Karkulainen

 

Hiihdän vaaran reunaa viistoon ylöspäin.

Kevättalven aurinko häikäisee. Pakkanen nipistelee poskipäitä ja lunta on paljon. Onneksi metsäsukset eivät uppoa syvälle.

Ylösnousua riittää ja ajoittain pysähdyn vetämään henkeä. Kerran ajatusviivaa vetäessäni hätkähdän riekkoa, joka päästää ruman räkätyksen aivan vieressäni. Säikähdän valkoisen linnun kolkkoa naurua niin, että pyllähdän takamuksilleni. Rytäkässä toinen suksistani karkaa lenkistään ja liukuu alamäkeen.

Seis helkkarin karkulainen!

Kiljun rumia sen perään, kun tottelematon suksi jättää minut pulaan. Hanki ei kestä kävellä, enkä yhdellä suksella osaa lasketella, kuten joskus lumilaudalla.

Kiukkuisena irrotan toisenkin suksen.

Konttaaminen karkulaisen perässä ottaa voimille, mutta tunnin kuluttua sujuttelen jo tasamaalla tyytyväisenä – ähä kutti, selvisinpäs!

***

Krapu 4/26, sanat, hätkähtää, seis, tunti. 

Lisää tästä kirjoitushaasteesta löytyy SusuPetalin blogista. 

Haaste 2026 / Tammikuun hankinta

 Vuosi vaihtui ja niin vaihtuivat uusiksi haasteetkin. Kristiina K:n tammikuun haasteena on hankinta/ löytö.

Olen vetkutellut vastaamistani tähän, vaikka jo kuun alussa tiesin, mistä kertoisin. 

Olin hyvissä ajoin viime vuoden puolella varannut ajan silmälääkärille, Harmittelin vain, että monivuotinen optikkoni, sekä hänen liikkeessään vastaanottoa pitänyt silmälääkäri olivat lopettaneet. Sinänsä tilanne oli selkeä, koska kaupungissa ei ole vaihtoehtoja.

Olen käynyt edellisviikolla silmälääkärin vastaanotolla tutkituttamassa silmieni tilanteen, eikä tullut yllätyksenä, että ne voivat kehnosti.

Seitsemän vuotta sitten olin kaihileikkauksessa, jolloin sain uudet tekomykiöt. Näkökyky parani valtavasti, mutta se onni ja autuus on hiipunut jo olemattomiin. Sattui myös niin kurjasti, että vuoden kuluttua leikkauksesta oikean silmäni keskeiseen näkökenttään tuli reikä. Se paikattiin kaasulla ja jälkihoitona viiden vrk:n nukkuminen, että  kaikki muukin oleskelu kasvot alaspäin. Se oli hankalaa!

Nyt reiän paikkauskohtaan on kehittynyt arpi, joka haittaa näkemistä siten, että kirjamet häviävät tekstin keskeltä tai vinksahtavat vinoon, kuten kaikki pystysuorat muutkin kohteetkin. Esim liikennemerkit tekevät siksakin. Jos tuijotan maantien keskiviivaa, sekin katkeaa siksakiksi. Tilanteelle ei voida just mitään. Uusilla silmälaseillakaan ei isoa muutosta parempaan saatu..

Hinnoissaan ovat silmälasit, joita saan lähes joka vuosi hankkia uudet, vaan mitäpä ei ihminen näkönsä eteen tekisi!

Kiitoksia tammikuun haasteesta Kristiina K

Retki kuin sadusta

 

Amaalian aktiivisuus haihtui tammikuun pakkasiin. Liukeni kuin perunajauho kylmään veteen, mutta sitten tapahtui ihme.

Nopeasti innostuva Amaalia syttyi lukemastaan Retkihaasteesta. Hän on tulostanut vuoden joka viikon retkivinkkilistan ja kiinnittänyt sen magneettien avulla komeilemaan jääkaapin seinälle.

Amaalia tunsi saaneensa jättiannoksen henkistä ravintoa pelkästään siitä tiedosta, että on pitkällä tähtäimellä mielekästä tekemistä.

Harmien harmi, kahden ensimmäisen viikon vinkit tuhraantuivat pahuksen pakkasiin, mutta ei surra mennyttä. Katse eteenpäin.

Ehkä listaa voisi säätää vaihtamalla vain hankalan viikon vinkin jonkun toisen viikkovihjeen kanssa.  Selvä se, onhan Amaalia säätämisen mestari.

-Retki nuotiotulen rätinässä- passaisi nyt hyvin. Amaalia saisi nokipannuunsa sopivasti kiehumistaan vitkastelevan koirasveden!

 

Krapu 3/26, sanat, koiras, ravinto, aktiivisuus. Sadan sanan tarina otsikkonsa kanssa on Krapu. Lisää krapukirjoittamisesta sääntöineen löytyy SusuPetalin blogista

Kuvaan ja kudon

Tammikuuni on hiljaistakin hiljaisempi. Ei pahassa mielessä, sillä nyt lepää mieli sekä kroppa.

Pakkaset ovat pysytelleet toista viikkoa yli -30. Tänä aamuna oli jopa -36.5, mutta aamukahvin nautittuani sain kuvaan enää -36.3. Kylmää sekin.

Tammikuun touhuamiset ovat maltillista sorttia. Hiihtäminen on jäänyt joulukuun puolelle, kävelykin vähiin, eikä myöskään ole tarvinnut rehkiä lumitöissä. Vain kaksi kertaa kevyttä pakkaslunta olen kolannut ja suorastaan kaipaan lumitöitä! Ilmeisesti on käynyt niin, että Lumikuningatar on joutunut luovuttamaan valtikan Pakkasherralle, mutta olen varma, ettei taisto pääty tähän.

Nyt kudon, kudon ja kudon. Olen ehkä joutunut neuloosin pauloihin? Vaikka edellinen työ on kesken, suunnittelen uusien lankojen tilaamista.

Nyt huovutan töppösiä. Seuraavaksi vanttuita. Lapaset, sormikkaat ja villapaidan tein joulua ennen.

Kun jotenkin itse ja kamera tarkenee, niin luonnossa on paljon kaunista kuvattavaa. 

Auringonnousua ehtii hyvin kuvaamaan, vaikka olisin aamu-uninenkin. Aurinko nousi eilen klo 10,15 ja ehdin juuri ja juuri ottaa kuvan, ennen kuin se pullahti kokonaan häikäisevänä näkyviin. Taivas oli oranssi-keltainen laajalti auringon ympärillä. Päivä kuulas ja kylmä.

 

En kai koskaan aikaisemmin ole kuvannut taivasta noin keltaisena. Myöhemmin värit tasaantuivat nopeasti, kun myös yön tummuus vaihtui siniseen ja valkoiseen. Jäljelle jäi vain aavistus aamun vahvoista väreistä.

Kylmästä huolimatta olen napsinut 167 kuvaa tammikuussa. Osa on puhelimen tiedostossa, kamerasta olen siirtänyt tietokoneelle.

Touhua riittää sytyttää kynttilöitä ulkona. Olen ajastanut ledkynttilät palamaan kahdeksan tuntia iltapäivän klo 15 - klo 23  välisen ajan, Lisäksi jäälyhdyissä palavat oikeat kynttilät. 

Pukeutua saan ulos lähtiessä, kuin Michelinukko, mutta kylmä iskee paljaisiin sormiin. 

Eilen kaupasta tullessa yritin saada avainta ulko-oven lukkoon paljain käsin. Se ei sitten millään tahtonut osua reikään ja sormiin kävi kylmä niin, että alkoi tuntua poltteelta. Kesken kaiken oli pakko heittää avain terassin pöydälle hetkeksi ja lämmitellä sormia.

Näillä kotoisilla touhuillani osallistun Repolaisen tammikuun haasteeseen, joka kehottaa TOUHUAmaan ja mitä TOUHUat tammikuussa 2026?

 Hyviä touhuja kaikille ja Repolaiselle kiitos uudesta haasteesta.

                                                   ♥

 

Lumi narskuu ja pakkanen paukkuu

On aamu. 

Kello 4.45 ja täysikuu on varastanut uneni.  Pyörin sängyssä vilkuillen kelloa ja pakkasmittaria, myös tämän tästä pakko kurkistaa ikkunasta ulos. Levoton mieli ei anna unen tulla, vaan ajaa pukeutumaan ja manaamaan itsekseni rumia täysikuulle.

Pukeudun toppavaatteisiin ja hipsin ulos.

Mukana vain kännykkä, sillä -30.6 asteen kylmyydessä en pystyisi ilman sormien kohmettuessa kameraa säätämään ja toisekseen, silmälasit täytyy jättää tuvan pöydälle.

Ehdittyäni pihasta sen verran etäälle, etteivät joulukuusen valot, eikä jäälyhtyjen loimotus näy, pysähdyn haltioituneena ihailemaan taivaallista valaistusta. 

Kuutamo on kirkas, mutta valo on kylmää ja kalsean kalpeaa. Maahan lankeavat varjot ovat kuin veitsellä leikattuja. Itse kuu toljottaa majesteetillisena  tumman siniseltä yötaivaalta seuranaan vain kirkkaimmat tähdet. 

Teen puolen tunnin lenkin ja siinä ajassa sormia täytyy puhallella useampaan otteeseen. Silmäripsetkin ovat huurtuneet,  mutta muuten kylmyys ei haittaa. 

Joku on harpponut tieltä ojan yli nousten vaaraan. 

Kokeilen siirtyä lumikengien jäljille, mutta ojan kohdalla jälki upottaa ja painun hankeen reisiäni myöten.  Konttaamalla selviydyn takaisin tielle. Kiitän tuuriani, sillä tajuan, että takin tasku oli auki ja puhelin olisi voinut tippua lumen kanssa taistellessani.

Ei puhelimeni kylmästä tietenkään hyvää tykännyt. Se alkoi ottaa viiveellä kuvaa, eikä jaksanut tarkentaa pitemmän päälle. Lopulta oli pakko lopettaa kuvaaminen, mutta kiirettä lämmittelemään ei ollut. 

Kuutamo luo aivan omanlaistaan tunnelmaa ja hyvän lisän siihen antaa pakkanen. Minusta on mukavaa kävellä pakkasella kuunnellen lumen narinaa askelten tahdissa. 

Juuri jalkojen paino rikkoo pakkaslumen jääkiteitä ja niiden  murskaantuminen saa aikaan narskumisen. Mitä kylmempää, sitä enemmän kiteitä murtuu ja ääni on napakampi. Nämä äänet ovat pakkasen luontoherkkua korvilleni.

Muuten aamulenkkini oli hiljaisuutta.

Kun vain seisoin paikallani, enkä puuskuttanut, niin hiljaisuus imaisi minut hetkeensä. Ei yksikään kosteutta aiemmin saanut puu paukahtanut.  Ei kuulunut liikenteen ääniä, eivät tukkiautotkaan olleet ajossa. Kumpi lienee niille ollut esteenä pakkanen, vai sunnuntai?

Sääennustukset eivät ole osuneet  kohilleen. Luvassa on kipakoita pakkaspäiviä edelleen, siis minulle ne  ovat luppopäiviä eli tupapäiviä.  

Mitä mahtaa olla Kilpisjärvellä, kun Lapin porstuassakin on vähän paljon?

 

Vuoden viimeinen meneillään

Vuoden viimeisen päivän aamu  valkenee hitaasti. Ylösnousua vitkutellessani kuuntelen, miten talon hirret paukahtelevat pakkasen kiristyessä.  Se ääni tuntuu työntyvän joka kerta syvälle tajuntaani. Heräsin siihen jopa yöllä, enkä ole tottunut tykkäämään siitä.

Pihaa valottavat joulukuusen valot. Niiden takana oleva luminen metsä sulaa aamun pimeyteen. Taivas näyttää ikkunasta katsoen tumman siniseltä. Vielä hetken kiiluu jokunen tähti, vaikka valtaosa onkin jo kadonnut syttyäkseen illalla uudelleen.

Herättyäni kunnolla vilkaisen pakkasmittaria, joka näyttää -28,6. Päivän aikana hyvinkin ehtisi jäätyä pari sangollista vettä. Jäälyhdyillä on mukavaa valaista iltaa. 

 Kylmä työntyy ovella vastaan, kun kannan vesisankoja ulos. Jalan alta kuuluu askelten tahtiin lumen narina ja hengitys huurtuu.

Laitan sangot pihapolun viereen ja kiirehdin kipin kapin takaisin tupaan. Vahingosta viisastuneena vetäisen takin hihan käden päälle, ennen kuin tartun ulko-oven metalliseen kahvaan.

On tavallinen keskiviikkoaamu, eikä kuitenkaan aivan tavallinen, sillä vuoden viimeiseen päivään liittyy tieten tai tiedostamatta jonkinlainen summaus kuluneesta vuodesta. Vuosi on pitkä aika, kun ajattelen eteenpäin, mutta ei tunnu niinkään pitkältä kurkistaen elettyjä 52 viikkoa taaksepäin. Saattaisin jopa sanoa, että nopeaan ovat menneet. Minulle konkretisoituu ajankulu lääkedosettini myötä! Ihmetyttää, miten sitä saa alvariinsa täyttää.

Vaikka maailma elää myllerryksessä, koen "lintukodossani" olon  turvalliseksi. Niin sinisilmäinen en kuitenkaan ole, etteikö pahan ole mahdollista löytää myös tänne.  Vihertävät silmäni saisivat ilman muuta nähdä kaiken todellisemmin. Ainakin kameran linssin läpi ja lukiessakin tarvitsisin vahvemman suurennuslasin. Kappas, kun en huomannut kirjoittaa asiasta joulupukille!

 

Niitä näitä aatellessani ja kirjoittaessani huomaan, miten taivas on vaalentunut ja lumisadetta enteileviä pilviä on kerääntynyt taivaanrannalle. Se tietää pakkasen nitistymistä. Maan yli pyyhkäissyt Hannesmyrsky ei pudottanut täällä edes lumia puiden oksilta. Muutenkaan lumen määrä ei yletä menneiden vuosien vastaavaan. Metsä on kauniisti luminen. Kun tykkyjä ei ole kerääntynyt, puiden latvat saavat vapaasti hamuilla matalalla roikkuvia harmaita pilviä.

En aio ammuskella raketteja, en tehdä taikoja, enkä myöskään lupauksia ensi vuodelle. Edellisvuoden malliin otan päivän kerrallaan tietysti sydämessäni toivoen, että hyviä päiviä olisi runsain mitoin.

Toivon myös teille kaikille Karsikonperän Kuvakirjeitä lueskelleille, että vuosi 2026 tarjoilisi paljon hyviä päiviä, terveyttä, iloa, onnea!

Joulu, joulu tullut on..

 ... juhla armahainen.

On aatonaatonaatto ja kaksi yötä jouluun, mutta meillä tänään kuin olisi jouluaatto, sillä vuosien mittaan joulun aloittaminen on aikaistettu ja oikea aatto on jo juhlaa.

Kuusi on pirtissä, kynttilöineen ja koristeltuna. Jouluvaloja ikkunoilla ja pihalla, sekä herkkua pöydässä. Mieli on levollinen ja kiireetön.

Pari lämmintä, plusasteista edellispäivää ja yötä ovat ohi ja parhaillaan pakkasta -20.1, vaikka sääennustus lupaa -5 päivälle ja yölle -18.  Hyvä näin. Onhan minulla kaksi sangollista vettä ulkona jäätymässä. 

Tänä iltana sinihopeinen hämärä laskeutuu

pihamaan ylle, tienoo on valkoinen.

Pihapenkki on lumen peittämä ja joulu esittää meille kutsun

-arkihuolesi heitä, maailma on kaunis

ja meillä on joulu.

Joulutarina, jonka tapajhtumat ovat vuoden 1996 jouluaatolta. Eka kerran julkaisin sen blogissani v.2020 joulukuussa. 

On jouluaatto.

Ensimmäistä joululomaansa pohjoisen hangilla viettävä seitsemänvuotias tyttö ei malttaisi odottaa iltaa, vaan lähtee hiihtämään.  Äiti on asiasta eri mieltä, mutta ehtii vain huutaa ovenraosta.

-Muista, pimeä tulee täällä pian. Älä hiihdä kauas.

Tyttö ei kuule äidin varoitteluja, mikä on tietysti karvahatun syytä. Tieten tahtoen hän ei ole tottelematon, ei varsinkaan jouluaattona, sillä aivan varmasti tahtoo nähdä joulupukin.

Hiihtäminen on hauskaa. Metsän hiljaisuus ja samalla sen salaperäisyys viekoittelevat hiihtäjää yhä ja yhä jatkamaan matkaa.

Ajantaju katoaa.

Hämärä syvenee ja ladun vierustan komeat tykkypuutkin kasvavat huomaamatta jättiläisiksi, melkein taivaaseen asti. Koko maailma on salaa verhoutunut hopeaviittaan. Myös tähdet ovat syttyneet.

Tyttö hätääntyy. Hän ei tiedä, pitäisikö jatkaa eteenpäin, vaiko kääntyä? Onko tämä ympyrälatu, jollaisia hän on tottunut kotona kiertämään, vai ei? Vieras latu on vieras latu.

Sormia ja varpaita paleltaa, mutta tyttö jatkaa eteenpäin. Ensimmäinen ja ainut hiihtäjä, jonka hän ladulla kohtaa, ohittaa ja pysäyttää hänet.

-Mihin noin pieni tyttö aikoo näin hämärässä ilman retkivarusteita? Ei kymmeneen kilometriin ole autiotupia, joten parasta sinun on kääntyä takaisin.

Mies ei ole pelottava. Hänellä on pakkasen huurruttama vitivalkoinen parta ja kulmakarvat, mahtava karvahattu ja karvarukkaset. Mies vetää tytön käsistä lapaset. Sulkee pienet kylmettyneet kädet omiin suuriin ja lämpimiin käsiinsä ja puhelee rauhoittavsti.

-Olet hiihtänyt kylältä pitkän matkan, käänny ihmeessä takaisin, että jaksat. Tuo kirkkain tähti valottaa matkaasi ja antaa merkkiä oikeasta suunnasta. Älä poikkea ladulta. Joulusaunaan ehdit ja myös joulupukin juttusille. Ei se vielä ole vieraillut, mutta vanhempasi ovat varmasti huolissaan.

 Hämmentynyt tyttö kääntää suksensa saatuaan lämmitetyt lapaset käsiinsä ja lähtee rivakasti sujuttelemaan.  Mies katsoo tovin hänen peräänsä ja katoaa mutkan taa.

Myöhemmin illalla tyttö kertoo joulupukille hiihtoretkestään. Katsoo pitkään ja hyvin tutkivasti pukkia ja viimein rohkenee kysymään.

-Olitko sinä, jonka näin ladulla vai oliko se suojelusenkeli?

Toivotan Teille hyvät lukijani ja blogivierailijani, Hyvää joulua!