Kuukauden moka - haaste 2026

Asiat ovat Karsikonperällä kohillaan.

Helmikuu lähenee loppuaan, enkä ole töpeksinyt isommasti. Toivottavasti en loppukuussakaan.

Pakkasöinä on ollut noin -28 astetta ja yö yöltä kirkastuva kuutamo. Parhaillaan kuu on puolivälissä kasvamistaan.

Revontuletkin useana yönä loimunneet. Ehkä mokasin siinä, etten viitsinyt tai muistanut yhtenäkään  iltana laittaa kameraa valmiiksi jalustimeen. Kun heräsin puolen yön jälkeen ikkunan takana loistavaan vihreään, minulle tuli hoppu.

Kuvasin kännykällä ikkunan läpi. Ehdin sentään sammuttaa yövalon, mutta makuuhuoneen kattoon heijastava lämpömittari jäi kääntämättä syrjään. Heijastus näkyy kuvassa piharakennuksen seinään.

Tykkyjen kuvaaminen tältä talvelta oli hilkulla jäädä.

Olisi se harmittanut, mutta ehdin, sillä viime hetkillä hiihdin tykkymetsässä. Oli aivan mahtavaa kierrellä suksilla kansallispuiston vanhojen puiden metsässä. Seuraavan päivän tuisku pudotti ison osan talven 2026 tykyistä. 

 

Eilen eivät asiat menneet niin, kuin olisivat voineet.

Oli huono juttu lähteä suksilla, sillä kylmä ilma kävi pahasti henkeen. Minun täytyi pitää usein paussia.  Valitan lisää, ei ollut luistoakaan! Pakkasviti piti huolen, kuin olisin tuhkassa lykännyt suksiani.

Yhdeksän hyskyvaljakkoa paineli ohi, siis 54 koiraa. Yhtään haukkua ei kuulunut, ainoastaan joka reestä käden heilautus tervehdykseksi minulle.  Hello! Hello!

En minä koirien baanalla ollut. Muutaman metrin sivussa katselin niiden vauhdikasta menoa. Sitten siirryin valjakkoreitille päästäkseni helpommalla.

Jotenkin sain koirien innosta energiaa itsellenikin. 

Osallistun Kristiina K:n helmikuun haasteeseen näillä olemattomilla mokillani pahempien puuttuessa tällä kertaa.

Mukavaa helmikuun loppua!

Aamuhämärän hälvetessä

Aamuhämärän kaikotessa taivaan pilvipeitto repeilee. 

Pitkään viipynyt harmaus väistyy. Selkeää, sinistä taivasta on ilo nähdä, kuten lisääntyvää vaaleanpunaistakin pilvien reunuksissa.  Pakkasen lisääntyessä väri vahvistuu, kohta koko idän puoleinen taivas näyttää punertavalta. 

Eilisen hennon lumisateen jälkeen kaikkialla on neitseellinen valkoisuus, soratielläkin, jossa näkyy kuitenkin yhden auton jäljet. Metsä on höntylumella kuorrutettu, eikä  toissapäivän ladustani ole paljoa näkyvissä.

Sää on mitä mainioin hiihtämiseen. Tuuli uinailee vielä. Lunta on maastossa paljon, kuitenkaan suksi ei mahdottomasti uppoa.  Mutta hennoimmat koivut, ne kumartavat hyvin syvään. Tekisi mieli ravistaa lumet pois. En kuitenkaan  henno.

Pysähdyn katsomaan, kun teeri lentää ja laskeutuu hontelon männyn latvaan. Taitavaa tasapainoilua siipien kanssa, ennen kuin latva rauhoittuu keinumasta ja lintu ryhtyy aterioimaan.

Pysähtelen melko tieheään kuuntelemaan täydellistä hiljaisuutta. Vaikka yritän terästää kuuloani, paksun pipon alle ei kuulu mitään. Vuorovetoa hiihtäessä suksen alta vain pakkaslumen narina, sama kuin kävellessä. Otsatukka ja silmäripset huurtuavat, silmälasit jätin suosiolla kotiin.

Teeren lisäksi peltoaukean pajukosta säntää pakoon jänis jättäen hankeen pitkät loikkajäljet. Muitakin liikkujia on ollut. Kettu jolkotellut suoraviivaisesti, ei ilmeisesti saalista jahtaamassa. Myös viimeisiä lumisateita ennen hirvi on harpponut vanhan latuni poikki. 

Vaikka metsä on nyt hiljainen, se kätkee uskomattoman paljon elämää.  En usko ollenkaan olevani siellä yksin, vaikka kukaan ei tule tervehtimään.

Tiheä koivikko ei ole vielä selvinnyt aamuhämärästä, mutta sen läpi hiihdettyäni on valoisampaa.

Pätkän matkaa seuraan koiravaljakon reittiä lähelle jokea. Sitten seuraan Myllyojan rantoja umpihankea hiihtäen.  Osa ojasta on jäätynyt talviunille. Muistan varoa, ettei kannata mennä liian lähelle reunaa. Siinä voi odottaa yllätys.  (krapu Kylmä kylpy) Kaide puuttuu nyt kokonaan. En edes kuvitellut suksivani sillasta yli. Jänikselle silta kelpasi mainiosti.

Tämä oli eilen, toista on nyt lauantaina. 

Viime yön  vähää vaille täysikuu oli kirkkaudessaan vertaansa vaille. Hiihtoretki siinä valossa olisi kokemus. 

Kirjasin sen toivelistalleni, (talvisen issikkavaelluksen lisäksi). Nyt oli kylmä yö, ennen puoliyötä jo -25 ja nyt aamulla -28.8. Pakkasen paukkeet talohirsissä tuntuvat aina yhtä hurjalta, entä jos hirsi halkeaisi?

Talvea tämä on.  Tykyt eivät ehtineet vaaroilla kokonaan pudota, vaikka taannoin oli reipas lämpöaalto. Kuuset vain entistä solakampia lumipeiton alla.

Minun päiväni

Kirjoitin päiväkirjaa eilisen päivän tapahtumista ja ajattelin myös sen lähettää Suomen Kirjallisuuden Seuran järjestämään keruuseen suomalaisen päivästä. Keräys on järjestetty jo kolme kertaa helmikuun toisena päivänä kymmenen vuoden välein.

Ensimmäinen oli vuonna 1999, toinen v. 2009.
Osallistuin myös ensimmäiseen. Olin kirjoittanut silloin päivästäni tietokoneella, mutta en ollut tallentanut sitä. Vuosia myöhemmin sain kuitenkin kopion omasta silloisesta kirjoituksestani Suomen Kirjallisuuden Seuran arkistosta.
Luin illalla tuon 20 vuotta vanhan tekstini. Yllätys itselleni, etten yllättynyt lainkaan!

Siis vuonna 1999 helmikuussa kirjoitin mm. näin:
" Lumentulo on loppunut vaivihkaa huomaamatta. Ennättäisinkö tehdä lumityöt pihassa ennen kuin Hessu tulee töistä kotiin. Parasta ehtiä tai hän kerkiää pistää traktorin töihin ja puskea lumet syrjään sillä. Lumenluonnista konepelillä tahtoo tulla sanomista, kun jälki on niin krouvia. Ripeästi enempää tuumimatta haen kolan ja lapion ja kevyt pakkaslumi saa kyytiä. Talven riemuja tämäkin! Haluan luoda lumet kauniisti ja viimeistellä vallien reunukset lapiolla. Työlästä on, mutta jälki pihassa on upea, vaikka itse kehaisenkin. Kelpaa nousta Hemmilän pihaan, ajattelen mielessäni."

Paljon tapahtunut noista ajoista.
Olen muuttanut pohjoisen porstuaan, Koillismaalle, Karsikonperälle. Tullut kaksinkertaiseksi isoäidiksi. Toteuttanut kirjoittamisunelmani kahdesti, ensin runokirjalla Kutsun muistot luokseni ja nyt myöhäisyksyllä raapaleista koostuvalla kirjasella - Tuulentavoittelija, josta SusuPetal kirjoitti blogissaan näin.

Eilisen päivä teema oli myös liikunnallinen, kuten aiemminkin. Suuntasin tykkypuiden maailmaan. Alla pieni pätkä omasta suomalaisen päivästäni.

"Aamupöydässä jutustellaan miehen kanssa päivän ohjelmasta. Miehen suunnitelmat ovat selvät, hän aikoo tuijottaa televisiosta miesten viestihiihdon SM-kilpailuja. 

Minä mieluummin haluan viedä itseni ulos. Tietenkin mukavinta olisi lähteä suksilla ja kameran kanssa etsimään uusia kuvauskohteita, mutta kylmyys rajoittaa.

Kuitenkin ensin kurkistan tietokoneeltani sähköpostit ja blogit, omani sekä muiden, sekä siinä ohessa annan katseeni kiivetä Kärryvaaran rinnettä aina huipulle asti. Ikkunan takana on nyt kaunis, hyinen talviaamu. Pihapiirin kaikki linnut ja oravatkin pysyttelevät vielä suojissaan.

Aamupäivän tunnit menevät vetkutellessa ja pakkasmittaria vilkuillessa.  Ilma ei laudu, joten jos meinaa, niin kamerareppu vain selkään ja suunta Pikku-Syötteen lumikenkäpolulle. Polku on niin hyvin tallattu, etten tarvitse lumikenkiä. Mielessäni toivon, että ylempänä olisi lämpimämpää.

Mies joustaa ja tarjoaa kyydin hotellin parkkipaikalle, josta suuntaan polulle. Hän itse on sitä mieltä, että menee hotellin aulaan katsomaan hiihtoja. Sovitaan, kunhan minä retkeltäni ehdin takaisin, siirrytään hotellin lounaalle."

Pakkanen lienee pitänyt lumipolun tyhjänä. Yksin kuljin koko matkan edestakaisin. Kokonaisuudessaan retki oli minulle pienimuotoinen hiljaisuuden retriitti.

Ruokaillessa annoin katseen välillä liukua ikkunamaisemassa.