Lunta, liikuntaa, leppoisaa luppoilua.
Semmoisena on Karsikonperän talvi edennyt. Harmaan pilvisiä päiviä ja lumisateita on piisannut. Toki sekaan sopii silloin tällöin jokunen aurinkopäivä ja se, jos mikä saa aikaan ihmeellisen poltteen lähteä hangille. Yöpakkasia on ollut, mutta hanki ei kanna kävelijää.
Liian usein ovat lumikenkäni joutuneet norkoilemaan terassin portailla, maastosukset vajan seinää vasten. Niiden ohi kulkiessani olen kuulevinani, joko nyt? Joko tänään?
En ole usein vastannut liikuntavälineiden kutsuun. Luppoilu, lorviminen on ollut kova sana. Nautinnollisempaa.
Vaan annas olla, kun alkaa kantohankien houkutus. Silloin en saa pidäteltyä itseäni. Aamuvarhaisella jo liikkeelle, että tarpeeksi paljon ennättää
En aivan läpeensä ole päiviä makoillut.
Koroumassa tuli patikoitua talvipolku ja ihailtua komeita "jäävuoria" Paljon oli väkeä liikkeellä, varmaankin syystä, että talvipolku oli käveltävissä ilman lumikenkiä. Vietävän liukas vain, mikä lisäsi vaikeuskerrointa vähintään tuplasti. Nähtävää piisasi, mutta aurinko verotti osansa pysyttelemällä pilvessä.
Myös viime viikkoiselta Riisitunturin retkeltä odotin paljon. Mielessäni jo kuvittelin laataavani koneelle upeita auringonlaskukuvia. Nuolaisin, ennen kuin tipahti. Huti tuli.
Heti tunturin juurelle päästyä alkoi taivaalle kerääntyä pilviä.
Alkuun polku esittäytyi alkuun leveänä baanana, jota tunturituuli vinhasti piiskasi saaden irtolumen pöllyämään.
Vedin karvahattua vain tiukemmalle. Ylös kiiveten kulku sujui hyvin, mutta tilanne muuttui kuitenkin alaspäin matkatessa.
Polku katosi.
Paikoin näkyi hiihtäjien latua metrin verran. Paikoin lumikenkäilöiden jälkiä, paikoin vain sileä tunrurin rinne,
Vaikka olen reitin kulkenut puolenkymmentä kertaa, niin kovin vieraalta se alkoi tuntua.
Hetken käväsi mielessä, josko pitää palata tulojälkiä myöten takaisin. Ei palattu, mutta selkeästi valkeni, että pienestä on todellinen eksyminen tunturissa kiinni.
Lisää seikkalumieltä hain toissa päivänä, kun hiihtelin päivittämässä muistikuvia (myös napsin kameraan kuvia) maisemistani. Hiihdin läpi Honkisuon, ihailin Kärryvaaraa ja suunnistin Myllyojalle. Tammukkaoja huilii vielä monin paikoin vankan lumipeiton alla.
Mieli teki ylittää oja, mutten halunnut kastella suksiani ja hiihdin pikku sillalle.
Ei ihan suit sait sujunut tuostakaan päästä yli. Pääsin kuin pääsinkin.
Semmoisena on Karsikonperän talvi edennyt. Harmaan pilvisiä päiviä ja lumisateita on piisannut. Toki sekaan sopii silloin tällöin jokunen aurinkopäivä ja se, jos mikä saa aikaan ihmeellisen poltteen lähteä hangille. Yöpakkasia on ollut, mutta hanki ei kanna kävelijää.
Liian usein ovat lumikenkäni joutuneet norkoilemaan terassin portailla, maastosukset vajan seinää vasten. Niiden ohi kulkiessani olen kuulevinani, joko nyt? Joko tänään?
En ole usein vastannut liikuntavälineiden kutsuun. Luppoilu, lorviminen on ollut kova sana. Nautinnollisempaa.
Vaan annas olla, kun alkaa kantohankien houkutus. Silloin en saa pidäteltyä itseäni. Aamuvarhaisella jo liikkeelle, että tarpeeksi paljon ennättää
En aivan läpeensä ole päiviä makoillut.
Koroumassa tuli patikoitua talvipolku ja ihailtua komeita "jäävuoria" Paljon oli väkeä liikkeellä, varmaankin syystä, että talvipolku oli käveltävissä ilman lumikenkiä. Vietävän liukas vain, mikä lisäsi vaikeuskerrointa vähintään tuplasti. Nähtävää piisasi, mutta aurinko verotti osansa pysyttelemällä pilvessä.
Myös viime viikkoiselta Riisitunturin retkeltä odotin paljon. Mielessäni jo kuvittelin laataavani koneelle upeita auringonlaskukuvia. Nuolaisin, ennen kuin tipahti. Huti tuli.
Heti tunturin juurelle päästyä alkoi taivaalle kerääntyä pilviä.
Alkuun polku esittäytyi alkuun leveänä baanana, jota tunturituuli vinhasti piiskasi saaden irtolumen pöllyämään.
Vedin karvahattua vain tiukemmalle. Ylös kiiveten kulku sujui hyvin, mutta tilanne muuttui kuitenkin alaspäin matkatessa.
Polku katosi.
Paikoin näkyi hiihtäjien latua metrin verran. Paikoin lumikenkäilöiden jälkiä, paikoin vain sileä tunrurin rinne,
Vaikka olen reitin kulkenut puolenkymmentä kertaa, niin kovin vieraalta se alkoi tuntua.
Hetken käväsi mielessä, josko pitää palata tulojälkiä myöten takaisin. Ei palattu, mutta selkeästi valkeni, että pienestä on todellinen eksyminen tunturissa kiinni.
Missä pilvet hyväilevät maata,
missä tunturin laki sukeltaa pilviin,
on kaukana kaikki muu.
Kaunis ja karu luonto
ei armoa tunne,
ei kartta, ei kompassi paljon auta,
jos ei tiedä,
mistä on lähtenyt,
minne menossa.
Harhaluuloa, toiveajattelua vain,
että kaikki polut johtaisivat
autiotuvalle,
mutta valkean poron voi silloin kohdata.
Lisää seikkalumieltä hain toissa päivänä, kun hiihtelin päivittämässä muistikuvia (myös napsin kameraan kuvia) maisemistani. Hiihdin läpi Honkisuon, ihailin Kärryvaaraa ja suunnistin Myllyojalle. Tammukkaoja huilii vielä monin paikoin vankan lumipeiton alla.
Mieli teki ylittää oja, mutten halunnut kastella suksiani ja hiihdin pikku sillalle.
Ei ihan suit sait sujunut tuostakaan päästä yli. Pääsin kuin pääsinkin.
Hyvää pääsiäisviikkoa ja Pääsiäisen aikaa teille hyvät lukijani.
