Kuukauden moka - haaste 2026

Asiat ovat Karsikonperällä kohillaan.

Helmikuu lähenee loppuaan, enkä ole töpeksinyt isommasti. Toivottavasti en loppukuussakaan.

Pakkasöinä on ollut noin -28 astetta ja yö yöltä kirkastuva kuutamo. Parhaillaan kuu on puolivälissä kasvamistaan.

Revontuletkin useana yönä loimunneet. Ehkä mokasin siinä, etten viitsinyt tai muistanut yhtenäkään  iltana laittaa kameraa valmiiksi jalustimeen. Kun heräsin puolen yön jälkeen ikkunan takana loistavaan vihreään, minulle tuli hoppu.

Kuvasin kännykällä ikkunan läpi. Ehdin sentään sammuttaa yövalon, mutta makuuhuoneen kattoon heijastava lämpömittari jäi kääntämättä syrjään. Heijastus näkyy kuvassa piharakennuksen seinään.

Tykkyjen kuvaaminen tältä talvelta oli hilkulla jäädä.

Olisi se harmittanut, mutta ehdin, sillä viime hetkillä hiihdin tykkymetsässä. Oli aivan mahtavaa kierrellä suksilla kansallispuiston vanhojen puiden metsässä. Seuraavan päivän tuisku pudotti ison osan talven 2026 tykyistä. 

 

Eilen eivät asiat menneet niin, kuin olisivat voineet.

Oli huono juttu lähteä suksilla, sillä kylmä ilma kävi pahasti henkeen. Minun täytyi pitää usein paussia.  Valitan lisää, ei ollut luistoakaan! Pakkasviti piti huolen, kuin olisin tuhkassa lykännyt suksiani.

Yhdeksän hyskyvaljakkoa paineli ohi, siis 54 koiraa. Yhtään haukkua ei kuulunut, ainoastaan joka reestä käden heilautus tervehdykseksi minulle.  Hello! Hello!

En minä koirien baanalla ollut. Muutaman metrin sivussa katselin niiden vauhdikasta menoa. Sitten siirryin valjakkoreitille päästäkseni helpommalla.

Jotenkin sain koirien innosta energiaa itsellenikin. 

Osallistun Kristiina K:n helmikuun haasteeseen näillä olemattomilla mokillani pahempien puuttuessa tällä kertaa.

Mukavaa helmikuun loppua!

Maailma on kaunis

Koillismaan vaaramaisemat ovat syöpyneet verkkokalvoilleni. Ne piirtyvät mieleeni, vaikka pistäisin silmäni kiinnikin. Myös soiden laajat aukeat käkkärämäntyineen ovat silmän iloa.

Pakkanen on uuden lumen kanssa ollut viime aikoina puuhakas ja aamun sininen hämäryys häälyy pitkään maiseman yllä. Auringon kaari on päivä päivältä korkeampi, samalla kaamoksen valta on hiipumassa.

Aurinko ei vielä ole noussut vaaran takaa, mutta sen säteet leikkivät jo korkeimpien puiden latvuistoissa. Siniharmaa taivas lupaa lumisateen.  

 

Aamun pysähtynyt hetki tuntuu levolliselle. Metsä nukkuu, ei se huoju, ei huokaile.  Matalalla roikkuvat paksut pilvet näyttävät ikään kuin painaisivat, vai hyväilevätkö sittenkin, pilarikuusten latvoja. Pilven paino ei puita riko.  Tykkylumi sen voi tehdä.

Hiljainen lumimetsä paljastaa kulkijalle salaisuutensa vasta, kun seisoo lumisten puiden keskellä katsellen ja ihmetellen ympärilleen. Paksun hangen aikaan sinne onnistuu päästä vain hiihtäen tai lumikengillä.

Lumikiteet säihkyvät hangella ja havupuiden oksilla, mutta onnistuvat katoamaan kameran näkökentästä juuri sillä siunaamalla hetkellä, kun otan kuvaa. Luovutan. 

Olen liikkeellä niin sanotuilla pätkäsuksilla, joissa komeilee ilveksen kuva suksen kannan puolella. Vaikka "sukseni" upottavat jonkun verran, niin silti liikkuminen tinanharmaassa  maisemassa oli rehkimisen väärttiä. Hatioiduin kauniista talvesta ja luonnon hiljaisuudesta.

Tällä kertaa oli sellainen onni myötä, että kahdeksan hyskyvaljakkoa paineli reipasta vauhtia valjakkouralla, jonka olin juuri ylittänyt.

Koirat olivat innoissaan työstään, etteivät noteeranneet minua lainkaan. Kuuden koiran vetämänä jokainen reki liukui ketterästi, vaikka kyydissä oli kaksi henkilöä, joissakin vain yksi reen jalaksilla.

 En saanut tervehdyshaukkuja, eivätkä hyskyt minua ohittaessaan hidastelleet. Mikään muu ympäristössä ei  kiinnostanut niitä, kuin meno eteenpäin.

 Sentään kuvan valjakon etummaisista hyskyistä toinen otti katsekontakstin ja reessä ollut vilkutti tervehdyksen.

Parituntisen ulkoiluni aikana leikin olevani välillä kuin kuninkaallinen, kun latuni molemmin puolin minua kummarretaan. Tuli sama tunne, kuin joskus syysruskan aikaan, kun harvoin kuljetun polun peittää laajalti punainen matto. Aina ei tiedä, mihin jalkansa pistää. 

Tammikuuta on enää viikko ja pakkassää jatkuu täällä. Tämän päiväisen lumisateen lisäksi tulee vielä monta kertaa lunta.

Kaupassa käyntikin on pieni retki ihmemaahan.

  "Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielen vapaus ja mielen vapaus"

Pakkasen kylmä koura

Jo kolmannen kerran tämän vuoden puolella pakkasen kylmä koura on napannut hyiseen otteeseensa. Puistattaa, jos pitäisi lähteä ulos. 

Viime yönä ylittyi jälleen -31 astetta. Tällä kertaa se tapahtui revontulten loimutessa ja seinähirsien paukahdellessa.  Katselin unta odotellessani vihreänä loimuavaa taivasta. Sitä näytöstä seuratessa ei voi silmiään ummistaa. Se on upea valoshow. Hetken jopa mietin, lähtisinkö ulos kameran kanssa, mutta jätin lähtemättä. Kuvasin ikkunan läpi.

Avaruuteen tuijottelu on mahtavaa, joskus voin kaukana liiteleviin ajatuksiini nukahtaa, joskus ne vievät loputkin unihiekat silmistä. Varsinkin jos alan miettiä otavan himmeämmän tähden sammumista!

Selkeästi syytän pakkasta, että tänään on ollut luppopäivä.

Jos yön maailma olikin muutaman tunnin vihreä, niin aamulla hetki ennen auringonnousua idän taivas suorastaan hehkui punaisena. Sykähdyttävän upea näky keskellä sydäntalvea. Pystyi lämmittämään pakkasellakin.

Pakkasilmaa tunnustelin sen verran, mitä piipahdin viemään roskapussin ulkoportaille. Siinäkin oli vähällä käydä klassikot, eli märkä käsi oli tarttua metalliseen oven ripaan, Ei käynyt, eikä hipaisusta oteta.

Ennen tätä pakkaspäivää oli viikonvaihteessa hyvin leutoa.  Uutta lunta satoi hiukan ja piharakennusten katoilta lumet valahtivat maahan. Niiden kolaaminen kävi työstä. 

Vähälumisen talven hanki painui monta senttiä ja metsien puut huokailevat helpotuksesta, kun lumitaakka putosi oksiltaan. Sittemmin parin päivän ajan pakkanen on hyvin ohuella siveltimellä sutinut alastomille oksille uudelleen hieman valkoista. Näyttää tyhjää paremmalta, mutta en menisi pakkasta taiteilijana tästä kerrasta kehumaan, vaikka tavallisesti tekeekin upeaa jälkeä.

Viime viikolla tekemäni lumipallolyhdyt ehtivät sulaa suojasään aikana. Myös kaikki ennen joulua jäädyttämäni jäälyhdyt näyttävät nyt pitsikruunuilta uudella hangella.

Onneksi pakkanen pysyy seinien ulkopuolella. Klapeja vain pari kertaa päivässä pikku takkaan, niin hyvin tarkenee. Vahvana kuulen kuitenkin jo Karsikkokankaan kutsun. Sinne asti en ole suksineni vielä ehtinyt, mutta onpa talvea vielä jäljellä.

Aamuhämärän hälvetessä

Aamuhämärän kaikotessa taivaan pilvipeitto repeilee. 

Pitkään viipynyt harmaus väistyy. Selkeää, sinistä taivasta on ilo nähdä, kuten lisääntyvää vaaleanpunaistakin pilvien reunuksissa.  Pakkasen lisääntyessä väri vahvistuu, kohta koko idän puoleinen taivas näyttää punertavalta. 

Eilisen hennon lumisateen jälkeen kaikkialla on neitseellinen valkoisuus, soratielläkin, jossa näkyy kuitenkin yhden auton jäljet. Metsä on höntylumella kuorrutettu, eikä  toissapäivän ladustani ole paljoa näkyvissä.

Sää on mitä mainioin hiihtämiseen. Tuuli uinailee vielä. Lunta on maastossa paljon, kuitenkaan suksi ei mahdottomasti uppoa.  Mutta hennoimmat koivut, ne kumartavat hyvin syvään. Tekisi mieli ravistaa lumet pois. En kuitenkaan  henno.

Pysähdyn katsomaan, kun teeri lentää ja laskeutuu hontelon männyn latvaan. Taitavaa tasapainoilua siipien kanssa, ennen kuin latva rauhoittuu keinumasta ja lintu ryhtyy aterioimaan.

Pysähtelen melko tieheään kuuntelemaan täydellistä hiljaisuutta. Vaikka yritän terästää kuuloani, paksun pipon alle ei kuulu mitään. Vuorovetoa hiihtäessä suksen alta vain pakkaslumen narina, sama kuin kävellessä. Otsatukka ja silmäripset huurtuavat, silmälasit jätin suosiolla kotiin.

Teeren lisäksi peltoaukean pajukosta säntää pakoon jänis jättäen hankeen pitkät loikkajäljet. Muitakin liikkujia on ollut. Kettu jolkotellut suoraviivaisesti, ei ilmeisesti saalista jahtaamassa. Myös viimeisiä lumisateita ennen hirvi on harpponut vanhan latuni poikki. 

Vaikka metsä on nyt hiljainen, se kätkee uskomattoman paljon elämää.  En usko ollenkaan olevani siellä yksin, vaikka kukaan ei tule tervehtimään.

Tiheä koivikko ei ole vielä selvinnyt aamuhämärästä, mutta sen läpi hiihdettyäni on valoisampaa.

Pätkän matkaa seuraan koiravaljakon reittiä lähelle jokea. Sitten seuraan Myllyojan rantoja umpihankea hiihtäen.  Osa ojasta on jäätynyt talviunille. Muistan varoa, ettei kannata mennä liian lähelle reunaa. Siinä voi odottaa yllätys.  (krapu Kylmä kylpy) Kaide puuttuu nyt kokonaan. En edes kuvitellut suksivani sillasta yli. Jänikselle silta kelpasi mainiosti.

Tämä oli eilen, toista on nyt lauantaina. 

Viime yön  vähää vaille täysikuu oli kirkkaudessaan vertaansa vaille. Hiihtoretki siinä valossa olisi kokemus. 

Kirjasin sen toivelistalleni, (talvisen issikkavaelluksen lisäksi). Nyt oli kylmä yö, ennen puoliyötä jo -25 ja nyt aamulla -28.8. Pakkasen paukkeet talohirsissä tuntuvat aina yhtä hurjalta, entä jos hirsi halkeaisi?

Talvea tämä on.  Tykyt eivät ehtineet vaaroilla kokonaan pudota, vaikka taannoin oli reipas lämpöaalto. Kuuset vain entistä solakampia lumipeiton alla.

Tammikuun talvea

 

Lumi narskuu saappaan alla ja villapipon saa vetää syvään korville, että tarkenee.  On kunnon talvi lumitöineen, pakkasineen. Pehmoista lunta on kahlata asti, mikä tuo lisänsä metsästä puurankoja kotiin ajaessa. Lumilapiokin muistettava ottaa mukaan.

Vain kerran olen malttanut käydä hiihtämässä. Jouluaattona. Silloin ajattelin ehtiä kotiin Turun joulurauhan julistusta näkemään. Oikaisin järven jään yli, mutta se oli virhe! Yllättäen lumen alta nousi vesi ja suksenpohjat paatuivat. Tipalle meni ehtiä ajoissa telkkarin ääreen. No. Ihan en ehtinytkään.

Pakkasmittarin lukemat ovat viime aikoina pysytelleet -15  ja -30 välillä. Rokulipäiviä on tullut, mutta ne ovat olleet vain tervetulleita. (Tämä on niitä eläkeläisen etuja.) Ei huvittanut pistää nenää ollenkaan ulos, kun mittarilukemat olivat -31 toissa  päivänä.

Kaamoshämärää riittää vielä tovi. Taivas hehkuu aamuisin, kuin myös illansuussa värikkäänä. Useana yönä on myös upea kuutamo valottamassa maisemaa. 

Pilarikuuset sojottavat upeassa tykyssä ja koivumetsiköt sädehtivät lumikiteisinä, kunnes monikymmenpäinen teeriparvi pyrähtää puiden latvustoon aamuaterialle.  Uskon sataan pääseväni laskuissa, jos linnut pysyisivät tarpeeksi kauan paikallaan. En ehdi ynnätä niitä kaikkia, kun jo pyrähtävät toisaalle, mutta paljon niitä on.

Parhaillaan sataa lunta. Hiutaleet ovat suurempia, kuin lumensydämet, kunnon pakkaslunta toistaiseksi Aamuinen tuisku ehti varistaa enimpiä lumia puiden oksilta, joten lisää sopii. Vaarojen tykkyihin tuisku ei pystynyt. Nekin kasvattavat muotojaan lisälumen sataessa.

Mutta lumisade tietää huomiseksi lumitöitä ja minä opettelen sulkemaan silmäni pihan lumitöiltä ja pitämään suuni kiinni nipotuksilta, vaikka vinot vallit kirpaisevatkin.

 

  

 

Huono muisti

Huono muisti

-Ei hääppönen sänky!  Tuumaan kasatessani vaelluslaavun lumipatjalle kuusenhavuja. Lopuksi päälle retkipatja ja porontalja.

Kevättalvinen tunturi näyttää salaperäiseltä. Hento hämärä laskeutuu vasta paria tuntia ennen puoliyötä. Sitä ennen auringonlaskun lämpimät värit pehmentävät maailmaa ja minä hengitän Lapin yötä joka solullani, ennen kuin vetäydyn laavuun ja makuupussiin.

Kylmä pussi lämpenee nopeaan, mutta kuuma ei tule paljosta vaatetuksesta huolimatta. Harmittavasti pakko jättää kengät makuupussin ulkopuolelle.

Aamupuolella ilkeä suonenveto herättää. Reippaampi nesteytys olisi ollut hyväksi - nyt vetää suonta, mutta pissille ei tarvitse lähteä. Pari karkeaa suolanokeretta on pakko kaivaa rinkasta suuhun.

Harmi, että suolapiippu unohtui kotiin. Ei yksi pää kaikkea muista.

 *

Krapu 15, sanat; suola, hengittää, sänky. 

Lisää näistä sadansanan tarinoista SusuPetal, Cara

Huhtikuun ihanuus ja hurjuus

Huhtikuu, ihana vai hurja? Ehkä molempia.

Myös ihastuttavan hurmaava, kuten olen aiemmin kirjoittanut. Tänään se on tätä ja huomenna ihan jotain muuta? Siitä pikku todisteena nämä huhtikuun ensimmäiset kolme päivää. Ja tuskinpa aprillikuu jatkossakaan sen paremmin järkiintyy??

Ensimmäinen päivä oli tuulinen ja  tinanharmaa. 

Purkautui ennen iltaa lumiryöpyksi, mutta yön mentyä aamu esittäytyi  häikäisevän aurinkoisena ja sää lämpeni nopeaan.  Voi sanoa, että oli jo pläkä. Mahtavaa tuntea kevätauringon lämpö, ajatella silmät kiinni mukavia ja unohtaa kaiken maailman murheet.

Kolmas huhtikuuta on taas paluu harmaaseen. 

Lisänä kuitenkin pihalintujen konsertointi, joka säestää lumitöitäni.Toissa päivänä satanut lumi on vitkuttelun jälkeen parasta kolata pihasta pois ja toivoa, josko olisi vihon viimeinen kerta tälle keväälle, mitä en vähin kummin kuitenkaan jaksa uskoa. 

Koillismaalla ovat huhtikuun hanget yhä juhlavat, ei merkkejä lumien sulamisesta. 

Alkuviikosta lapioin pyykkitelineen vapaaksi lumen alta. Samalla mittasin hangen paksuuden ja sain lukemat 122 senttiä. Totta se on ja lisää lunta satoi toissa päivänä.

Silti aavistus keväästä on alkanut itää mielessäni. 

Jo nyt, vai pitäisikö sanoa vasta nyt - huhtikuussa? Tosin kevätmietteet häipyy nopeaan, kun lumisilta aavoilta tuulee ja käy kolea vinkka. Villapusero on haettava kaapista. Silti yritän muistaa, 

- Ei kevät hyljätä voi ketään, joll´ on kevään ikävä. ( Saima Harmaja)

 Maljakossa koivunoksaan ilmestyivät hiirenkorvat  10:ssä päivässä. 

Vanhan "testin" mukaan ulkona samaiseen koivuun, josta oksan taitoin, tulee vihreää toukokuun viimeisellä viikolla. Silloin pitäisi lumet olla suurin piirtein poissa ja Koillismaalla melkein kesän alku.

Tonkoja onkimaan ei pääse kovin pian. Oja virtaa syvällä. Ehti jäätyä joksikin aikaa, mutta on sulana jälleen. Tämän tästä minun täytyy käydä tervehtimässä Myllyojaa!

On tyytyminen pilkkiahveniin, mikäli kalakeittoa tekee mieli. Oikeastaan eihän parempaa kalakeittoa muusta kalasta tulekaan. Vai oletteko kovin eri mieltä?
Tämän talven pilkkikauteni jää lyhyeksi.
Ensin en rohjennut jäille, kun oli paksu lumikerros jään päällä.  Nyt ei niinkään enää lunta, mutta paljon erilaisia jääkerroksia. On heikompaa jäätä ja vuoroon kovempaa, mutta paksulti jäätä on. Nippa nappa tavallinen kaira riittää.

.

Tietysti kalareissuilla pitää keitellä pakolliset nokipannukahvit ja hörppiä kuksasta.

Maiseman salaisuus

Otan oman hetkeni ja sukset.
Livahdan metsän juhlaan, lumipeitteisten puiden vieraaksi, varsinaiseen juhlasaliin, jossa kristallit kimaltelevat joka puolella.

Huokaan mielihyvästä ja nautin hiihtämisestä talvisen metsän läpi. Tunnen, ikään kuin jokainen puu kaipaisi kosketusta, jokainen pikku männyntaimi rohkaisevaa ajatusta, mutta ennen kaikkea metsän hiljaisuus on hyväilevän voimaannuttavaa. Se syö koronankin ja antaa sijaa levollisuudelle.

Aika ajoin pysähdyn kesyttämään vauhdikkaaseen menoon yltyneen intoni.
Suostuttelen sitä hillitsemään suksiani.
Yhteistyön alkaessa sujua voin välillä ihastella poutapilviä, joita tuuli herättelee kisailemaan.
Pilvet eivät murheita kanna, mutta omaan sydämeeni hiipii outo kaiho. Muistelen jopa Hellaakosken runoa pätkän verran.

Kokonaisen päivän elin maisemaa

Janoavin silmin koskettelin puita, kukkulaa.

Runon kanssa suuntaan alamäkeen. Jää mokoma korvamadoksi. Yleensä saan sellaisen joistakin tarttuvista laulun säkeistä, mutta tällä kertaa näin.

Ylämäki, alamäki vuorottelevat. Kovin tarkkaan ei tarvitse miettiä, minne hiihtää ja miten pitkälle. Aina valitsen oman reitin.
Erakot tekevät niin.

Enää en rohkene sujutella vaarojen rinteitä korkeimalta kohtaa suoraan alas. Olen kohdannut pelkoni, vai liekö varovaisuutta? Eipä silti, etteikö yhä pisara hulluutta asuisi sisälläni, mutta nujerran sen, jos se tai minä ihan mahdottomaksi heittäydytään.

Hiihdellessä nämä vaarojen rinteet ja suot ovat tulleet tutuiksi. Joskus tekee tietyati mieli, jos sittenkin lykkäisi sukset vauhtiin ja tuntisi tuulen suhinan korvissa. Tuskin maisema värähtäisi rohkeudestani, tuskin se myöskään velvottaisi tuulta tupsauttamaan lumihöntyjä puista naamalleni.
Epäilemättä löytäisin itseni kuitenkin mukkelis makkelis hangesta ja syvältä.

Mutta maisemani säilyttää salaisuutensa.
Se kätkee kulkijansa. Vain latu ja jäljet mahdollisista kuperkeikoista pysyvät hangella, kunnes peittyvät seuraavan lumisateen alle. Ja talvimaisema on taas neitseellinen.

Jossain syvällä näkymättömissä odottaa kevät.
Hiihdän monta kertaa ennen sitä ja hiihtämisen jälkeen kirjoitan.

Korvamato kiusasi kirjoittaessa tätä, siispä etsin runon.

Kokonaisen päivän elin

maisemaa,

janoavin silmin koskettelin

puita, kukkulaa,

illansuussa vasta kuvan tehden:

koivunlehden.

Valkoinen uhka

Valkoinen uhka

Illan säätiedotus lupaa yöllä lisää lunta, samoin keskivikkollekin.  Se saa minut kiertämään levottomasti ikkunasta ikkunaan. 

Aamuyöllä havahdun outoon ääneen. Humahdus ja tömähdys. Ponkaisen ylös.

Ikkunan läpi ei näy edes heikkoa valoa.  Tajuan, että lumimassat ympäröivät koko mökin. Oven raottaminenkaan ei onnistu. Kipaisen yläkertaan, jossa  lumi telkkeää myös parvekkeen oven.

Onneksi ikkunat ovat ehjät, ettei  kylmä uhkaa. Toivottavasti ei happikaan loppuisi.

Avaan puhelimen, joka  tervehtii uuteen päivään, mutta muuten se pysyy mykkänä. Sama  tilanne  tabletilla. Ulkomaailmaan ei yhteyttä, olen siis lumen vanki.

Tunnit kuluvat.

Odotan hartaasti aurauskalustoa avuksi. Kyllä se tulee,  varmasti tulee, lohdutan itseäni.

Viimein oven takana kolisee.

*

Krapu 10, sanat: heikko, tervehtiä, keskiviikko. Krapu = sadansanan tarina, otsikko mukaan lukien Sanoja mahdollista taivuttaa.

Lisää tietoa krapukirjoittamisesta ja krapuilijoiden krapulinkit. Susupetal ja Cara

Talvipolku

Talvipolku houkuttaa siinä missä kesäiset polutkin.
Vaihtoehtona suksille tai lumikengille on välillä mukavaa lähteä lumiseen metsään vain kävelemään. Polut ovat hyvin tallautuneet. Eivät upota, mutta sivuun polulta ei voi poiketa.
Polku on urautunut liki puoli metriä syvälle, opastekyltit juuri ja juuri pilkottavat hangesta.Osaksi niitä on jopa kaivattu esille.
Kävelen metrisen tiiviiksi tamppautuneen lumen päällä.

Eteneminen on hidasta.
Ongelmia ei ole, en vain malta, luonto on kaunis.
En halua kiirehtiä, sillä tämä maailman puhdas valkoisuus häikäisee minut. Vaikka tykky puuttuu tai oikeastaan se on ehtinyt useaan kertaan pudota, ovat puut kuitenkin kauniisti lumipeitteiset.
Metsän täydellinen hiljaisuus hämmentää. Tuuli ymmärtää pysyttellä muualla, Aurinko lämmittää pilarikuusia, joista silloin tällöin putoaa lumihöytyä kimaltelemaan auringon säteiden osuessa niihin.

Minusta tuntuu, että talvi on täällä parhaimmillaan juuri tällä hetkellä. Aurinkopäiviä on ollut niukalti, siksi ne tullessaan tuntuvat juhlalta, eikä tätä juhlaa voi viettää neljän seinän sisällä.
 Minä teen matkaa laavulle, repussa kuumaa juotavaa.

Kovin on lumen suojaamana laavupahanen.  Vierailijoita on käynyt paljon, sillä tulistelupaikka on lapioitu esille.
Kaakaota hörppiessäni mietin, miten mahtavaa olisikaan viettää laavulla tähän aikaan kokonainen vuorokausi. Toivoisin siinä tapauksessa yöksi kirkkaan tähtitaivaan, ehkä ahneuksissani myös täysikuun, vaihtoehtona komeat revontulet. Aamulla olisin yhtä kokemusta rikkaampi tai mistä tietää vaikka useampaa kokemusta.
Joka tapauksessa tämän jätän mietintämyssyn alle.

Torstai on toivoa täynnä

Ei koskaan aamulla tiedä, mitä päivä  tuo tullessaan.

Harmittelen huolimattomuuttani, että lääkedosettini aamulaatikko ammotti tyhjänä!  Mitä nyt?

Lähin apteekki on Taivalkoskella, jonne matkaa 35 km. Ei paljon, mutta enemmän kuin vähän.
Yöllä on ollut pakkasta  -26.4, ettei tulipalokiireellä ole tarvis lähteä, mutta päivän aikana apteekissa on kuitenkin käytävä.

Päähänpistosta ehdotan miehelle, mentäisiinkö vaihteen vuoksi Ranualle?

Ehdotus menee läpi, siis Ranualle. Päivä on aurinkoinen ja kuinka ollakaan, aurinkolasit ovat kotona. Ei niitä ole koko talvena tarvittukaan.

Ranualla mies jättää minut apteekin eteen ja ajaa tankkaamaan.  Lähellä apteekin ovea on inva- auto, josta kömpii vanhahko herra havitellen avukseen rollaattoria. Vilkuilen häntä ja kysyn, haluaako hän apua. 
Ei halua, samalla minä  olen jo tempaamassa apteekin ovea auki. Ovi aukeaa ja syliini tupsahtaa  sisältä poistumisaikeissa oleva naisihminen. Ei ehdi kaatua, kun satuin olemaan sopivasti edessä.
Tilanteesta syntyy iloinen nauru.

Apteekissa ei ole jonoa, eikä jonotuslippusysteemiäkään. Siirryn tiskille ja kaivan kelakorttini farmaseutille.

-Voi sentään! Meillä ei ole sinun lääkettäsi, hän toteaa pahoillaan.

-Huomiseksi saadaan kyllä.

En lupaa tulla lääkettä hakemaan, sillä se olisi 150 km mutka.

Lähden apeilla mielin, kallella kypärin etsimään miestäni, joka ilmeisesti on ehtinyt tankilta ruokaostoksille. Mietin, miten asiani hänelle kerron. Harmittaa, miksi piti lähteä merta edemmäksi rohtoa hakemaan?

Kaupan aulassa on Specsaversin silmälasien pesuneiteitä kauppaava mies. Minulla ei ole aikaa hänelle, vaan jatkan suoraan ostoskärryihin porkkanoita valikoivan mieheni luo.

-Arvaa mitä? En saanut rohtoani, se oli niiltä loppu!

Mies tuumaa  vain yks kantaan, jotta jatketaan joko Kuusamoon tai Posiolle. Porkkanat pääsevät takaisin muiden porkkanoiden joukkoon ja ostoskärry kärryjen loosiin.

Siis Posiolle, jonne on 87 km. Aikaa on, sillä päivä ei edes puolessa.  Hieman jännittää, miten Posion apteekki on varustautunut.

Turha huoli. Isompi maalikylä, isompi apteekki luulisin.Tulen hyvillä mielin rohtokaupasta ulos.

Nyt voi tehdä ostokset tai ei! Ensin käydään Nesteen baarissa syömässä herkulliset letut kermavaahdon ja mansikkahillon kera.

Baari on viimeistä pöytää myöten täynnä miehiä.  Tai oikeastaan sen kaikki neljä pöytää ovat melkein täynnä, mutta yhteen sopii me kaksi, kunhan siirretään tuolit niin, että miehet pystyvät seuraamaan telkkarista hiihtokilpailuja.

Kauppastosten jälkeen suunnataan kotiin. 
Leppoisaa ajella läpi kauniiden talvimaisemien ja parasta - huomisaamuksi saan dosettini ajan tasalle. Väliäkös sen enää, että puuttuvan rohdon hakemiseen meni liki päivä ja matkamittariin kertyi kilometrejä  250!

Mies uhrautui, häneltä jäi näkemättä  hiihtokilpailut. Kiltisti tehty.

Myllyojan talviuni

Siinä se on.
Myllyoja ja Myllyojan poukama uinumassa talviuntaan. Tällä kertaa ilman jääpeittoa.
Tonko viettää talvensa sulassa poukamassa. Elelee jossakin rantapenkan suojissa. Rantapenkan, jonka päällä komeilee liki metrinen lumikerros ja jonka törmällä minä kesäisin yritän narrata tuota  kaunista kalaa.
Useamman kerran tonko narraa minua ja saan tulla ojalta pois ilman saalista. Joskus räväkkä kala on kuitenkin varomaton ja joutuu pannulleni.

Nyt oja virtaa siis vapaana. Se virtaa syvällä, enkä ihan penkalle rohkene hiihtääkään. En välittäisi pulahtaa suksineni alas veteen.

Tänään maailma näyttää harmaalta. Näyttää kuin pilvet roikkuisivat erikoisen alhaalla, vaarojen huiput ja pisimmät puutkin ovat kuin pilvenpainamia.

Ojanpenkan vitivalkoisessa lumessa erottuvat talven lumisateiden kerrokset. Vaikka monessa välissä on tiivis lumi, silti hanki on tosi upottavaa. Ilman suksia tai lumikenkiä siinä pääsee eteenpäin korkeintaan konttaamalla ja sekin peräti työlästä.
Ei kannata kokeilla hyppyä suksen päältä hankeen!

Tykyt ovat ehtineet pudota puiden oksilta useampaan kertaan ja siitäkös puut tykkäävät. Monet kaariholvit ovat oienneet. Toki hennoimmat tervalepät ovat yhä nöyriksi painuneina. Eivät ole jaksaneet suoristaa varttaan.

Ojan ympäristön metsä on hiljainen. Minne lie linnutkin kadonneet? Vain riekon jälkiä näkyy monin paikoin, missä riekko on piipahtanut rantapusikon koivujen ja leppien silmuja syömässä.   Porot ovat siirtyneet ruokintatarhoihin, kun jälkiä ei näy, mutta sen sijaan jäniksen ja ketun reittejä risteilee siellä täällä.

Suurimmat jäljet teen minä itse suurine suksineni.
Ne kaksi vierekkäin kulkevaa ovat kuin isot haavat ehjällä pinnalla, jotka seuraava lumisade peittää. Vajaan kahden viikon takaista latuani ei näy enää lainkaan.

Päivän painuessa pielukselleen, tämän päiväisetkin jälkeni jäävät jonnekin kaukaisuuteen.  Ovat kohta eiliset.

Lumitöitä

Lumitöitä

Lumityöt ovat olleet minulle talven hyötyliikuntana eliittilaji.  Vaan kuka uskoo, että ne ovat suoranainen intohimoni? Heh, heh, ei kukaan! En usko itsekään. Ainakaan tämän talven jälkeen.

Silti talvi on minulle mieluinen, toki lumityöt vähennettynä kaksi kolmasosalla. Ei muuten, mutta kroppani tykkää jo huonoa  tiheistä  kolaussessioista.

Ehkä olisi luovuttava pihan kahdesta puusta, että suuri lumilinko mahtuisi linkoamaan enimmät lumet. Eri asia, raaskinko luopua. Varsinkaan naavaisesta kuusesta, johon liittyy muistoja.

Mitä turhia valitan?

Pukkasin juuri koko aamupäivän lunta. Työn valmistuttua minua ihastutti vitivalkoinen tiptop kolattu piha. 

Heittäydyin mielijohteesta selälleni paksun pehmoisen lumen syliin. Katselin harmaasävyistä taivasta ja tuuli pölläytti puuterit naamalleni.

*

Krapu 6, sanat; intohimo, syli, muisto.

Krapulijat ja krapuja löytyy klikkaamalla Susupetal ja Cara.