Vaeltajalla polkua piisaa, paljon on takana, mutta enempi edessä ja saappaat tarvitsevat huoltoa aina taukojen aikana, siinä missä jalat tuuletusta.
Reissu alkaa olla lähes puolivälissä, kun heitän itseni päivälevolle Saihon autiotuvan laverille. Joskaan nokosista ei tule mitään, kun kohtsillään ovesta työntyy kaksi miestä.
Ei sinänsä ihmeellistä, että autiotuvalle poikkeaa väkeä, mutta tämä visiitti on kummallinen. Sen tarkoitus taisi olla vain tiedustelu, mistä päin me kaksi ollaan autiotuvalle tultu? Saattaa olla, että näin liki Venäjän rajaa on jonkinmoista "valvontaa".
Ei oltu tulossa eikä menossa rajan yli, ei vahingossakaan, sillä niin tiheästi on kieltokylttejä, ettei ilman lupaa ole rajavyöhykkeelle asiaa.
Päivänokoset siis jäävät, eikä päivästä ole väliä tehdä vielä iltaa. Seuraavalle taukopaikalle ei ole mahdottomia, siispä saappaat jalkaan ja polulle. Joen rantaa tähyillessä näkyy autiotuvalla piipahtaneiden miesten selkämykset, kun ovat menossa rajavartioston tuvalle. Oma joen ylityksemme sujuu aivan rajavyöhykkeen rajoilla riippusiltaa pitkin.
Riippusilta alkaa elää omaa elämäänsä kävelijän alla. Heiluminen haittaa liikkumista ja väliin on pakko pysähtyä, että siltakin rauhottuisi. Ihan peräkanaa ei ole sallittua askeltaa, vaan toinen saa lähteä, kun toinen on kunnon rupeaman päässä. Nuorttijoki kimaltelee auringonpaisteessa ja laskee sillan alitettuaan pian Venäjän puolella sijaisevaan Nuorttijärveen. Se kirii vauhtiaan lukuisissa koskissa tahtoen vapauteen.
Polku jatkuu vaihtelevana, kiemurrellen nousuja ja laskuja. Myös pitkospuissa löytyy monta mallistoa ja rajuimpia nousuja helpottamaan on portaat.
Liki kolmensadan portaan kipuaminen rinkka selässä on jaloille haaste. Vedän syvään henkeä rappusten alapäässä katsellen hetken sinistä taivasta, kuin apua anoen. Parasta on rytmittää nousu 20-30 askelmaa kertarysäyksellä, jonka jälkeen tasata henkeä hetki ja ylöspäin vilkaistessa saa todeta, että rappusia piisaa. No- kyllä ne loppuivat, mutta maasto jatkuu nousuvoittoisena yhä, tosin nousukulma on loivempi.
Toinen päivä kääntyy iltaan ja maasto muuttuu. Polulle ilmestyvät kivilohkareet ja niiden ylitystä helpottavat "pitkospuut". Luulisi irtolaudoista olevan enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta tarpeeseen kuitenkin ovat. Lohkareet ovat särmikkäitä ja liikkuvaisia jalan alla, kieli keskellä suuta pitää etsiä jalalle uutta paikkaa.
Tuntuu hyvälle tupsahtaa ehjin jaloin lopulta laavulle, joka seisoo kutsuvana korkealle puron törmälle. Kaikki tuntuu niin yksinkertaiselta ja selkeältä. Suuri luonnonrauha ympärillä, kun itse kelluisi hetken ajattomuuden aallokossa. Kuitenkin päivän kävelystä tönkköjaloilla täytyy kavuta rinne alas vettä hakemaan.
Laavun tulipaikalla valmistuu ateria, joka lusikoidaan yhteisestä pussista istuen vastatusten kaksin raksin lankun päällä. Iltapuhteella on rattoisaa vuolla kumpikin omaa kävelykeppiään paremmin käteen sopivaksi, sekä kiehisiä aamukahvin tulien tekoon.
Yöksi on tarjolla Metsähallituksen hirsilaavu ja sinne on hyvä levittää petinsä. On tulossa kolea yö kauniin päivän jatkeeksi, on tulossa kuutamoyö. Pikainen kokovartaloiltapesu puron kylmässä vedessä sai pintaveret kiertämään ja unta ootellessa illan lumo viipyilee vielä mielessä
Kolmas retkipäivä alkaa kuulaana. Hyvä, ettei hengitys huurustu aamulla makuupussista kömmittyä. Nuotiotulilla aamiainen maistuu jo miellyttävämmissä olosuhteissa ja tavarat pakattua Kolsankoskenojan laavu jää mukavaksi muistoksi.
Päivän suunnitelma on taivaltaa ensin Kummalehdonojalle taukoilemaan ja siitä sitten rapiat päälle, mikäli siltä tuntuu. Kulku on kevyempää, mitä joen vastakkaisella puolella. Kilometrin etenee nyt alta puolessa tunnissa. Panen merkille, että eläimiä näkyy kovin vähän, ei poroja, ei lintujakaan juuri käpytikkojen lisäksi. Sentään ensimmäisen päivän alkajaisiksi kaksi kuukkelia lenteli seuraa tehden tovin matkaa. Silloin ajattelin niiden tuovan onnea, sillä kuukkeli on jätkän onnenlintu ja kaipa me jonkinmoisia jätkiä ollaan.
Ensimmäiselle etapille tulo ei kuluttanut voimia, niinpä taukoa maltetaan pitää vajaa tunti.
Polku on jo jonkin matkaa luikerrellut pitkin upeaa mäntykangasmaisemaa, missä on valtavasti mustikkaa. Todella hyvää mustikkaa. Jokaiselle aterilla on jälkiruuaksi mustikkaherkkua ja matkaa tehdessäkin usein tulee kerättyä marjoja suuhun. Vaikka maa hohtaa punaisena ruskaväreissä, pakkasia ei ole ollut.
Ruokahalu kasvaa syödessä ja hyvää syödessä sitäkin enemmän, niin käy meidän vaelluksen kanssa. Kun on vatsa täynnä ja hyvä mieli, polkukin maistuu ahnaasti. Niin ohitetaan Ylimmäisen Hirvashaudan laavu, vaikka alunperin on aikomus yöpyä siellä. Nyt on takana ensimmäinen retkiyö Penalaavussa, toinen hirsilaavussa, ehkäpä seuraava autiotuvassa, jollainen olisi muutaman kilometrin päässä. Valinta on helppoakin helpompi.
Tulemme pikkuruiselle harmaahirsiselle tuvankömmänälle, niin pikkuruiselle, että päälakeni hipoo kattoa. Miehen pitää liikkua kumarassa, muuten saa kaljunsa noetuksi. Tupa on söpö, vaikka vuosikymmenten noet hirsissään. Laverikin on minikokoa, mutta nurkassa oleva takka toimii. Taas saadaan kuiviksi iltapäiväsateen kastelemat tamineet. Sateenkaaren näkeminen ilahduttaa. Saan ihailla sitä tovin heittäessäni virveliä lähes tuvan portaalta.
Yö ja uusi aamu uusine kujeineen. Kalaa ei edellisiltana tullut, ei siis särvintä pussiruokien lisukkeeksi. Ei sen puoleen, ettäkö nälkä olisi, mielitekoja vain. Riittävän hyvin tulee toimeen retkiruoilla. Evästä on vielä pariksi päiväksi, mutta retki on tulossa valmiiksi kuuden kilometrin päästä. Tänään on tarkoitus ylittää Nuorttijoki kahluupaikalla. Suorastaan kihelmöin jännitystä.
Vielä hetki tauotteluun, mutta vain tuntinen, sillä minua niin kiinnostaa joen ylitys. Harmittavasti vaijerista roikkuvia naruja on rannalla vain yksi. Se ei riitä. Nyt on toisen kahlattava ensin hakemaan lisää naruja, koska niitä tulee olla aina joen molemmin puolin vähintään yksi. Pientä kapulanvääntöä syntyy, kumpi saa tehdä kaksi joen ylitystä, sillä kumpikin haluaisi. Luovutan. Tottakai olisin voinut huvin vuoksi tehdä pari mutkaa lisää, mutta jätin moisen hölmöilyn.
Vesi on hyisen kylmää vuolaasti virtaavassa joessa. Vesi on matalalla, mutta miten matalaa on, jää nähtäväksi. Mies riisuu kengät, sukat ja maastohousunsa, pukee sandaalit jalkoihin ja heittää rinkan harteilleen, eikä kiinnitä lantiovyötä.
Huh, huh, kuulen, kun jään rannalle katsomaan, miten matka etenee. Hyvin sujuu. Pientä haparointia kyllä, sillä ilmeisesti pohja on kivinen. Virtaus ei ole voimakas ja vettä polvikorkeudelle, siis minulla ulottuisi hieman polven yli.
Mies palaa nippu naruja mukanaan ja ehdottaa gentlemanina vievänsä seuraavaksi minun rinkkani yli, että kulkuni helpottuisi, vaan en minä semmoiseen suostu. Ei tule kuuloonkaan, itsellä pitää oma rinkka kuskata. Tätä pikku seikkailua olen odottanut neljättä päivää.
Minä siis riisun myös pitkikset ja vaihdan saappaat remmikenkiin. Rinkan kanssa pudottautuminen alas jokeen aikoo kohtsillään kaataa minut.
Kylmää on, mutta niin jännittävää. Lähes kieli keskellä suuta kävelen virtapaikan yli. En kaatunut ja kastuin vain puolireiteen. Olisi vesi saanut olla korkeammallakin.
Itäkaira on kiinnostavaa seutua ja Nuorttijoen seutu todellista erämaata. Hyvä siellä on vaeltajan kulkea ja hurmaantua luonnon kauneudesta ja tuntea Lapin lumon asettuvan väkevänä syvälle sydämeen.
