Mustikat ovat kypsyneet

Kävin tänään kolmannen kerran poimimassa mustikoita. Pari tuntia meni kuin siivillä ja kolmen litran vetoinen pikku sanko oli täynnä mustikkaa. Aina ensimmäiseksi marjaan mennessäni maistan, minkä makuisia kunkin alueen marjat ovat. Mustikoidenkin maku riippuu kasvupaikasta jonkun verran. Minulle maistuvat makeimmat marjat, olivatpa mitä laatua tahansa.

Kapusin rinnettä ylös maistellen siis välin muutaman marjan. Olin iloinen mahdollisuudesta vuosien jälkeen poimia mustikkani tutulta vaaran rinteeltä. Monta vuotta ulkomaalaiset marjanpoimijat ehtivät sinne ennen minua. Ensin yritin olla samoilla rinteillä heidän kanssaan, mutta väistin sitten. En sietänyt heidän meteliään paikassa, jossa minua aina oli puhutellut hiljaisuus. Korkeintaan kuulin yksin ollessani tuulen huminan ja kuivien oksien rapinan jaloistani.

Nautin marjastamisesta ja nimenomaan mustikoiden käsin poimimisesta. Puolukat poimin koneella. Koskaan en ota kiirettä, enkä tinkiä marjamäärästä mukaan. Viivyn niin kauan, kuin on mukava poimia. Kuvaan maisemat ja marjasaaliini, vitkalaukaisimella saa itsensäkin kuvaan. Tämän kuvan nappasi kuitenkin mieheni, joka oli myös poimimassa.

Tänään on ollut yksi niistä harvoista heinäkuun kauneimmista ja lämpimimmistä päivistä. Puseron sai jättää kotiin, mutta vesipulloa  ja lippistä ei passannut unohtaa. Auringon paiste ja leppoisa lounatuuli pitivät kaikki öttiäiset pelipaikalta jossain muualla.  Muurahaiset jaksaa helteellä, niillä on joka pesällä rakennuspuuhat kesken. Edellispäivän kohtaaminen kyykäärmeen kanssa piti minut tavanomaista tarkempana, mihin kättäni työnsin.

Ei käärme eilen kuitenkaan hillanpoimintaani onnistunut keskeyttämään. Käärme oli yhtä paljon säikähtänyt, mitä minäkin. Se luikerteli jaloistani vikkelään kanervikkoon.

Hilla-aika alkaa olla lopuillaan. Vanhaa hillaa on jo soilla paljon. Onneksi mustikat kestävät kypsinä paljon pitempään. Itse kerään ne mieluummin kauden alussa, jolloin marja kestää hyvin poiminnan, ei mene sormissani rikki.

Tämä pikku öttiäinen tuli marjasangon mukana kotiin. Huomasin vasta peratessani, kun oikeasti noin sentin pituinen tyyppi mittaili sangon reunan ympärysmittaa. Kun se sai kierroksen valmiiksi, hellyin ja otin sen sormieni väliin kiikuttaen pihametsikköön mustikan lehdelle.

Joku perhosen toukka kaveri kai on? Mittarimato ainakin.

Mustikka maistuu minulle parhaiten hieman lusikalla muusattuna ja nokare vaniljajäätelöä kyytipoikana.

Miten se teille maistuu? Entä poimitteko käsin vai koneella? Älkää kukaan marjastaessanne eksykö suolle tai metsään.

Hurjaa huhtikuuta

Huhtikuu on näyttänyt hurjuutensa, vai onko se sittenkin vain hurmaava diivan elkeissään. Perinteitä se ei ainakaan kunnioita. Sanomalehtien mukaan Koillismaan lumet eivät ole ennen kokonaan huhtikuun puolella hävinneet. Nyt uhkaa niin tapahtua. Tosin - eilen satoi uutta lunta kovan tuulen säestyksellä. Metsääkin kaatui.

Hurjaa menoa siinäkin mielessä, että lähijärvestä lähtivät jäät kaksi päivää sitten, eikä eilen ollut enää rannoilla jäälauttojakaan.  Omassa jäidenlähtötilastossamme järvi on ollut jäistä vapaa vasta toukokuussa, useimmiten puolivälissä sitä.

Huhtikuun hurja vauhti riittäisi jo. Omassa olossani olen ottanut rauhallisesti. Vain vähän olen verrytellyt sormiani neuletöillä. Kudoin siniharmaan puseron  aiemman korvikkeeksi. Sen lempipuseroni, jonka pesukone kutisti A4 kokoon ja minä poltin harmissani. Se oli hurja teko, niin pesukoneelta, kuin minultakin.

Hurjasteluksi kutomiset vasta äityivät, kun sain tietää tulleeni pikkuisen prinsessaisen isotädiksi. Eikö se mene niin, että olen isotäti, kun olen vastasyntyneen isän täti. 

Pari yötä taaksepäin heräsin kesken unieni, kun käännyin ja näin ikkunaan valottuvat kirkkaat juovat  taivaankannen yli. Ensi ajatukseni olivat revontulet, mutta valo ei ollut loimuavaa.

Nousin ja menin katsomaan toisesta ikkunasta. Kun asia ei sieltäkään selvinnyt, pukeuduin aamutakkiin ja kipaisin keskelle pihaa. Keskiyön taivas oli tosiaan oudon näköinen.

 

Kuu oli pilvessä, mutta valotti hieman. Soratie näytti kiiltävän märältä. Ei ollut pakkasta. Siniset pilvet pysyivät paikallaan ja minä kyllästyin, kun mitään ei tapahtunut. Ei kuulunut Hornettien ääniäkään.

Viime yön taivas oli musta.

Huhtikuussa olen perinteisesti liikkunut hangilla, vaan nyt se on ollut vähäistä. Kuitenkin menevän mieli on muuttumaton.

Löysin uutta hohtoa tuttuihin retkikohteisiin.   Kävin testaamassa niitä. Ensin lumisillan, joka kesti ylimenot mennen tullen.

Vattukuruun laskua  jyrkimmässä kohtaa helpottavat portaat. Ne olivat ehtineet sulaa lumesta, eikä liukkaudesta ollut pelkoa. Ylös noustessa vain puuskutus tuntui hurjalta.

Toisena päivänä Anninkoskelle. Reitti oli helppo, vaikka lumisia polun osuuksia oli vielä paljon Hurjalta tuntui huhtikuussa kävellä lumetonta suon ylitystä, kuin muistin, miten vuosia sitten vielä kesäkuun alussa oli hiihtokelit.

Vihreääkin löytyy, mutta vain maljakossa. Kolmessa maljakkopäivässä pihlajanoksa on saanut lehdet ja kukkanupun. Kasvun vauhti on hurja ja se kiihtyy vain kevään edetessä.

Tällaisia toi mieleeni Repolaisen Huhtikuun hurjuus-haaste

Hurjan mukavaa huhtikuun loppua, että kivaa Vappua!

Maaliskuun herkkujani

Aikani olen miettinyt Repolaisen- miltä maistuu maaliskuu-haastetta, miten tarttua siihen, vai jättää suosiolla, kun ei sytytä, mutta sitten syttyi himmeästi. 

Minulle ovat yleensä maistuneet tavanomaisen maaliskuun aikana suussa sulavia makeita enemmän mieliharrastukset ja silmän ruuat.

Nyt on toisin.

Maaliskuu ei ole pahemmin tarjoillut tänä vuonna tavanomaisen valkeita ja eikä häikäisevän kirkkaita talvipäiviä. En rohkene kovin sitä mollatakaan, sillä aina sanotaan - vaihtelu virkistää.

Kenties tämän oikullisen maaliskuun näen toisin silmin ja mielin jonkun vuoden päästä.   Nyt se on anniskellut räntä- ja vesisateita useiden lämpöasteiden kera niin tiuhaan, että lumesta on rippeet jäljillä.

Kitisin aikani, ai kauheeta, kunnes lopetin ja  aloin makustella uusia vaihtoehtoja maaliskuun lopulle. Tulin tulokseen - Kun ei ladulle, sitten polulle!

 

  Polulla meno maistui paremmalta, mihin litra jäätelöä tai suklaalevy olisivat konsanaan pystyneet.

Maaliskuu on mennyt kohdallani vähillä karkeilla. Säästän vartaloani mämmikauteen. Yritän muistaa kauppareissuilla, ettei makeaa mahan täydeltä.

Mikään suolainen ei saa vettä herahtamaan kielelleni. En ole keittiöihme, joten kokkaukseni ovat hengissä pitävää arkiruokaa. Niissä ei ole mitään maaliskuussa enemmän paremmalta maistuvaa, kuin muulloinkaan.

Silmänruokaa on sen sijaan keittiön ikkunalla jouluviikolla hankittu joulutähti. Se on ilon aihe punahehkuvine lehtineen.

 

Silmittelen ilolla myös vitivalkoista jänistä, joka vierailee usein pihassa. Syö kaikessa rauhassa lintulaudalta pudonneita auringonkukansiemeniä.

Huolettaa vain jäniksen puolesta. Se on helppo saalis haukalle, huuhkajalle tai ketulle, kun turkki ei ole aloittanut muuttumista lumen sulamisen tahtiin.

Välipalapuolella antoisin herkku itselleni on kutominen kirjoittamisen lisäksi. Kun oikein innostun puikkojen kanssa unohdan syömisen. 

Ennen kuun loppua villapusero on valmis. Ajattelin sitä toppaliivin alle keväthankia viiletellessäni, mutta se tarve näyttää olevan pois pelistä. Ehkä paksu pusero on hyvä ruskaretkille

Tämmöisiä makuasioita  sain kokoon maaliskuulla.

Superherkullisia kevätpäiviä lukijoille!

Maailma on kaunis

Koillismaan vaaramaisemat ovat syöpyneet verkkokalvoilleni. Ne piirtyvät mieleeni, vaikka pistäisin silmäni kiinnikin. Myös soiden laajat aukeat käkkärämäntyineen ovat silmän iloa.

Pakkanen on uuden lumen kanssa ollut viime aikoina puuhakas ja aamun sininen hämäryys häälyy pitkään maiseman yllä. Auringon kaari on päivä päivältä korkeampi, samalla kaamoksen valta on hiipumassa.

Aurinko ei vielä ole noussut vaaran takaa, mutta sen säteet leikkivät jo korkeimpien puiden latvuistoissa. Siniharmaa taivas lupaa lumisateen.  

 

Aamun pysähtynyt hetki tuntuu levolliselle. Metsä nukkuu, ei se huoju, ei huokaile.  Matalalla roikkuvat paksut pilvet näyttävät ikään kuin painaisivat, vai hyväilevätkö sittenkin, pilarikuusten latvoja. Pilven paino ei puita riko.  Tykkylumi sen voi tehdä.

Hiljainen lumimetsä paljastaa kulkijalle salaisuutensa vasta, kun seisoo lumisten puiden keskellä katsellen ja ihmetellen ympärilleen. Paksun hangen aikaan sinne onnistuu päästä vain hiihtäen tai lumikengillä.

Lumikiteet säihkyvät hangella ja havupuiden oksilla, mutta onnistuvat katoamaan kameran näkökentästä juuri sillä siunaamalla hetkellä, kun otan kuvaa. Luovutan. 

Olen liikkeellä niin sanotuilla pätkäsuksilla, joissa komeilee ilveksen kuva suksen kannan puolella. Vaikka "sukseni" upottavat jonkun verran, niin silti liikkuminen tinanharmaassa  maisemassa oli rehkimisen väärttiä. Hatioiduin kauniista talvesta ja luonnon hiljaisuudesta.

Tällä kertaa oli sellainen onni myötä, että kahdeksan hyskyvaljakkoa paineli reipasta vauhtia valjakkouralla, jonka olin juuri ylittänyt.

Koirat olivat innoissaan työstään, etteivät noteeranneet minua lainkaan. Kuuden koiran vetämänä jokainen reki liukui ketterästi, vaikka kyydissä oli kaksi henkilöä, joissakin vain yksi reen jalaksilla.

 En saanut tervehdyshaukkuja, eivätkä hyskyt minua ohittaessaan hidastelleet. Mikään muu ympäristössä ei  kiinnostanut niitä, kuin meno eteenpäin.

 Sentään kuvan valjakon etummaisista hyskyistä toinen otti katsekontakstin ja reessä ollut vilkutti tervehdyksen.

Parituntisen ulkoiluni aikana leikin olevani välillä kuin kuninkaallinen, kun latuni molemmin puolin minua kummarretaan. Tuli sama tunne, kuin joskus syysruskan aikaan, kun harvoin kuljetun polun peittää laajalti punainen matto. Aina ei tiedä, mihin jalkansa pistää. 

Tammikuuta on enää viikko ja pakkassää jatkuu täällä. Tämän päiväisen lumisateen lisäksi tulee vielä monta kertaa lunta.

Kaupassa käyntikin on pieni retki ihmemaahan.

  "Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielen vapaus ja mielen vapaus"

Vaakaan, pystyyn ja vinoon

Repolaisen hauska bingohaaste sai minut jättämään lumilapion. Bingoruudukon täyttäminen oli paljon kevyempää puuhaa, kuin lumityöt patiolla. 

Aioin ensin täyttää kaikki yhdeksän ruutua talvijutuilla, mutta turneekestävyyteni loppui kesken ja kelpuutin mukaan kesäkuviakin.

Melko kovaksi pähkinäksi osoittautui hersyvä. 😔

Ylärivi vaakaan

 

Huhkia - tarkoittaa minulla tällä kertaa lumenluomista patiolta pois. Aloitin urakan jo toissapäivänä.

Hapuilla-Vesillä oleva oja piti päästä ylittämään. Hapuiluksi meni miehelläkin, mutta saappaan varret eivät piisanneet. Kiertämään jouduttiin.

Harjoitella -  harjoittelu tekee mestarin ja mestaritkin harjoittelevat. Ei minulta kovin helposti onnistu saippukuplat. Harjoitella täytyy.

Keskirivi vaakaan

Hiljainen oli kotitie viime kesäkuun 2 päivä aamulla kello 3, kun matkamme etelään päin alkoi. Aurinko oli herännyt jo tovin meitä ennen.

 Huoleton teeriparvi aterialla vaarallisesti tien leveydeltä. Joskus autoa paetessaan niitä saattaa jäädä pyörien allekin. 

Hersyvä. Tuota sanaa piti pähkäillä. Minusta kovan tuulen nostattamat laineet liikkuvat hersyvästi, vain olenko ymmärtänyt sanan väärin?

 

Alarivi vaakaan

Hännällinen. Niistä oli valinnan vaikeutta. Valitsin viimeksi kuvaamani hännällisen ja se on susi.

 Hehkeä.  Halusin jotain kaunista, siis hehkeää näiden kuvien joukkoon. Vaalean punainen ruusu kukki viime kesänä pihassa. Kuvasin sitä päivittäin pitkän aikaa.

 

Havinaa kuulin tänään aamulenkillä viimeksi, kun joutsenpari huolestuneena lenteli ohitsemme ollessamme hankikävelyllä. Taidetta ja taitoa on joutsenen laskeutuminen veteen.

 

 

Bingoruudukko tuli täyteen. Kiitos haasteesta Repolainen ❤️

Maaliskuun viides aamu

 Repolaisen maaliskuun bingohaaste saatesanoilla: Luovuus ja filosofia - bingoilemaan rivi suuntaan jos toiseen, vaakaan, pystyyn, vinoon.

Aamu.

Itse asiassa ihana aamu. Silmät avatessani näin ensiksi pihakuusen latvaoksat, jotka heiluivat vinhasti, vaikka ei tuullut. Lunta putosi oksilta, mutta lumisadeaamu ei ollut. Orava puussa hyppäsi oksalta toiselle, ravasi ylös ja alas, sitten katosi. Kävin vilkaisemassa lumilinnaani. Siellä oli oravanjälkiä. Oli kai ollut tupatarkastus.

Idän taivas hehkui punaisena ja minulle tuli kiire hakea kamera. Muutaman kuvan jälkeen kaikki oli äkkiä ohi.

 

Upposin polvia myöten hankeen. Kun pääsin pystyyn, kuvasin, mitä siltä seisomalta näin, että saisin bingon!

Betonimylly oli liiterin suojassa, mutta taivasalla. Sentään nurinpäin ja moottoori suojakotelossaan. Viimeksi myllyllä väännettiin betonia auton parkkipaikaa varten. En tiedä, milloin seuraavan kerran.      

Camping on hieno sana, mutta sopii tähän kohtaan, kun sovitan. Ei siinä mitään, tykkään retkeillä ja leireillä myös talvisin, vaikka vaan nuotiolla istuskellen. Tosin siitä aikaa, kun viimeksi talvella olen ulkona nukkunut. Ne kerrat ovat olleet Tuntsateltassa ja Penalaavussa.

Kun lumilinnani on valmis tai edes puolivalmis, aioin verestää muistoja. Haen lumipetille havuja, joiden päälle eristäväksi makuualustaksi pari porontaljaa. Ei hyvässä makuupussissa kylmä tule.

Mukavaa olisi kuunnella yön ääniä tai sen hiljaisuutta unta odotellessa.

A-B-C, siis bingo. Kuvat maaliskuun viidenneltä aamulta.

Hyvää joulua

 

 Kuun sirppiin on takertunut pilvenriekale ja

pakkanen on kutonut lätäköille pitsireunukset.

Kuusikko huokailee ja tuhisee kuin nuhanenä konsanaan,

yskii ja köhii lunta.

Lunta.

Kettu repolainen näkee unta kuusen alla ja

jänöjussi on loikkinut jo pakosalle.

Pimeän aika on tullut rappusille,

on joulukuu, kaamos ja kohta joulu,

Miljoonat tähtöset syttyvät taivaaalle.

                                                          💕

Enää kaksi yötä jouluun.  Ne menevät äkkiä, kuten koko syksy, joka on kiirehtinyt mahdotonta kyytiä.

Tarkkaan kuulostellen joulu on jo porraspuulla. Hyvä niin, että saa viimein avata lahjapaketit, jos niitä yleensä kelle on tullut kuusen alle.  Tai kenties joillekin joulupukki ihan itse tuo ne aattona, tai jättää lahjasäkin porstuan puolelle.  

Ainakin sen verran kiltti minä olen ollut, että paketin saan. Posti on jo tuonut sen. En vaan tiedä, mitä paketissa on,  vaikka avasin marraskuun lopussa postin tuomien kahden ilmaisjoulukalenterin kaikki luukut kerralla, niin joululahjapakettiini en koske ennen aattoiltaa. Keksin aktiviteettejä, ettei paketti houkuttele koko aikaa.

Tänään kävin toisen kerran hiihtämässä. Ensimmäinen kerta oli eilen!  Oli mahtavaa, että Koillismaallekin tuli lunta. Tuli kerralla niin paljon, että suksilla saattoi lähteä omille metsäreiteilleen.

Lunta on noin parikymmentä senttiä, ehkä enemmän. Upottavaa pakkaslunta, joka teki minulle hiihtämään lähtiessä tepposet.  

Maantieojan ylitys meni pieleen. Kupsahdin pätkäsuksilla selälleni, sukset taivasta kohden ja pää lumihankeen. Luisuin ojaan niin, että hiihtotakin ja paidan alle tunkeutui lunta lähes kainaloihin asti. Huh! Tein täydellisesti Amaaliat! 

En päässyt omin avuin seisaalleni. Lumi luisti alta pois sitä mukaa, kun hain tukea. Pakko oli avata toisesta jalasta side ja tarttua mieheni ojennettuun käteen. Sittenkin pystyyn nouseminen oli vaivaloista.

Kävin kotona vaihtamassa vaatteita ja takaisin saman ojan yli, mutta paremmalla onnella. En kuitenkaan lokannut itseäni, paitsi itsetuntoni sai kolhun.  Ison kolhun.

Päivän hiihtoretki oli muilta osin mainio. Luminen metsä kiehtoo. Se on taianomainen,  Hiihdimme peräkanaa hiljaa. Sain olla koko matkan perässähiihtelijä!  Pysähteltiin ja ihailtiin talvista luontoa. Vain yksi lintu lensi ohi ja tervehti kahdesti kvaak, kvaak. Se oli korppi. Muita eläimiä ei näkynyt, Ainostaan ketun jäljet.

Seuraavan kerran jouluaattona riisipuuron jälkeen on mukavaa lähteä aattohiihtelylle ja koettaa ehtiä joulurauhan julistukseen takasin kotiin. Muuta tähdellisempää ei olekaan. 

Toivotan teille, hyvät blogiystävät hyvää, tunnelmallista ja leppoista joulua. Paljon kiitoksia yhteisestä blogivuodesta.  Otammehan uusiksi taas ensi vuonna?

Kuusi jäistä lyhtyä näitä on. Parina päivänä olen puhdistanut niitä lumesta.  Kynttilät on vielä kaupassa.

Löytyi vähän mustavalkoista

Mitä  mietteitä mustavalkoisuus herättää?

- riitää yksikin asia, mutta saa niitä olla paljonkin!
Kerro/kuvaa omalla tavallasi!! Toivoo Reissaa ja räpeltää- blogin Repolainen.

Mustavalkoinen ajattelu on joko tai, vaihtoehtoja ei ole. 

Minä olen kauan, kauan sitten ollut taipuvainen tuohon, varsinkin itseni suhteen. Olen onnekseni, siis ainakin omasta mielestäni, oppinut näkemään muitakin vaihtoehtoja.

Kun kaamosaikaan katsoo ulos, se näyttää melko täydellisen mustavalkoiselta. Havupuutkaan eivät iltahämyssä poikkeusta tee.

OIkeastaan musta ja valkoinen ovat raikas yhdistelmä. 

 Huomaan käsityökoria katsoessani, että siellä on monta kerää mustaa ja valkoista. Myös työn alla parhaillaan  mustavalkoiset dominolapaset. Kiva välipala kutoa isompien neuleiden odotellessa vuoroaan.

En ole askarteluosaaja, mutta joskus syntyy jotain. 

Kerran pääsiäispöydän koristeeksi tein mustasta pahvista noita-akan. Silloin ei sattunut olemaan valmiita "silmiä", joten piirsin ne. Noidalla on nimikin - hän on Marmeladi ja hän on melkoinen touhun akka. 

Nyt hän patistaa minua kirjoittamaan tulevasta uudenvuodenyöstä. Minä puolestani ehdotin noitaa fiksaamaan luutaansa paremmksi ja harjoittelemaan edelleen laskeutumista. Nähtäväksi jää, miten Marmeladi jaksaa painostaa minua. 

"Silmät"  olen kuitenkin hankkinut.

Lumi ei ole sulaneet sään vaihteluista huolimatta.  Ei sitä paljon ole, mutta vähäkin on jotain. Pakkasia on ollut sen verran, että sain aikaiseksi kaksi jäälyhtyä.  

Itsenäisyyspäiväiltana niissä paloi ensimmäiset kynttilät. Jää oli kirkasta kuin lasi.

 

Kelpuutan jäälyhdyn kuvan mustavalkokuvien joukkoon, jos ei muuten, niin ympäristön vuoksi.

Helppo olisi löytää kuvattavaksi mustaa ja valkoista erikseen, mutta yhdessä tuotti päänvaivaa.  

Edellinen neonväri oli minulta niin hukassa, etten saanut kuvan kuvaa. Jätin sen lopulta väliin.

Repolaiselle iso kiitos värihaasteesta.

Eihän kenelläkään paina joulustressi päälle?

On juhla ja juhannusilta

Piha on hiljainen, tuuli tyyntynyt, eikä sada vettä. Eiliset vesilätäköt ovat imeytyneet maahan ja västäräkki tepastelee ruokaa etsien pesueelleen. Haarapääskyset, joiden pesänrakennus epäonnistui tänäkin kesänä, lentelevät edestakaisin levottomasti pihapiirin yllä.

Juhannuskoivujen lehdet eivät ole enää aivan freesejä, vaikka koivut kököttävätkin vesiämpärissä. Kesäkukkasia pihassa juurikaan ei ole, vaikka kesä on pitkällä.  Niiden kasvu on ollut hidasta kylmien öiden ja jokseenkin viileiden päivien vuoksi. 

Ilta-auringon valo on kaunista. Illan tunnelmasta puuttuu vain hentoisessa tuulessa liehuva siniristilippu. 

Juhannus on pian ohi. Tavallaan minun keskikesänjuhlan viettoni alkoi jo aatonaattona, jolloin lähdettiin aamulla aikaisin kauppaan. Matkaa sinne on 35 km. Ruokaostokset tehtyämme ajateltiin ajella kotiin niin sanotusti oikaisemalla metsäautotietä pitkin.

Niin ajateltiin, mutta oikaisu oli kaikkea muuta. Puolivälissä "oikotietä" oli puurekka tekemässä lastausta. Kapealla soratiellä ei ohi pääse, vaan pakko jäädä levennykselle odottamaan. Odotusaikana olisi kaksi kertaa ehtinyt käydä kaupassa. Ostetut jäätelötkin uhkasivat sulaa, joten parasta oli syödä ne.

Aattoaamuna ennen hyttysten ja polttiaisten heräämistä haettiin juhannuskoivut. Keräsin myös kaksi sylillistä niittykukkia. Tosen metallisankoon ja toisen vanhasta kylpypyyhkesstä, hiekasta ja sementistä aikaan saamaani "maljakkoon". 

Kappas vaan! Metallisangon kylkeen oli tuhka polttanut vuosien kuluessa reiän. Kukat päätyivät muoviseen astiaan.

Juhannusrekvisiitan valmistuttua lähdettiin autiotuvalle aikomuksena kalastaa tonkoja tuvan vieressä virtaavasta ojasta. Mennessä säästyttiin nipin napin rankkasateelta, kuitenkin sateen ropinaa oli mukavaa kuunnella katon alla. Nuotiotulet jäivät haaveeksi. Kiehui kahvi kamiinan levylläkin.

 Arka tonko ei rohjennut tulla nappaamaan matoa. Ojan uomassa oli liikaa vettä. Siis liikaa tonkolle, sanovat ne, jotka sen sielunelämää jotenkin tuntevat. Tosin taisi olla kuun vaihekin väärä, sillä ainuttakaan kalaa ei tullut. Makkaraksi muuttui lounas. 

Juhannuspäivänä on paistanut vaihteeksi aurinko. Paras päivä tehdä kotiseutukierros ja ihailla luonnonkukkien kauneutta. Monet entiset viljelypellot loistavat punaisina ja keltaisina. Kullerot, niittyleinikit, puna-ailakit ja metsäkurjenpolvet ovat  vallannet ne, samoin paljolti myös tienpenkat. Lupiineita ei näe nimeksikään.

Usean tunnin kietoajelun jälkeen seurasin Kuortaneen yleisurheilukisoja. Pikajuoksu ja pituushyppy kiinnostavat minua yhä, vaikka juokseminen ei enää onnistu. Olin  62 vuotta sitten kesällä omassa urheiluseurassani melkoinen haka. Mukavaa muistella.

Huomenna on sunnuntai, kuin juhannuksen rääppiäiset. Jotain tekemistä ja menemistä uskon keksiväni.

Kirjoittaessani unohduin välillä katselemaan allaolevaa videota, jonka sisareni lähetti minulle.  Siinä lapsuuskotini lipputangossa liehuu siniristilippu.

Miten teillä on juhannus sujunut? Oletteko rohjenneet tehdä juhannustaikoja.   Minä en, vaikka kerran uskalsin ihan oikeasti pussata sammakkoa! Säikähdin vasta perästä päin. Miten olisi käynyt, jos sammakko olisi muuttunut prinssiksi?