilöillään kaamospimeää pihaa. Sitten napsautin sähköt kynttilöistä, mutta itse kynttilät saattoin riisua vasta toukokuulla, kun lumet ja jää olivat kuusen juurilta ja ympäristöstä sulaneet, että sai myös sähköjohdon kerittyä pois. Kuusi oli tuolloin niin tomerasti pystyssä, ettei sitä saanut maasta irti, joten se sai luvan jäädä paikalleen, kunnes alkaisi varistaa neulasiaan.
Joskus keskikesällä katsoin, että sille on ilmestynyt uutta kasvua ja se kasvaa yhä ja on vihreä, tosin lähinnä runkoa olevista oksista alkavat neulaset varista.


En minä millään henno kuustani repiä olemattomilta juuriltaan ja ruveta sahaamaan polttopuiksi, kun se on noin ihailtavan periksiantamaton. Aamulla mustikoita kerätessäni sen ympäriltä jutustelin sille, että kynttilät saa ilman muuta tulevaksikin jouluksi, jos jaksaa sinnitellä sinne saakka.



Tuossa rakennuksen vasemmalla puolella kuuseni kököttää, hieman kallistuneena, mutta yhtä elävän näköisenä, kuin juurillaankin olevat kuuset. Minua ihmetyttää puu, joka on elävän näköinen, vaikkei sillä ole ollut juuria kahdeksaan kuukauteen!