Talvinen metsä ja minä metsässä suksineni.
Tänä talvena on tuntunut, etten "löydä" valmiita latuja, vaikka ne liki pihasta lähtevät. Minussa on syttynyt ajatus Aaro Hellaakosken sanoin "tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki."
Verkkainen eteneminen on mieleeni.
Seisahdan välillä, nojaan sauvoihin ja silmäni piirtävät maiseman ääriviivoja. Ihailen komeita tykkytaakkaa kantavia kuusia, jotka näyttävät jumalaisen ylväiltä kurottaessaan latvojaan korkeuksiin.
Ympärillä olevan hiljaisuuden voi kuulla. Muutenkin, kuin korvillaan.
Jatkan ja sujuttelen suolle. Eteen avautuu herkullinen kattaus, jossa vitivalkoisella liinalla on mykistävää luonnon taidetta.
Ei haittaa, vaikka kaiken kattona on usein tuhkanharmaa taivas. Runon (LassiNummi) säkeet tuntuvat oikeutetuilta - elämä on outo juhla, johon minutkin on kutsuttu.
Tunteet sanattomina, mutta olo kevyenä hiihdän kotiin. Metsä on kuunnellut minua. Olen kiittänyt sitä vuoropuhelusta ja ylenpalttisesta tarjoilusta.
