Moni on ehkä ottanut sukset esille?
Minä innostun silloin tällöin metsäsuksiretkelle, vaikka varsinainen "hiihtokauteni" on vasta keväthangilla.
Eilen kaipasin lumiseen maastoon, liikkumaan lumipuiden alle. Miinus 16.5 asteen pakkanen nipisteli peukaloita, vaikka rukkasen sisällä oli lapanenkin. Tietysti kuvien ottamisella on siihen osasyynsä.
Mietin rämpiessäni, oliko pakko lähteä ylittämään suo?
Tietenkin, suo on kotisuo. Ja toisekseen, Kärryvaara on rakas. Mieleni minun tekevi, ajatukseni ajattelevi kiivetä sen ylärinteelle, mutta ei nyt. Kevään retkellä minulla on totisesti repussani nokipannu ja retkipäiväksi kelpaa vain aurinkoinen ja tuuleton päivä. Oih, huomaan olevani melkoinen herkuttelija.
Nousun jälkeen on laskettava rinne alas ja teinimännyt ovat hankaluutena. Olen ruvennut nimittämään nuorta istutettua männikköä teinimänniköksi. Sellaisessa männikössä mäenlasku on töksähtelevää mutkittelua.
Kopistuksensuolla kylmyyden tuntee kunnolla sormissaan ja poskipäillä. Pitkä suo on tylsä hiihdettävä, siksi ajatukset liidelköön, minne mielivät.
Kesäinen Kopistuksensuo oli kuin hunnutettu morsian tupasvillan kukkiessa pitkin suota valkoisenaan. Myöhemmin suo hehkui oranssina hillaa! Ja nyt minä tykkään, että se on tylsä hiihtää. Häpeän ajatuksiani. Toivottavasti ei tule uniini, sillä suolla on oma historiansa, kun on saanut noin enteellisen nimen - Kopistuksensuo.
Tämmöisiä miettien kuulen Juurikkanivan kohinan. Vaatimaton kohina, mutta nivakin on lähes jäätynyt. Joki paikoin kokonaan jäätynyt, paikoin kapea uoma sulana keskellä virtaa, mutta se riittää koskikaralle. Havahdun sen sirkutukseen ja vilkaisen. Koskikaraa en aiemmin olekaan täällä nähnyt.