Pikkukuusi

Monta vuotta sitten emokuusen kävystä oli lennähtänyt siemen metsätien kuivalle sorapenkalle. Siemen oli kuitenkin itänyt ja saanut työnnettyä pikku juuriaan yhä syvemmälle ja yhä tukevammin karuun maahan. Siitä oli kasvanut kuusentaimi. Ennen pitkää Pikkukuusi sojotti jo kymmenen sentin pituisena. Se selvisi talvesta, kasvoi lisää uutena kesänä. Monta talvea ja kesää seurasivat toisiaan, kunnes Pikkukuusi alkoi näyttää kauniilta näreeltä.

Kukaan ei Pikkukuusta tiepenkalla kuitenkaan huomioinut. Edes porot eivät olleet tallanneet sitä jalkoihinsa, eikä hirvi haukannut suuhunsa, joten se jatkoi kasvamistaan yhä pidemmäksi ja kauniimmaksi. Yksinäinen Pikkukuusi ei ollut, sillä tienpenkalla kasvoi myös muita puita, joista yksikään ei ollut kasvanut kovin isoksi.

Pikkukuusi ei tykännyt kesästä. Toki auringon valosta tykkäsi ja sateen ropsautuksistakin, mutta kuivina aikoina soratien hiekkapöly oli tukehduttaa sen. Autojen pölläyttämä sakea pölykerros laskeutui sen neulasille ja paksuni kesän edetessä uhkaavasti. Pölyn alta ei juuri vihreää erottanut.  Syksy ja talvi olivat parempaa aikaa. Talvi toi kuitenkin omat huolensa, sillä latvuksessa ja oksilla liian painavaksi kertynyt lumitaakka saattoi koitua turmioksi. Raajarikko kuusia näkyi siellä täällä, eivätkä ne olleet kaunis näky. Tosin Pikkukuusikin oli osannut kasvaessaan suunnata oksansa vinosti alaspäin, joten enimmät lumet saattoivat luisua oksilta alas. Se tunsi ja tiesi oman arvonsa, kun oli sattunut kuulemaan kerran ohikulkevien marjastajien juttelua.

-         -  Onpas kaunis pieni kuusi. Vielä kun vähän kasvaa, niin kelpaisi kenelle tahansa joulukuuseksi. Tai miksei jo tuonkin kokoisena pieneen tupaan.

-         -  Todella kaunis. Muutaman vuoden päästä kynttilät oksillaan se toimittaisi yhden joulun ajan pihakuusen virkaa päätyen hellapuiksi.

- Tuskin tuo puu saa enää kovin monta vuotta kasvaa tuossa tien penkalla. Varmasti kun tietä levennetään tai ojia parannellaan, se kaadetaan. Kenties se jää kaivurin alle ja ruhjoutuu silpuksi maahan ettei kelpaa enää hakkeeksikaan.

Pikkukuusen tulevaisuus ei todellakaan näyttänyt ruusuiselta. Ensin saa nuoruuskesinään harteilleen hiekkaa ja pölyä liki tukehtuakseen ja varttuessaan sitä on uhkaamassa metsätyökoneen kita, niin kuin kuusi olisi itse kasvupaikkansa valinnut. Ei sitä ole suinkaan kukaan retuuttanut kantokassissa ja sujauttanut istutuskuokan läpi maahan jatkamaan kasvamista. Ei todellakaan, vaan se oli siemenenä alun perin lentänyt tuulen mukana emokuusen kävystä ja epäonnekseen pudonnut väärään paikkaan. Niin väärään, ettei sillä tulisi koskaan olemaan mahdollisuutta kasvaa oikein isoksi kuuseksi. Sellaiseksi, joka antaisi metsässä liikkujille sateen ja tuulen suojaa oksiensa alla. Sellaiseksi, joka kasvattaisi naavaa oksilleen ja antaisi pesäpaikan monille linnuille ja oraville. Sellaiseksi, jonka latvasta kotka tähyilisi reviiriään.

Tuli uusi syksy. Tuli ensilumi, joka tuntui Pikkukuusen oksilla hyvältä, näyttikin hyvältä. Satoi lisää lunta ja sitten oksat alkoivat taipua. Viimein koko puu vääntyi vinoon tienpenkan sortuessa.  Tässäkö koko kuusen elämä, keväästä joulun alle, vain muutamia vuosia välissä?

Ei sentään. Muuan marraskuun päivä Pikkukuusen oksilta ravisteltiin lumet ja sitä katsottiin puolelta jos toiselta. Sitä arvosteltiin, mutta lempeästi. 

Pikkukuusi sahattiin poikki ja nostettiin peräkärrylle.  Sille oli etukäteen valmistettu pihaan näköalapaikka, jossa sitä voisi ihailla portailta ja pirtin ikkunasta. Sen oksilta tuikkiva kynttilöiden valo loisi jouluista tunnelmaa koko pihapiiriin. Pikkukuusi ei sittenkään joutunut metsätyökoneen murjomaksi ja uponnut traktorin pyörien alla maahan. Hyvä näin.