torstai 14. helmikuuta 2013

Sydämellistä ystävänpäivää


Hiihtelin eilen illansuussa pitkin joen- ja tonko-ojan rantoja. Pilvipäivän kuvista tuli enemmän tai vähemmän mustavalkoisia lisukkeenaan harmaan sävyt.
Tonko nukkuu toivottavasti makeasti jossain poukaman syvänteessä. Oja on paikka paikoin sula ja sen verran korkeat lumivallit reunamillaan, etten suksella mitenkään rohjennut yli, mutta löysin sydämen, jonka jaan teidän kanssanne toivottaen loistavaa ja sydämellistä ystävänpäivää.

Ajattelin sydäntä katsellessani kaikkia niitä kesien kalareissujani ojan varrella. Jäille en uskaltanut, en ojan enkä joenkaan. Älysin, ettei parane, kun seurasin hirvenjälkiä ja sekin oli kääntynyt muutaman askeleen jäällä otettuaan takaisin. Ehkä virta on syönyt jäätä heikoksi ja hirvi tiesi sen. Jänikset ja saukko olivat kyllä kipitelleet jään poikki, kettukin. Hirvi ja minä vain tyydyttiin rantaliikkujiksi.



Vesi solisee mukavasti talvellakin. Se ei virtapaikoissa hyydy.

Väriä päivään tuo amaryllis, joka kukkii päivän kunniaksi. Ostin sen myöhään tammikuulla ja luulin, ettei avaa nuppuaan lainkaan, mutta sepä ajoitti kukintansa ystävänpäivään. Ei paha, vai mitä?


keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Jääkukat

Runotorstai 273 aihe on JÄÄ


Pakkasen kylmyys
maalaa jääpensseleillä
hennot kukkaset
porstuan akkunoille
ja loihtii ne tuikkimaan.

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Kuorin appelsiinin



Istuimme nuotiolla.
Vaiti,
vain katsellen
hehkuvia liekkejä.
Kuorin appelsiinin
ja viipaloin sen.
Annoin osan sinullekin.
Kätesi kosketus
tuntui hyvälle
ja minä tunsin
itseni onnelliseksi.

tiistai 29. tammikuuta 2013

Huomenna puolitalven keskiviikko

Vanha kansa puhuu talvenselästä ja talvennavasta tarkoittaen sanonnoilla talven kääntymistä kevään puolelle. Heikin päivä 19.1 ja Paavon päivä 25.1 on usein mainittu siinä mielessä talven tärkeiksi päiviksi. Esim. Kustaa Vilkunan Vuotuisen Ajantiedon mukaan tulevan kesän ja talven polttopuut tuli olla koottu rangoiksi kasoihin Heikin päivään mennessä. Huomaan, että meidän huushollissa ollaan kuta kuinkin ajan hermolla. Ainakin puut on saatu pihaan. Tosin suuri työ on vielä sirkkelöidä ja halkoa ne klapeiksi.



Huomenna on Paavalin jälkeinen keskiviikko, siis puolitalven keskiviikko, mikä suuressa osassa maata osuu talvennapaan (Kustaa Vilkunan mukaan) Pohjois-Suomen osalta talven kylmimmät ilmat olisi kenties ohitettu, kun taas etelämpänä kylmin kausi saattaa olla vasta helmikuun alussa. Pian nähdään, miten on tänä vuonna.

Ahvenet ei taida lukea Kustaa Vilkunan säätietoja sen kummemmin kuin kalakalenteriakaan. Juuri näitä kalojen syöntiaikoja etsin, kun käteeni osui Vilkunan Vuotuinen Ajantieto. Siinä oli maininta mateen pyynnin aloittamisesta, sillä mateen kutu alkaa pohjoisessa näissä ajoin.
Oli syöntiä tai ei, niin pilkille kiinnosti kuitenkin lähteä. Tässä edellisviikolla muuan päivä huvituin, kun löysin itseni tarkastelemasta kaupan pilkkivalikoimaa. Nykyään ajaudun yhä useimmin katselemaan tasapainopilkkejä, pystypilkkejä, mormuskoita ja jos jonkinmoisia syöttejä, vaikken niiden päälle mitään ymmärräkään.

 Talven kolmas pilkkiretki on tehty. Kairattujen avantojen määrää ei tullut laskettua, parikymmentä varmaan. Pakko todeta, etteivät ahvenet lue kalakalenteriaan, sillä täydenkuun tienoolla olisi pitänyt syönti olla ahnaammillaan. Taisivat nukkua paksun jään alla. Jään, jonka päällä vielä puolimetrinen lumipeite.


Ei kalaretkeä, etteikö olisi aikaa nokipannukahvien keittoon. Lumi on niin pudasta, että siitä saa kahviveden ja nuotion äärellä on mukava lämmitellä kohmeisia sormiaan. En osaa ottaa ahventa pois koukusta, enkä liioin pujottaa matoa koukkuun käsineet kädessä. Vaikkei muuten kylmä tullut, niin sormille kylläkin.



Sää on ollut viime päivinä erittäin pilvistä ja lunta on tullut harva se päivä.  Reilu kaksi tuntia menee pihan linkoamiseen ja  kolaamiseen. Se jos mikä on hyvää hyötyliikuntaa. Kaiken kukkaraksi minä olen varsinainen nipottaja lumitöiden kanssa. Vallien reunat pitää olla suorat ja kauniit. Että niin olisi, viimeistelen ne vielä lapion kanssa.


Kun olin päivällä puhdistanut jäälyhdyt lumesta ja nostanut ne vallin päälle, piti vähän fiilistellä. Sytytin niihin tuikut.



Hyvää puolitalvea itse kullekin.

lauantai 26. tammikuuta 2013

Kuutamon kutsu



Kuu paistaa loimotti huoneeseen, aivan kuten tuikkiva tähti taannoin. Että ne molemmat osaavat varastaa unen ja rupeavat sitten valvottamaan oikein urakalla.
Tovin tuijottelin salaperäisen näköiseksi valaistunutta pihamaata ja alitajuntani kuuli kuun kutsun. Kutsu vain voimistui ja lopulta jo hieman harmistuin.
 -  Miksi ihmeessä minä keskellä yötä lähtisin ulos lämpimästä sängystäni? Pakkastakin liki -20 astetta, joten vedin vain peitonkulmaa enemmän korvieni yli ja suljin silmät.
Kuu ei vain luovuttanut.
 - Siksi tietysti lähdet, kun kuutamoa ei ole päivällä. Aamuun mennessä se on kadonnut.  Vasta vuorokauden kuluttua on täysikuu, mutta sää lauhtuu ja tulee lumisateet, jolloin todennäköisesti täysikuu pysyttelee pilviverhon takana.
Nyt on paras aika. Tule. Tule joutuin, sillä koillisesta alkaa nousta pian pilviä.

Kuu osasi viekoittelun.  Oli oikein mestari siinä lajissa. Minä tottelin ja nousin. Pukeuduin lämpimästi ja otin kameran mukaan kuvitellen saavani joitakin kelvollisia kuutamokuvia. Kellon viisarit näyttivät kymmentä vaille kaksi, kun ulko-ovi napsahti lukosta auki. Hyinen kylmä kalvakkuus otti minut portaalla vastaan ja hiljaisuus oli täydellinen. Katsahdin kuuta, joka ikään kuin naureskeli ähä-kuttia. Minä en edes huomannut sen yhden vuorokauden vajausta täydestä.
Keskellä pihaa laskin kameran jalustalleen ja napsautin virran päälle, jolloin silmieni eteen rävähti täysi taulu kaikkea sitä informaatiota, millä kuvan ottaisin.

Siirryin tielle ja maailma näytti ympärilläni mystiselle. Tien varren puut heittivät varjojaan. Väliin ne pehmenivät, väliin terävöityivät, sillä taivaalla liikkui harvakseltaan haituvapilviä. Ehkä sää oli vaihtumassa ja aamulla tulisi jo lunta. Sormet alkoivat tuntea kylmää ja työnsin ne takin taskuihin lämmittelemään.  Ellei lumi olisi narissut jalan alla, enkä silloin tällöin olisi kuullut lähirakennusten hirsien rapsahduksia, olisi maailma ollut täysin äänetön, kalvakka, hiljainen, mutta samalla kaunis.

Mieleeni tuli Seidan blogista hänen upeat kuutamokuvansa, jossa eräässä hän oli kuvannut itsensä kuutamokävelyllä. Innostuin kokeilemaan samaa. Tutkailin tovin kameran täyttä näyttötaulua, sillä kuutamon valossa en ole aiemmin kuvannut mitään. Tuskin lopulta siitä numeroita ja tekstiä erotin, sillä silmälasit tahtoivat huurtua liikaa. Viritin kameran ja kipitin kuvattavaksi. Juoksin takaisin, laukaisin kameran uudelleen kiirehtien taas sen eteen tullakseni kuvaan ja sama uudelleen ja taas ja taas. Sitten kuuloni terästyi, kuulin jotakin.

Pysähdyin ja jäin odottamaan. Pitkän aikaa oli vain pelkkää hiljaisuutta, kunnes lumi kahahteli liiterin takana. Ääni oli samanlainen, mihin ensin havahduin. Ei rapsahdus, ei risahdus, vaan kahinaa. Joku muukin oli liikkeellä aamuyöstä, mutta kuka? Hetken mietin, lähdenkö tutkimaan, mutta rohkeus taisi pettää, vaikka arvelinkin, että ehkä jänis tai kettu olisi ääneen vikapää.

Vaan entäpä jos näkisinkin jotain outoa ja ihmeellistä, jotain selittämätöntä ottamissani kuvissa, joihin olen itsekin toivon mukaan piirtynyt? Jospa hangen kahaus tarkoittikin sitä, että joku ylimääräinen olisi ehättänyt kanssani samaan kuutamokuvaan. Valkoinen poroko?

En pystynyt ulkona kuvia katsomaan, sillä akku loppui. Vasta aamulla rupesin tutkimaan, mitä olin kuvannut. Etupäässä kuvissa oli vain LED-näyttötaulun täydeltä lumisia puiden latvoja. Ei ollut minun rinnalleni tai taakseni kuvaan ilmestynyt ylimääräisiä.



torstai 24. tammikuuta 2013

Puutarhani aarre

Ei minulla enää puutarhaa ole, muttei se estä minua osallistumasta  Tammikuun blogihaasteeseen, Puutarhani aarre. Haasteen takana on Kukkamessut Uusikaupunki 25.-26.5.2013 ja haasteaikaa tammikuun loppuun.

Oikeastaan on hyvin mieluisaa muistella omia kukka-aarteitaan, kun ulkona on napakka - 22.5 asteen pakkanen. Tosin myös huikean kirkas auringonpaiste ja hanget hohtaa ja houkuttelee suksille, samoin työsarkaa olisi rantteellakin, sillä ensi talven rangat pitäisi saada kotiin ajettua, mutta nämä pakkasasteet sitoo minut ainakin aamupäiväksi tietokoneelle ja selailemaan kukkakuvia.


Iirikset ovat minun puutarhani aarteet

Hieman haikeana katselen nykyään puutarhakuvastoja ja niiden kukkaloistoa. Minullakin oli aiemmin puutarha, ollut jopa kaksi. On ollut mökkipuutarha ja myöhemmin vanhan talon ihastuttavan moni-ilmeinen pihapuutarha, jossa kasvoi paljon erilaisia kukkasia. Enää ei ole puutarhaa. Ympärillä on vain toisella puolen suota, jonka takaa siintää pikkuinen vaara, jonka laki nousee puiden latvojen yläpuolelle ja toisella puolen pihaa kasvavat pilarikuuset erottuen mäntymetsästä. Muutamia kukkasia olen kuitenkin entisestä elämästäni mukana rahdannut ja niiden joukossa on puutarhani aarre, jonka toivon selviävän pohjoisen porstuan kylmistä talvista edelleenkin.
Kun ryhdyin valitsemaan aarretta, oli iso joukko, mistä valita. Yhtenä oli voimakkaan tuoksuinen jasmiini, joka oli kasvanut monimetriseksi laajaksi pensaaksi peittäen osin tuvan ikkunaakin. Alun alkaen sain kaivaa jasmiinintaimen ystäväni mökin pihapiiristä 80-luvun lopuilla. Se juurtui ja innostui valtavaan kasvuun istuttamallani paikalla.
Toisena aarteenani oli neljän kesän ajan vaaleanpunainen pasuunakukka. Sekin kasvoi valtaisiin mittasuhteisiin ja parhaimmillaan laskin kukkien määrän olevan toista sataa. Sen öinen tuoksu levisi pihalta maantielle saakka. Myös se oli lahja, jonka lapsuuden ystäväni antoi minulle. Sain hyvät hoito-ohjeet mukaan ja kukka selvisi kolmesta talvestaan. Sitten syyspakkanen yllätti ja pasuunakukka kuoli.
Varsinaisesti rakkain puutarhani aarre oli ja on yhä matalakasvuinen iiris. Varmuudella en sen nimeä tunnista, mutta lila lilja kuitenkin. Äidiltä olin saanut lapsuuskodin kukkapenkistä muutaman juurakon jo 80-luvun alkuvuosina. Istutin ne silloisen mökkipihamaan kukkapenkkiin. Muutamia vuosia myöhemmin kaivoin iirikseni mukaan muuttaessamme vanhaan, punaiseen taloon, jossa oli laaja piha ja siis runsaasti tilaa kukkaistutuksille. Iirikset innostuivat uudessa ympäristössäänkin hyvään kasvuun ja ilahduttivat kukkimalla joka kesä toukokuun lopulla ja vuosien mittaan sain niistä jo useampia ryhmiäkin.
Kun tuli paikkakunnan muuton aika, niin se, mitä pihapuutarhasta halusin kaivaa mukaan, oli juuri muutama iiris. Koetin saada niille suon reunaan niin hyvät kasvuolosuhteet, kuin mahdollista.  Pelkäsin kyllä talven olevan niille liikaa, sillä edellistalvena oli ankarimmillaan -42 asteen pakkasia ja viikon verran lisänä yli -30. Onneksi suojana oli lunta toista metriä. Iloni oli suunnaton, kun keväällä, lumien sulettua toukokuun lopuilla iirikset olivat hyvässä kasvussa.  Ja ne myös kukkivat, mutta vasta heinäkuun puolella.


Samanlaisena on iiris pysynyt. Ylemmässä kuvassa kasvupaikka rehevä ja ympärillä metsämansikkaa. Alemmassa iirikseni tyytyy vuohenjuuren seuraan.

perjantai 18. tammikuuta 2013

Teeret uhkarohkeina

Valokuva- ja Runotorstai 270 haaste on liukas

Lähden haasteeseen rimaa hipoen, mutta näin tällä kertaa. Päivällä ajomatkan aikana hopotin teeriä monta kertaa liukkaampaan liikkeeseen, kun niitä oli vähän väliä tuommoinen parvi tiellä lainkaan kiirehtimättä auton edestä pois. Vahinkojakin oli sattunut, sillä kolmesta teeristä oli tiellä vain märkä höyheninen veriläntti.




Kip, kipi, vauhtia nyt,
miks oot tielle kävellyt.
Liukkaasti pois lentoon liidä
ettei auto päälles kiidä.
Voi sua teeriparkaa,
jos et nopsaan nosta jalkaa,
olet pian veriläntti.
Kuka oli mäntti.