Monta vuotta sitten emokuusen kävystä oli lennähtänyt siemen
metsätien kuivalle sorapenkalle. Siemen oli kuitenkin itänyt ja saanut työnnettyä
pikku juuriaan yhä syvemmälle ja yhä tukevammin karuun maahan. Siitä oli
kasvanut kuusentaimi. Ennen pitkää Pikkukuusi sojotti jo kymmenen sentin
pituisena. Se selvisi talvesta, kasvoi lisää uutena kesänä. Monta talvea ja kesää seurasivat toisiaan,
kunnes Pikkukuusi alkoi näyttää kauniilta näreeltä.
Kukaan ei Pikkukuusta tiepenkalla kuitenkaan huomioinut.
Edes porot eivät olleet tallanneet sitä jalkoihinsa, eikä hirvi haukannut
suuhunsa, joten se jatkoi kasvamistaan yhä pidemmäksi ja kauniimmaksi.
Yksinäinen Pikkukuusi ei ollut, sillä tienpenkalla kasvoi myös muita puita, joista
yksikään ei ollut kasvanut kovin isoksi.
Pikkukuusi ei tykännyt kesästä. Toki auringon
valosta tykkäsi ja sateen ropsautuksistakin, mutta kuivina aikoina soratien
hiekkapöly oli tukehduttaa sen. Autojen pölläyttämä sakea pölykerros laskeutui
sen neulasille ja paksuni kesän edetessä uhkaavasti. Pölyn alta ei juuri
vihreää erottanut. Syksy ja talvi olivat
parempaa aikaa. Talvi toi kuitenkin omat huolensa, sillä latvuksessa ja oksilla liian
painavaksi kertynyt lumitaakka saattoi koitua turmioksi. Raajarikko kuusia
näkyi siellä täällä, eivätkä ne olleet kaunis näky. Tosin Pikkukuusikin oli osannut
kasvaessaan suunnata oksansa vinosti alaspäin, joten enimmät lumet saattoivat
luisua oksilta alas. Se tunsi ja tiesi oman arvonsa, kun oli sattunut
kuulemaan kerran ohikulkevien marjastajien juttelua.
- -
Onpas kaunis pieni kuusi. Vielä kun vähän
kasvaa, niin kelpaisi kenelle tahansa joulukuuseksi. Tai miksei jo tuonkin
kokoisena pieneen tupaan.
- -
Todella kaunis. Muutaman vuoden päästä kynttilät
oksillaan se toimittaisi yhden joulun ajan pihakuusen virkaa päätyen
hellapuiksi.
- Tuskin tuo puu saa enää kovin monta
vuotta kasvaa tuossa tien penkalla. Varmasti kun tietä levennetään tai ojia
parannellaan, se kaadetaan. Kenties se jää kaivurin alle ja ruhjoutuu silpuksi maahan
ettei kelpaa enää hakkeeksikaan.
Pikkukuusen tulevaisuus ei todellakaan näyttänyt ruusuiselta.
Ensin saa nuoruuskesinään harteilleen hiekkaa ja pölyä liki tukehtuakseen ja varttuessaan
sitä on uhkaamassa metsätyökoneen kita, niin kuin kuusi olisi itse kasvupaikkansa
valinnut. Ei sitä ole suinkaan kukaan retuuttanut kantokassissa ja sujauttanut istutuskuokan
läpi maahan jatkamaan kasvamista. Ei todellakaan, vaan se oli siemenenä alun
perin lentänyt tuulen mukana emokuusen kävystä ja epäonnekseen pudonnut väärään paikkaan. Niin
väärään, ettei sillä tulisi koskaan olemaan mahdollisuutta kasvaa oikein isoksi
kuuseksi. Sellaiseksi, joka antaisi metsässä liikkujille sateen ja tuulen
suojaa oksiensa alla. Sellaiseksi, joka kasvattaisi naavaa oksilleen ja antaisi
pesäpaikan monille linnuille ja oraville. Sellaiseksi, jonka latvasta kotka
tähyilisi reviiriään.
Tuli uusi syksy. Tuli ensilumi, joka tuntui Pikkukuusen oksilla
hyvältä, näyttikin hyvältä. Satoi lisää lunta ja sitten oksat alkoivat taipua.
Viimein koko puu vääntyi vinoon tienpenkan sortuessa. Tässäkö koko kuusen elämä, keväästä joulun
alle, vain muutamia vuosia välissä?
Ei sentään. Muuan marraskuun päivä Pikkukuusen oksilta
ravisteltiin lumet ja sitä katsottiin puolelta jos toiselta. Sitä
arvosteltiin, mutta lempeästi.
Pikkukuusi sahattiin poikki ja nostettiin peräkärrylle. Sille oli etukäteen valmistettu pihaan
näköalapaikka, jossa sitä voisi ihailla portailta ja pirtin ikkunasta. Sen
oksilta tuikkiva kynttilöiden valo loisi jouluista tunnelmaa koko pihapiiriin.
Pikkukuusi ei sittenkään joutunut metsätyökoneen murjomaksi ja uponnut
traktorin pyörien alla maahan. Hyvä näin.
