Polkua pitkin

Vaeltajalla polkua piisaa, paljon on takana, mutta enempi edessä ja saappaat tarvitsevat huoltoa aina taukojen aikana, siinä missä jalat tuuletusta.

Reissu alkaa olla lähes puolivälissä, kun heitän itseni päivälevolle Saihon autiotuvan laverille. Joskaan nokosista ei tule mitään, kun kohtsillään ovesta työntyy kaksi miestä.

Ei sinänsä ihmeellistä, että autiotuvalle poikkeaa väkeä, mutta tämä visiitti on kummallinen. Sen tarkoitus taisi olla vain tiedustelu, mistä päin me kaksi ollaan autiotuvalle tultu? Saattaa olla, että näin liki Venäjän rajaa on jonkinmoista "valvontaa".

Ei oltu tulossa eikä menossa rajan yli, ei vahingossakaan, sillä niin tiheästi on kieltokylttejä, ettei ilman lupaa ole rajavyöhykkeelle asiaa.

Päivänokoset siis jäävät, eikä päivästä ole väliä tehdä vielä iltaa. Seuraavalle taukopaikalle ei ole mahdottomia, siispä saappaat jalkaan ja polulle.  Joen rantaa tähyillessä näkyy autiotuvalla piipahtaneiden miesten selkämykset, kun ovat menossa rajavartioston tuvalle. Oma joen ylityksemme sujuu aivan rajavyöhykkeen rajoilla riippusiltaa pitkin.

Riippusilta alkaa elää omaa elämäänsä kävelijän alla. Heiluminen haittaa liikkumista ja väliin on pakko pysähtyä, että siltakin rauhottuisi. Ihan peräkanaa ei ole sallittua askeltaa, vaan toinen saa lähteä, kun toinen on kunnon rupeaman päässä. Nuorttijoki kimaltelee auringonpaisteessa ja laskee sillan alitettuaan pian Venäjän puolella sijaisevaan Nuorttijärveen. Se kirii vauhtiaan lukuisissa koskissa tahtoen vapauteen.

Polku jatkuu vaihtelevana, kiemurrellen nousuja ja laskuja. Myös pitkospuissa löytyy monta mallistoa ja rajuimpia nousuja helpottamaan on portaat.
Liki kolmensadan portaan kipuaminen rinkka selässä on jaloille haaste. Vedän syvään henkeä rappusten alapäässä katsellen hetken sinistä taivasta, kuin apua anoen. Parasta on rytmittää nousu 20-30 askelmaa kertarysäyksellä, jonka jälkeen tasata henkeä hetki ja ylöspäin vilkaistessa saa todeta, että rappusia piisaa. No- kyllä ne loppuivat, mutta maasto jatkuu nousuvoittoisena yhä, tosin nousukulma on loivempi.

Toinen päivä kääntyy iltaan ja maasto muuttuu. Polulle ilmestyvät kivilohkareet ja niiden ylitystä helpottavat "pitkospuut". Luulisi irtolaudoista olevan enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta tarpeeseen kuitenkin ovat. Lohkareet ovat särmikkäitä ja liikkuvaisia jalan alla, kieli keskellä suuta pitää etsiä jalalle uutta paikkaa.

 Tuntuu hyvälle tupsahtaa ehjin jaloin lopulta laavulle, joka seisoo kutsuvana korkealle puron törmälle. Kaikki tuntuu niin yksinkertaiselta ja selkeältä. Suuri luonnonrauha ympärillä, kun itse kelluisi hetken ajattomuuden aallokossa. Kuitenkin päivän kävelystä tönkköjaloilla täytyy kavuta rinne alas vettä hakemaan.
Laavun tulipaikalla valmistuu ateria, joka lusikoidaan yhteisestä pussista istuen vastatusten kaksin raksin lankun päällä. Iltapuhteella on rattoisaa vuolla kumpikin omaa kävelykeppiään paremmin käteen sopivaksi, sekä kiehisiä aamukahvin tulien tekoon.

Yöksi on tarjolla Metsähallituksen hirsilaavu ja sinne on hyvä levittää petinsä. On tulossa kolea yö kauniin päivän jatkeeksi, on tulossa kuutamoyö. Pikainen kokovartaloiltapesu puron kylmässä vedessä sai pintaveret kiertämään ja unta ootellessa illan lumo viipyilee vielä mielessä

Kolmas retkipäivä alkaa kuulaana. Hyvä, ettei hengitys huurustu aamulla makuupussista kömmittyä. Nuotiotulilla aamiainen maistuu jo miellyttävämmissä olosuhteissa ja tavarat pakattua Kolsankoskenojan laavu jää mukavaksi muistoksi.
Päivän suunnitelma on taivaltaa ensin Kummalehdonojalle taukoilemaan ja siitä sitten rapiat päälle, mikäli siltä tuntuu. Kulku on kevyempää, mitä joen vastakkaisella puolella. Kilometrin etenee nyt alta puolessa tunnissa. Panen merkille, että eläimiä näkyy kovin vähän, ei poroja, ei lintujakaan juuri käpytikkojen lisäksi. Sentään ensimmäisen päivän alkajaisiksi kaksi kuukkelia lenteli seuraa tehden tovin matkaa. Silloin ajattelin niiden tuovan onnea, sillä kuukkeli on jätkän onnenlintu ja kaipa me jonkinmoisia jätkiä ollaan.
Ensimmäiselle etapille tulo ei kuluttanut voimia, niinpä taukoa maltetaan pitää vajaa tunti.
Polku on jo jonkin matkaa luikerrellut pitkin upeaa mäntykangasmaisemaa, missä on valtavasti mustikkaa. Todella hyvää mustikkaa. Jokaiselle aterilla on jälkiruuaksi mustikkaherkkua ja matkaa tehdessäkin usein tulee kerättyä marjoja suuhun. Vaikka maa hohtaa punaisena ruskaväreissä, pakkasia ei ole ollut.

Ruokahalu kasvaa syödessä ja hyvää syödessä sitäkin enemmän, niin käy meidän vaelluksen kanssa. Kun on vatsa täynnä ja hyvä mieli, polkukin maistuu ahnaasti. Niin ohitetaan Ylimmäisen Hirvashaudan laavu, vaikka alunperin on aikomus yöpyä siellä. Nyt on takana ensimmäinen retkiyö Penalaavussa, toinen hirsilaavussa, ehkäpä seuraava autiotuvassa, jollainen olisi muutaman kilometrin päässä. Valinta on helppoakin helpompi.

Tulemme pikkuruiselle harmaahirsiselle tuvankömmänälle, niin pikkuruiselle, että päälakeni hipoo kattoa. Miehen pitää liikkua kumarassa, muuten saa kaljunsa noetuksi. Tupa on söpö, vaikka vuosikymmenten noet hirsissään. Laverikin on minikokoa, mutta nurkassa oleva takka toimii. Taas saadaan kuiviksi iltapäiväsateen kastelemat tamineet.  Sateenkaaren näkeminen ilahduttaa. Saan ihailla sitä tovin heittäessäni virveliä lähes tuvan portaalta.

Yö ja uusi aamu uusine kujeineen. Kalaa ei edellisiltana tullut, ei siis särvintä pussiruokien lisukkeeksi. Ei sen puoleen, ettäkö nälkä olisi, mielitekoja vain. Riittävän hyvin tulee toimeen retkiruoilla. Evästä on vielä pariksi päiväksi, mutta retki on tulossa valmiiksi kuuden kilometrin päästä. Tänään on tarkoitus ylittää Nuorttijoki kahluupaikalla. Suorastaan kihelmöin jännitystä.
Vielä hetki tauotteluun, mutta vain tuntinen, sillä minua niin kiinnostaa joen ylitys. Harmittavasti vaijerista roikkuvia naruja on rannalla vain yksi. Se ei riitä. Nyt on toisen kahlattava ensin hakemaan lisää naruja, koska niitä tulee olla aina joen molemmin puolin vähintään yksi. Pientä kapulanvääntöä syntyy, kumpi saa tehdä kaksi joen ylitystä, sillä kumpikin haluaisi. Luovutan. Tottakai olisin voinut huvin vuoksi tehdä pari mutkaa lisää, mutta jätin moisen hölmöilyn.
Vesi on hyisen kylmää vuolaasti virtaavassa joessa. Vesi on matalalla, mutta miten matalaa on, jää nähtäväksi.  Mies riisuu kengät, sukat ja maastohousunsa, pukee sandaalit jalkoihin ja heittää rinkan harteilleen, eikä kiinnitä lantiovyötä.
Huh, huh, kuulen, kun jään rannalle katsomaan, miten matka etenee. Hyvin sujuu. Pientä haparointia kyllä, sillä ilmeisesti pohja on kivinen. Virtaus ei ole voimakas ja vettä polvikorkeudelle, siis minulla ulottuisi hieman polven yli.
Mies palaa nippu naruja mukanaan ja ehdottaa gentlemanina vievänsä seuraavaksi minun rinkkani yli, että kulkuni helpottuisi, vaan en minä semmoiseen suostu. Ei tule kuuloonkaan, itsellä pitää oma rinkka kuskata. Tätä pikku seikkailua olen odottanut neljättä päivää.
Minä siis riisun myös pitkikset ja vaihdan saappaat remmikenkiin. Rinkan kanssa pudottautuminen alas jokeen aikoo kohtsillään kaataa minut.
Kylmää on, mutta niin jännittävää. Lähes kieli keskellä suuta kävelen virtapaikan yli. En kaatunut ja kastuin vain puolireiteen. Olisi vesi saanut olla korkeammallakin.

 Itäkaira on kiinnostavaa seutua ja Nuorttijoen seutu todellista erämaata. Hyvä siellä on vaeltajan kulkea ja hurmaantua luonnon kauneudesta ja tuntea Lapin lumon asettuvan väkevänä syvälle sydämeen.

Haaveesta totta

Olen haaveillut vuosia pääseväni joku kesä katsomaan Jäämerta. Vain rannalle seisomaan ja haistelemaan sen suolaisia tuulia, kenties maistaman sen turkoosilta näyttävän veden suolaisuutta, ei sen enempää.
Tänä kesänä haave muuttui todeksi.
Kun vaelluskilometrit oli takana, oli saunottu ja yö nukuttu Sevetin Baarin lähellä olevassa rivitaloyksiössä, jatkui matka Näätämöstä rajan yli Norjan puolelle.

Matka rajalta Jäämeren rannalle ei ollut pitkä, mutta maisemat ehtivät muuttua jylhemmiksi ennen merta. Ruskan värejä ei näkynyt, sillä paikoin vaivaiskoivuissa ei ollut lainkaan lehtiä. Ilmeisesti joku tauti oli pudottanut ne tai jotkut ötökät syöneet koivut lehdettömiksi, mutta Jäämeri hohti turkoosin värisenä.

Jäämeri on siinä, edessäni. Tottakai riisuin kengät ja käärin housunlahkeet ja menin meriveteen kävelemään. Taivas, miten jäiseltä se tuntui. Huuhdoin kasvot ja maistelin vettä. Suolaiselta maistui ja totesin, pitkäaikainen haaveeni on toteutunut, eikä Jäämeri pettänyt odotuksiani. Kylmä, suolainen, tuulinen ja kaunis.

Kun olin saanut jalat kuiviksi ja kengät jalkaan, kuljeskelin rannalla poimien monta upeaa simpukan kuorta. En osannut edes kuvitella, miten monenlaisia ja kauniita kuoria rannalta löytyi.

Pohjois-Norjassa Jäämeren ohella kiinnosti myös Bugøynes, pieni kalastajakylä, suomalaisittain Pykeija, sillä paikan historia on mielenkiintoinen. Suomen Lapista lähti sinne noin 150 vuotta sitten siirtolaisjoukko köyhyyttä ja nälkää pakoon ja heidän jälkeläisiään asuu edelleen Pygeijassa. Hautausmaalla luin hautakivistä paljon suomalaisia nimiä.

Hautausmaalla kasvoi myös harvinainen kukkanen. Se kasvoi sekä hautakummuilla että levinneenä pitkin hautausmaata. Tämä Karvainen Sinilatva kasvaa koko Skandinavian alueella ainoastaan Pygeijan hautausmaalla.

Siellä oli ohjeet, miten kasvia tulee suojella.

Tuulessa kukkanen oli vaikea kuvattava. Monia otoksia napsin, mutten onnistunut oikein yhdessäkään.

Mutta missä on Inarinreitin Norjan puoleinen polun pää?  Karlebotnissa se on, mutta missä siellä? Oltiin niin lähellä sitä, joten se tuli etsiä.

Löytyi lopulta ja on aikalailla Jumalan selän takana - autiolla ylängöllä, josta tuuli on puhaltanut pois liki kaiken irtoavan. Maisemaa väritti ainoastaan yksi kyltti, eikä ristinsielua missään.

Inarinpolulla

Seison Sevettijärvellä Kolttien Perinnetalon pihalla rinkka selässä  ja tähyilemässä Inarinpolulle päin. Olen lähdössä tutustumisvaellukselle kokeilemaan, josko ensi kerralla, ensi kesänä rohkenisin yrittää koko tuota sadan kilometrin taivalta Sevettijärvi - Karlebotn Norjan puolella. Paljon olen siitä vaelluskertomuksia ja historiikkiä lukenut, aivan haltioitumiseen asti, joten on aika lähteä saapastelemaan.

Kesä on ollut kolea ja sateinen, jonka vuoksi vaellukselle lähteminen näytti peruuntuneen, mutta ei. Kipinä kyti kuitenkin päästä edes yhden etapin verran taipaleelle, sillä varmasti sekin 13 kilometrin matka valottaisi jotain reitin luonteesta.

Seison siis nojaten kävelysauvoihini  Inarinpolun - Anárašmáden suomenpuoleisessa päässä. Edestä lähtee kiemurteleva polku, jota todella piisaa. En aio kuitenkaan pidemmälle kuin Opukasjärvi tällä erää ja sinne on matkaa juuri tuo 13 kilometriä. Pidän mielessä, että se on tultava takaisinkin. Vaelluskokemukseni on vielä vähäistä, enkä ole yksin lähdössä, vaan kumppanina on oma Hessuni.

Heti alussa polku sivuitsee kalmistoa. Iltapäivän auringossa mäntyjen lomasta pilkottavat valkoisen puuaidan takaa valkoiset ristit. Useinpia hautakumpuja peittää jäkälä. Näkemästä tulee mieleen, että polkumme on täällä rajallinen. Yhtä varmasti, kun se on alkanut, tulee myös päättymään.

Ensimmäinen kaksikilometrinen on raskas. On yhtämittaista nousua ja laskua. Metsätöiden jälkirisukkoakin, osin kivikkoista ja silmälle kauniita järvimaisemia useampaan otteeseen. Tuo hautausmaan lähellä oleva kangasmaasto jää heti alkuunsa taakse. Polku on merkitty suurimmaksi osin erittäin hyvin ja puolen kilometrin maantieosuuden jälkeen alkaa varsinainen Lapin erämaa.  Maisemaa hallitsevat vaivaiskoivut, käkkärämännyt, suopursut, pikku vesistöt, soistuneet märät alueet ja useat purot. Pitkään tein valintaa jalkineiden suhteen, ottaako maastokengät vai kumisaappaat ja lopulta päädyin kumppareihin, syystä että tiesin maaston vetisyydestä ja toisekseen kun suunnitelmissa oli lyhyt vaellus.

Kivikkojen ja pikku vesiesteiden ylityksiä on riittämiin.

Tällaisista rakkakivikosta yli tuon tuostakin, samoin purosista.

Jalat pysyvät kuivina, eikä rakkojakaan tullut. Kävelysauvoista on minulle iso apu tasapainottelussa kiveltä kivelle askeltaessa. Rinkka tekee tasapainostani entistäkin epävakaamman.

Kaiken kaikkiaan taival Sevettijärveltä Opukasjärven autiotuvalle kesti meiltä noin kuusi tuntia. Matkavauhti oli sopivaa, mutta alkoi siitäkin huolimatta tuntua lopussa ikävästi kintereissä. Viimeisten kilometrien aikana ehdin toivoa useampaan otteeseen, eikö autiotupa ala milloinkaan näkyä, kunnes se yhtäkkiä putkahti mutkan takaa.

Opukasjärven tupa on kauniisti maisemaan sulautuva. Se suorastaan häviää lehden ollessa puussa koivikon suojiin. Lähemmäksi tultua huomasin, että tuvassa on muitakin vaeltajia. Rinkka on portaalla. Ei kuuden hengen tupaan paljon ylimääräistä porukkaa mahdu, joten pistettiin teltta pystyyn hieman sivummalle. Kosteat matkavaatteet on mukava saada tuvan lämpöön kuivamaan. Sinne vaan aromit sekoittumaan aromeihin.

Ilta alkaa viiletä nopeasti, eikä väsynyttä matkaajaa virkistä enää edes nuotiolla istuskelu ja maiseman ihailu.

Telttaan ja makuupussiin tekee mieli kömpiä. Maistelin teltan ympäristöstä mustikoita, jotka maistuivat erittäin makoisilta ja ajattelin aamulla poimia niitä puuron päälle. Väärin meni. Yöllä pakkanen ehti napsia mustikat, ei niistä aamulla ollut enää syötäväksi. Onneksi uudesta päivästä näytti tulevan aurinkoinen, aivan loistava päivä ajatellen paluutaipaletta.