Havahdun aamu-unisena sateen ropinaan.
Sadepisarat paiskautuvat ikkunaan ja alkavat valua noroina ruutua pitkin. Ne venyvät ja läsähtävät lopulta ikkunan alalistaa vasten.
Tuntuu lähes hypnoottiselta tuijottaa vesipisaroiden peitossa olevaa lasia ja seurata samalla, miten osa pisaroista alkaa hamuta viereisiä pisaroita. Ne imaisevat pienemmät itseensä. Siinä ne tekevät kuitenkin virheen. Nämä isot pisarat leviävät vain leviämistään ja menettävät kauniin muotonsa.
Sade kiihtyy ja ruoskii oikein olan takaa kylvöksiäni.
Ohessa tuulikin voimistuu puuskaiseksi. Sillä tuntuu olevan halu liittyä sateen ystäväksi. Yhdessä ne ovat tuhoa aikaansaava pari, mutta maltilla ollessaan raikastavat kesää. Parhaimmillaan kesäsade on louna- tai etelätuulen kanssa hellepäivän virkistäjä.
Vesilastissa olevan ikkunalasin läpi näen, miten kotisuon solakat männyt joutuvat tuulen voimasta kumartamaan syvälle. Kunpa eivät vain rusahtaisi poikki tai vääntyisi juuriltaan nurin. Sellainen mahdollisuus on taas olemassa.
Entä hilla? Sille ei tee hyvää tämä tuulinen sade, sillä sen kukinto on Koillismaalla vielä kesken. Eivät myöskään pölyttäjät jaksa tässä kylmässä kylvyssä painella töitä.
Kuljin eilen kotisuolla, mikä oikeastaan on räme, sillä puustona on enempi tai vähempi kituliaita mäntyjä. Aluskasvillisuutena hillaa, suopursua, suokukkaa, tupasvillaa, mustikkaa ja juolukkaa, sekä pehmeää rahkasammalta kauttaaltaan.
Siinä missä hilla taipuu luonnon voiman edessä, suopursu ei ole moksiskaan. Sen vahva varsi ei hetkahda isonkaan tuulen kynsissä. Tuoksu vain leviää. Jos ikkunaa voisin nyt pitää auki, saattaisi nenään tulla suopursun vahva tuoksu.
On mennyt muutama tunti rajuimmasta sateesta, Edelleen kuitenkin tuulee.
Tänään voikukat ovat sulkeneet kukkansa ja pelto näyttäisi toisenlaiselta. Voin kuvitella myös, millaiselta pelto näyttää puhalluskukkien aikana.