Oikeastaan on hyvin mieluisaa muistella omia kukka-aarteitaan, kun ulkona on napakka - 22.5 asteen pakkanen. Tosin myös huikean kirkas auringonpaiste ja hanget hohtaa ja houkuttelee suksille, samoin työsarkaa olisi rantteellakin, sillä ensi talven rangat pitäisi saada kotiin ajettua, mutta nämä pakkasasteet sitoo minut ainakin aamupäiväksi tietokoneelle ja selailemaan kukkakuvia.
Iirikset ovat minun puutarhani aarteet
Hieman haikeana katselen nykyään puutarhakuvastoja ja niiden
kukkaloistoa. Minullakin oli aiemmin puutarha, ollut jopa kaksi. On ollut
mökkipuutarha ja myöhemmin vanhan talon ihastuttavan moni-ilmeinen
pihapuutarha, jossa kasvoi paljon erilaisia kukkasia. Enää ei ole puutarhaa. Ympärillä
on vain toisella puolen suota, jonka takaa siintää pikkuinen vaara, jonka laki
nousee puiden latvojen yläpuolelle ja toisella puolen pihaa kasvavat
pilarikuuset erottuen mäntymetsästä. Muutamia kukkasia olen kuitenkin entisestä
elämästäni mukana rahdannut ja niiden joukossa on puutarhani aarre, jonka
toivon selviävän pohjoisen porstuan kylmistä talvista edelleenkin.
Kun ryhdyin valitsemaan aarretta, oli iso joukko, mistä
valita. Yhtenä oli voimakkaan tuoksuinen jasmiini, joka oli kasvanut
monimetriseksi laajaksi pensaaksi peittäen osin tuvan ikkunaakin. Alun alkaen
sain kaivaa jasmiinintaimen ystäväni mökin pihapiiristä 80-luvun lopuilla. Se
juurtui ja innostui valtavaan kasvuun istuttamallani paikalla.
Toisena aarteenani oli neljän kesän ajan vaaleanpunainen
pasuunakukka. Sekin kasvoi valtaisiin mittasuhteisiin ja parhaimmillaan laskin
kukkien määrän olevan toista sataa. Sen öinen tuoksu levisi pihalta maantielle
saakka. Myös se oli lahja, jonka lapsuuden ystäväni antoi minulle. Sain hyvät hoito-ohjeet mukaan ja kukka selvisi
kolmesta talvestaan. Sitten syyspakkanen yllätti ja pasuunakukka kuoli.
Varsinaisesti rakkain puutarhani aarre oli ja on yhä
matalakasvuinen iiris. Varmuudella en sen nimeä tunnista, mutta lila lilja
kuitenkin. Äidiltä olin saanut lapsuuskodin kukkapenkistä muutaman juurakon jo
80-luvun alkuvuosina. Istutin ne silloisen mökkipihamaan kukkapenkkiin.
Muutamia vuosia myöhemmin kaivoin iirikseni mukaan muuttaessamme vanhaan,
punaiseen taloon, jossa oli laaja piha ja siis runsaasti tilaa kukkaistutuksille. Iirikset
innostuivat uudessa ympäristössäänkin hyvään kasvuun ja ilahduttivat kukkimalla joka kesä toukokuun
lopulla ja vuosien mittaan sain niistä jo useampia ryhmiäkin.
Kun tuli paikkakunnan muuton aika, niin se, mitä
pihapuutarhasta halusin kaivaa mukaan, oli juuri muutama iiris. Koetin saada
niille suon reunaan niin hyvät kasvuolosuhteet, kuin mahdollista. Pelkäsin kyllä talven olevan niille liikaa,
sillä edellistalvena oli ankarimmillaan -42 asteen pakkasia ja viikon verran lisänä yli -30. Onneksi suojana oli lunta toista metriä. Iloni oli suunnaton, kun keväällä, lumien sulettua
toukokuun lopuilla iirikset olivat hyvässä kasvussa. Ja ne myös kukkivat, mutta vasta heinäkuun puolella.
Samanlaisena on iiris pysynyt. Ylemmässä kuvassa kasvupaikka rehevä ja ympärillä metsämansikkaa. Alemmassa iirikseni tyytyy vuohenjuuren seuraan.

