Kesä tuli

Kesä tuli tänne Karsikonperällekin.
Yhdessä yössä ja päivässä kolea kevät vaihtui kesän lämpöön ja hentoon viherrykseen. Kerta kaikkiaan huikeaa, miten eilisen päivän hellelukemat ja öinen ukkossade villitsivät luontoa. Koivuun on paikoin puhjenneet pikkuriikkiset hiirenkorvat, jotka ovat kevään kauneinta minulle. Tulee vahva tunne, että kesä on kohtsillään.

Talviturkin heitin eilen ihan virallisesti. Siis kipasin rantaan ja uimaan. Kylymä kylypy se oli, mutta niin virkistävä. Paria päivää aiemmin olin jo käynyt savusaunan löylyistä järvessä. Uimakauden aloitus on toinen varsinainen kesän avaukseni.

Kesäherkkuihin kuuluu myös mato-ongella käyminen. Olen odottanut pitkään ja hartaasti kalavesien sulamista. Vihdoin eilen pääsin nauttimaan kohon ja kimmeltävän veden pinnan tuijottamisesta. Viis siitä, vaikkei kalaa tullut, tärkeintä oli päästä lammelle ja nähdä sen siirtyneen kesäaikaan. Rantakoivuista ei hiirenkorvia hevin erottanut, niin pieniä olivat, mutta jäät olivat veks.

Suurinpaa kalastuksen tuskaa tyydyttämään vietiin kaksi viikkoa sitten jokeen verkot, mutta kävi peräti surkeasti. Yöllä pakkanen pisti suvantokohdat jäihin ja toinen verkko rikkoontui täysin. Työ ja tuska oli saada edes nostettua jäämurikoita täynnä olevaa verkkoa veneeseen, eikä toinenkaan verkko mitään pyytänyt. 

Kala ei vielä liikkunut, kuulema joessa oli liikaa vierasta vettä. Se olis pitänyt ymmärtää ja malttaa vielä verkkojen kanssa.

Parhaillaan kirjosiepot valikoivat röyhkeästi pesäpöntöistä itselleen sopivia.Västäräkkipariskuntaa olen odotellut. Joka kesä ne ruukaavat tulla tämänkin talon pihaan ja vajan katonharjalle tepestelemaan, mutta vielä ei ole näkynyt. Kylillä olen niitä nähnyt, kuten eilen myös ensimmäiset haarapääskyset. Eilen kantautui niin ikään jostain vaaroilta päin käen kukunta.

Osaisipa meidän epäonninen haarapääskypariskunta saapuessaan ymmärtää, mitä olen tehnyt ja miksi. Pudotin nimittäin aamulla niiden toissa- ja edelliskesäisen pesätekeleen parvekkeen kattoharjasta. En suinkaan pahuuttani, vaan siksi, että ymmärtäisivät  rakentaa kotinsa jonkin muun piharakennuksen räystään alle, jossa se pysyisi koossa. Parvekkeen kattonharjan kolmio on niin kapea, että pesästä tulee väkisinkin liian ahdas ja se putoaa. Jo kolmena kesänä niin on tapahtunut ja osittain kohtalokkain seurauksin. Varmaan pääskysille on tullut laskuvirke pesän suunnittelu- ja /tai rakennusvaiheessa. Ehkä ovat valinneet väärät sementtiaineet. 

Karsikonperän tien penkoilla on vielä ankea väritys, muttei kauan. 

Viljelemättömillä pelloilla alkaa "orastaa". Salaattiaineksia löytyy jo hyvin omasta takaa. Tämmöiset asiat ovat täyttä kesää. Siispä- tervetuloa kesä!

Raapale koppelon kohtalosta

Sataa tihuuttaa.

Katselen auton ikkunasta maisemia, jotka näillä päivin kevättä ovat alastomimmillaan. Likaista lunta tien penkoilla, eikä uutta vihreää missään.

Äkkiä vilahtaa oikealta, samalla kuljettaja väistää vasemmalle.

Joku kopsahtaa auton kylkeen ja lennähtää saman tien takaisin tien penkalle. Lintuko, joka syödessään maastoutui täydellisesti maaston väreihin, muttei malttanut pysyä paikallaan, vaan paetakseen pyrähti kohtalokkaaseen lentoon? Olisipa lentänyt metsään päin.

Nyt naarasmetso makaa verissään sohjohangella.

Autosta löytyy teräaseeksi vain linkkuveitsi, onneksi edes se. Osaava mies pystyy silläkin avaamaan linnun ja suolistamaan sen.

Kun metso on muovipussissa ja mies siistinyt kätensä lumella, matka jatkuu.

- Paisti koppelosta ja siivestä vissiin rieskojen "jauholuuta". Mies toteaa.

-      

Kaikki mulle heti

Järripeippo on tulinen ja puolensa pitävä, mutta pahasti ei häviä toinenkaan peippo. Hanttiin menee puolin ja toisin, kun tupsahtavat yhtä aikaa samalle ateriapaikalle.

 Linnut pitivät muuan päivä mekkalaa, kun ruoka oli loppu. Ilmeisesti siemeniä oli tarvis vielä saada.
Pakko sen porukan edessä oli heltyä ja kipaista kauppaan siemenostoksille. Vaikka ruokaa oli tarjolla, niin yhteenottoja oli tiheään.
Tänään itseltäni vierähti pari tuntia ikkunan takaa lintuja katsellessa ja kuvatessa. Sää vaihteli lumisateesta aurinkoiseen ja tarkkuus kuvissa samaan tahtiin.
Siivekkäillä tuntui olevan selkeä meininki - Kaikki Mulle Heti. Osaa ne linnutkin, ei pelkästään ihmiset.

Kun lintulaudalle tuli tilaa riitapukareiden selvitellessä välejään ilmassa, paikalle lensi oitis uusi porukka ja torailu jatkui.

Ei käy linnunaivoon, että olisi parasta vain syödä, eikä rähinöidä, sillä orava tulee kohta yksin tai kavereineen. Joka kerta Ahtaajan ilmestyessä pelipaikalle linnut lehahtavät tiehensä kuin varpusparvi tullakseen takaisin heti, kun orava keskittyy ahmimaan.

Ahtaaja pitää puolensa. Se ei ole lintujen toilailuista millänsäkään. Minulle se vispaa häntäänsä ja naksuttaa ja säkättää kiukkuisena. Ymmärrän kyllä, ruokarauha.

 Se on vielä hyvässä talvikarvassa, toisin kuin useimmat muut oravat. Ehkä rasva ja auringonkukansiemenet ovat hyväksi turkille. Saattapa olla raskaanakin, syö ainakin monen edestä.

Loppuun pakollinen porokuva. Tykkään niistä niin paljon, että edelleenkin kuvia tulee otettua liian kanssa. Tällä kertaa kuvasin poron sarventyntien takia.

Ihmetellä saa, miksi poron pitää pudottaa sarvensa joka syystalvi ja kasvattaa uudet niin nopeasti, että jo kesällä ovat pudonneita komeammat. Sarvi on kasvaessaan niin pehmoisen näköisen nukan peittämä.

Kevätkirje KarsikonPerältä

Karsikonperän vappu on valkoinen. Lunta on maassa yhä paljon, paikoin jopa hiihtokelit. Toki latu osaa yllättääkin, kuten sain kokea pari päivää sitten lähtiessäni innolla sauvomaan. Laajat suot ovat jo vesillä ja yhtäkkiä suota ylittävä latu loppui ja edessä oli vesieste. Mieli teki kovasti suksia yli, mutta epäilin, miten mahtaisi käydä, sillä kapeimmaltakin kohtaa latua oli metrin verran poissa. Joko suksi katkeaisi tai kastuisin, pahimmassa tapauksessa molempia. Käännyin takaisin.

Kevät on tullut. Joki on sulattanut jääpeitteensä ja tammukkaojat ja-purot virtaavat täysinä. Pilkillä voisi käydä jäiden puolesta vielä hetekn, mutta pilkkivedet ovat matkojen päässä. Koillismaan toukokuu on puoli suksin, puoli jaloin, ei erämaahan muilla keinoin pääse. Vain isommat metsäautotiet ovat sulana. Ne, joita oli aurattu talven mittaan.

Porot ovat päässeet talvitarhauksesta luontoon. Päivä päivältä laajentuneista pälvikohdista löytyy ruokaa. Ehkä jo parin viikon kuluttua alkaa näkyä vasojakin. Silloin on enimmät lumet pois, ettei poroemo lumelle joudu synnyttämään.

Pihan ruokintapaikalle ovat ilmestyneet lukuisat peipot ja järripeipot tiaisten joukkoon. Riitaa näyttää tulevan syömisistä. Se on kyllä piisannut talven yli. Itse asiassa vielä näihin päiviin asti on pitänyt huolehtia, ettei lintulaudat ole tyhjillään. Parisen viikkoa sitten oli jopa lähdettävä sadan kilometrin päästä hakemaan auringonkukan siemeniä, kun lähempää ei saanut. Talvi on ollut pitkä ja kuusi 25 kilon säkkiä auringonkukan siemeniä on kulunut. Jaolla on ollut myös pihan 12 oravaa ja etenkin yksi velmu näyttää syövän ylenaikaa. Juuri se tuttu edellistalvelta, jonka ristin Ahtaajaksi. Muuten olen kyllä oravien nimissä seonnut, vain Ahtaajan tunnistaa, samoin Töpöhännän, joka tosin  lienee kadonnut, tai sen häntä kasvanut.
Kyyhkyspariskunta käy niin ikään usein ilta-aterialla muiden joukossa, samoin kaksi varista, mutta närhet ovat kutakuinkin kaikonneet.

Kevätriemua on teerillä ja metsoillakin. Teerien kukerrus on mukavaa kuunneltavaa, kun menossa ovat soidinmenot lähisuolla. Koppeloita olen saanut ihailla tienpenkoilla ja teillä, viimeksi eilen. Ovat niin näyttävän tyylikkäitä ja itsevarmoja astellessaan. Ei ihme, jos ukkometsot alkavat kilpasille sen suosiosta.

Posti on tuonut monenmoiset siemenkuvastot, mutta lehtiroskikseen ne minulta päätyvät. Järkytän itse itseänikin, kun en edes selaile niitä. Multasormiaikani on historiaa. Ei silti, ettenkö hetkittäin kevään kynnyksellä kaipaisi ns. entisiä aikoja kasvien ja kukkien parissa, mutta nyt on nyt. Ei ole kasvihuonetta, ei pellonnurkkaa, ei ikkunalautatilaa ja toisekseen, olen jo huomannut muutaman kevään ja kesän aikana, että parempi jättää kylvökset tekemättä ja ostaa sitten hiukka ennen juhannusta jokunen kukka amppeliin. Viime kesänä oli niin suuri pettymys, kun kelloköynnökseni paleltui pahoin kesäkuun puolivälissä. Elpyi, muttei ehtinyt avata elokuun lopulla, kuin muutaman kellonsa, kun paleltui uudelleen ja lopullisesti.
En silti aivan 100% sesti pysynyt irti siemenostoista. On jemmassa pussilliset ruusupavun siemeniä sekä lehtisalaatin ja tillin siemeniä. On pari isoa rautapataa, joihin tuumasin hankkia multaa ja tehdä "kasvimaan" Ei siis ihan, etteikö mitään.
Kiirettä en voi pitää patakylvöksilläkään, sillä piha näyttää vielä tämmöiseltä. Kuusessa on joulun jäljiltä kynttilätkin, sillä sähköjohto on lumen ja jään alla. Olisi turhaa repiä johtoa, menisi vain rikki ja melko huomaamattomina nuo kynttilät ovat.

Kun luin edellispostauksen kommentteja, ailahti sydänalasssa niin lämmin tunne. Minua oli kaivattu ja tuntui äärettömän mukavalta saada tietää se. Kiitos.
 Talveni on ollut niin monipuolisen huikean upea, ettei tietokone ole pystynyt kilpailemaan sen kanssa, joten valitsin. Toteutin mm. yhden pitempiaikaisen haaveeni käydä hiihtäen Inarista Pielpajärvellä, enkä pettynyt. Tunsin, että seisoessani Pielpajärven kirkon alttarin edessä löysin ja sain sen, mitä olin lähtenyt sieltä jäätävässä vastatuulessa hakemaankin.

Olin reissussa huhtikuun alkupäivinä ja yllätyin Inarin lumista. Monin paikoin joutui kantamaan suksia matkalla tuolle erämaakirkolle.
Hieman etelämpänä oli  toisenlaiset talvimaisemat.

Aivan noin talvi ei kotipihassa enää ole ja kotoa löytyy hentoa uutta vihreääkin, tosin pirtin pöydältä. Taitoin maljakkoon lepänoksan viisi päivää sitten ja eilen siihen puhkesi pikkulehdet. Mahtaako päteä sama, mitä koivun hiirenkorviin? Siis niin monen viikon päästä puhkeaa siihen koivuun hiirenkorvat, kuin monen päivän päästä sen maljakkoon laitettuun oksaan. Eli neljän viikon kuluttua jokivarren leppä olisi hiirenkorvilla. Aika näyttää.

Mukavaa Wapunpäivää. Sitä vielä liki puolet jäljellä.

Punainen ja musta

Valokuvatorstain 312 inspiraation lähteenä on Heidin ottama kuva, jossa pallojen värimaailma on kiehtova.

Minulla on vain pieni ripaus mustaa punaisella

ja samanmoinen ripaus punaista mustalla. 

Pieni, vikkelä ja valkoinen

Tänään ja huomenna on Birdlifen pihabongauspäivä. Ajattelin paneutua asiaan. Tiedän, etten kovin montaa lajia havaitse, vain tavallisemmat, mutta luulen, että yksilömäärien laskemissa on puuhaa, sillä lintuja pölähtää ruokintapaikoilla paljon kerralla.

Paitsi lintuja, saatan bongata pihassa tänään ja huomennakin pikkuisen, vikkelän ja valkoisen ruokailijan. Se on tullut muutaman kerran näkösälle syömään rasvaa, jota on ripustettu kuusen kylkeen. Harvoin sitä näkee, mutta nälkä tekee rohkeammaksi.

Kärppä tuo söpöläinen on. Talvisin valkoinen, vain hännänpäässä mustaa, mistä sen erottaa lumikosta.  

Jonkinlainen kauhun tasapaino lintujen ruokintapaikalla vallitsi kärpän aterioidessa. Oravat kaikkosivat nopeaan, vaikka niitä hetkeä aiemmin oli useita. Tiaisetkin varoivat menemästä lähelle kärppää, joka kenties on jo saalistanut muutaman oravan, sillä yhtäaikaa niitä ei ole ollut näkyvissä enää täyttä tusinaa, kuten myöhäissyksyllä.

Vielä pihabongaukseen palatakseni, toivoisinpa näkeväni jonkun pihapuun latvustossa sen monikymmenpäisen teeriparven, jonka näin eilen kauppareissulla. Upea näky. Koivussa oli aterioimassa ehkä kolmekymmentä, ehkä vielä enemmän teertä. Osa vaihtoi välillä paikkaa oksalta toiselle niin, että pakkaslumi pölähti. Varisevat lumikiteet säihkyivät somasti auringon helotellessa puun takaa. Auton tullessa lähemmäksi parvi katsoi paremmaksi pyrähtää lentoon, kaikki lähes yhtäaikaa. Hetkessä oli ilma sakeanaan lumisadetta ja sen hälvettyä teeret kauempana olevan koivun latvustoa koristamassa.

Pakkanen paukkuu, kuu kumottaa

Pakkanen paukahtelee hirsimökissä niin, että väliin säikähtää. Ylle pitää pukea vaatetta tuplasti, ennen kuin tarkenee nenäänsä ulos pistää. Kengän alla narisee somasti ja viima tuntuu silmänurkissa saaden silmät kiusallisesti vuotamaan. Mukavaa on silti piipahtaa välillä ulkoilmaa haistelemassa
Tämä on sydäntalvea, mutta kohta karhu jo kääntää kylkeään. Siis ne karhut kääntyvät, jotka eivät ole häiriintyneet liian leudosta ja kosteasta talvesta. Niillä on mennyt unirytmi sekaisin, kuten minulla joskus täydenkuun aikaan.

Useampana päivänä pakkasta on ollut kireimmillään -31, tänäänkin. Kylmää on, mutta tavattoman kaunista samalla. Huurteiset, vähäisessä tykyssä olevat puut sädehtivät vitivalkoisina kirkkaassa auringonpaisteessa. Aamu- ja iltataivaalla on värejä.

Upeita, houkuttelevia latujakin on paljon, mutta hiihtäjiä ei. Ei ole intoa minullakaan näillä pakkasilla hiihtämään. Odottelen vajaan parinkymmenen asteen lämpenemistä, sitten sukset suihkimaan. Mieli tekee kovasti myös pilkille kalaonnea kokeilemaan. Ahvenkeitolle olisi tilaus.
Toisaalta, nyt on passelia kuluttaa enemmän aikaa tietokoneella.

Muutaman illan olen tuijotellut kuuta ja sen lähettyvillä olevaa kirkasta tähteä. Olen yrittänyt kuvata myös niitä molempia. Tähti on Jupiter, mutta ei minun kalustollani siitä kelvollista kuvaa saa, ei Jupiterista, eikä sen neljästä kuusta sen vertaa. Täysikuu tuli sen sijaan kuvattua liki sata kertaa. Se on alastomana mollottanut, pilviverhosta ei ole ollut tietoakaan, mutta osaa kiehtoa mieltä. Olen runoillutkin joskus, miten se kiusasi varastaen yöuneni.

Kuun kelmeä valo osuu kasvoille.

Terävät varjot muodostavat

lattialle kuvioita ja pelottavat.

Kuu varasti unen,

eikä anna sitä takaisin.

Se työntyy ajatuksiin

ja valvottaa aamuun.

Sen hyytävä valo saa ihon kananlihalle.

Palelen.

Palelen enemmän.

Peittelen itseäni tiukemmin

ja käännän kylkeä.

Kuu paistaa selkääni

ja nauraa minulle.

Pitäkää itsenne lämpiminä, ettei romuskat iske. Tämä talitinttikin on pörhistänyt höyhenensä mahdollisemman lämmittäviksi. Ruokaa on linnuille ja oraville laitettu tarjolle ja paljon on vierailijoita. Myös kärppä vierailee pihassa, saattaa asua piharakennuksen alla. Kerran olen sen nähnyt, mutta viime aikoina vain jälkiä.