Kaikkea sitä sattuu.
Koko lokakuinen tasapaksusti junnaava arki oli hetkessä pois pyyhkäisty, kun alkoi tapahtumien vyöry.
Syyllinen löytyi kyllä. Se oli kuivauskaappi, ei suinkaan tuo kuvan poro, eikä muutkaan porot.
Siis syyllinen kaikkeen oli nimenomaan vaatteiden kuivauskaappi, joka on kököttänyt reilun kymmenen vuotta kylppärissä lähestulkoon tavaroiden säilytyspaikkana.
Nyt se sai ahaa-oivalluksena pikaisesti häädön ja joutui sen siliän tien liiterin perimmäiseen nurkkaan odottamaan jatkokäsittelyä.
Kylppäriin tuli tilaa.
Eikö mitä, vapautunut tila on omiaan uudelle pyykkikoneelle. Vanha palvelija vain pois, koska oli ruvennut fuskaamaan poistovesien kanssa.
Uusi pyykkikone tulisi jo kahden päivän kuluttua.
Vaan miksi tiskialtaan alle alkoi ilmaantua pieni vesinoro? Onko vettä valunut rikkonaisesta poistoputkesta pitempäänkin? Oi että, vitsit on vähissä.
Onneksi ei isompaa vesivahinkoa havaittu ja minä huokaisin helpotuksesta. Toivottavasti huokaisu ei ollut ennen aikaista.
Joka tapauksessa parasta tilata pyykkikoneen kaveriksi samaan kyytiin astianpesukonekin ja toivoa, että homma hoituisi tällä.
Ei kaksi ilman kolmatta.
Ei nytkään. Saman tien joutaisi vaihtoon vanha hella. Ei paistanut viikonlopulla taaskaan pannaria kunnolla, eikä yksi liesistäkään toimi enää. Saattaa olla sähkösyöppö.
Siis pesukoneiden kanssa tulkoon myös uusi hella.
Päätös on tehty ja kohta kolme kodinkonetta on letkuistaan irrotettu ja raahattu terassille odottamaan autoa, joka toisi tilalle uudet ja veisi vanhat pois.
Koneet saadaan paikoilleen ja toimimaan. Nukutaan yö.
Aamutoimilla unen pöpperöisin silmin katselen kylppäriä ja tuntuu, kuin jotain puuttuisi. Ehdottomasti yläkaappi! Se olisi tarpeen ja sille nyt niin sopiva paikka.
Ikävää vain, ettei valmista kaappia lähiseudun kaupoista löydy, joten jonkun täytyy nikkaroida se.
Viikko oli edennyt puoleen.
Keittiön pöydän ääreessä oli suunniteltu ja mittailtu pyykkikoneen yläpuolelle kaappi. Ja kuten arvata sopii, alkoi kaappiasia paisua. Tuvastakin on puuttunut kaappi. Vaatekaappi.
Hyvin suunniteltu on melkein kuin tehty. Toimeksi vain.
Peräkärry auton perään ja liimapuulevyjä hakemaan.
Aamu on kaunis pakkasaamu. Lunta sen verran maassa, että maailma näyttää valoisalta. Aurinkokin rohkenee kurkistaa vaarojen takaa.
Leppoisaan tapaan poristessa matka joutuu minun napsiessa kuvia auton ikkunan läpi.
Maantiellä ja pellolla on kymmeniä, ehkä sata tai ylikin poroa. Olen haltioissani upeasta näkymästä. Nousen autosta kuvaamaan.
Kuvaan ja kuvaan.
Porot ovat kesyjä ja tulevat ihan liki toiveissa saada jotain suuhunsa. Alan ihmettellä, mikä käryää. Autoko?
Kuljettajan mielestä ulkona saattoi joku polttaa roskia, mutta vaivautui kuitenkin ulos.
Tällä kertaa kärysi oma auto! Nopean tilannearvion mukaan takapyörän jarru oli jumissa ja
tunnin kuluttua tuli hinausauto.
Auto lavetille ja peräkärry hinausauton koukkuun. Matka pääsi jatkumaan, eikä tietoa, miten kauan oltaisiin autotta. Miten päästäisiin kotiin ja millä?
Hyvä ruoka, parempi mieli.
Parasta mennä syömään ja fundeerata, miten tästä eteenpäin. Vaikkei pitkän kaavan mukaan syötykään, niin aikaa piti kuluttaa. Ehdin lukea päivän lehdet useampaan kertaan. Kiire koetti poltella takaraivossa, mutta pakko unohtaa se.
Iltahämärä hiipi, mutta summa summarum - kotiin ajeltiin omalla autolla, enkä minä kuvannut enää poroja, enpä juuri muutakaan. vain ikkunan läpi peilistä pimeän laskeutumista.
Kotona sytytin lyhtyyn valkean tyytyväisenä, että vihdoinkin kovan onnen reissu ohi, kuten koko yllätysten viikko.
