Talven sylissä

Aamuinen auringonnousu vangitsee katseen pitkäksi aikaa ja pistää haukkomaan haltioituneena henkeä. Eihän vielä puoliunessa oleva maailma voi kauniimpi olla? Ehkä lämpimämpi, sillä kotoa lähtiessä pakkanen on kirinyt yön jälkeen -27.7 ja ylhäällä tunturissa vain -14.

Taivaallinen värikylpy aiheuttaa tunnemyrskyn vesijumppatunnille menijälle, joka pudottaa kassinsa ja kaivaa kameran.
Huikeaa vaihtelua valkoisiin ja harmaasiin näkymiin. Nousu tunturiin pistää korvat lukkoon ja komeat tykkypuut kumartelemassa tien molemmin puolin saavat minut tuntemaan itseni kuninkaalliseksi.
Minulle toivotetaan näin juhlavasti hyvää huomenta.

Nopeasti värit pakenevat ja keskitalven vitivalkoisuus ottaa tilansa. Häikäistyn.
Oma päiväni jatkuu tykkypuiden alle, missä valosta syttyneet lumitähdet tervehtivät minua.
Talven kauneus jatkuu hurmaavana, eikä helmikuulla ole syytä itkeä menneen tammikuun perään. Päivien kimallus pystyy herkistämään, kuin koskettavin muisto sielun sopukoissa. Talven kokee syvemmin, eikä vain iholla tai silmälasien  huurtumisena.

Tykkään edetä viipyillen ja nauttia ympärillä olevasta talven ihmeellisyydestä.
Ylhäällä vaaroilla jokainen puu on saanut paksun, valkoisen kuorrutuksen.  Se taakka on hohtava, kiehtova, samalla raskas ja vaaraksikin. Kenties sulaa vasta maaliskuun aurinkopäivinä.

Eivät minun yksinäiset lenkkini ole pitkiä, mutta aikaa niihin tuhlaan. Joka talvi uudelleen ja uudelleen ne samat, ties miten monesti tämänkin talven aikana. Tuskin kyllästyn, sillä aina lumimetsällä on tarjolla parasta. Sillä on oma ainutlaatuinen taikansa elvyttää laiskistunutta minua, sysätä ajatuksiini virtaa. Olen kiitollinen, että olen löytänyt talven ja ilon siitä.

Aina ei ole aurinkopäivä, ei edes joka toinen. Harmaus sinänsä ei estä minua lähtemästä tervehtimään tuttuja maisemiani.
On liian pitkä aika siitä, kun viimeksi seisoin suksineni miettimässä, mennäkö tästä ojan yli, vai jättää menemättä. Nyt piskuinen tonko-oja ei toivota minua tervetulleeksi solisemalla.
Se on hiljaa.
Se on vetäytynyt ohueen jäävaippaan. Ymmärrän eleen moitteeksi, olisi pitänyt piipahtaa aiemmin.
Edellisellä visiitillä viskasin sukset etukäteen ojan toiselle puolen.  Nyt en, nyt hiihdän yli luvaten hengessäni käydä ojalla uudestaan ennen kevättä.

Ei elo ja olo syrjäseudulla ihan pelkkää juhlaa ole, välillä se on myös arkea. Minun näkökulmastani kuitenkin enemmän "juhlaa", mikä tarkoittaa olemista oman aikani määrääjä.
Lumitalvi on teettänyt paljon lumitöitä, oikeaa kunnon kohotusta ilman kuntosaleja. Pakko on  sivulauseessa kuitenkin tunnustaa, että hieman olen joutunut tinkimään nipotuksestani pihan lumityöiden viimeistelyjen kanssa. Ahkerasta harjoittelusta huolimatta lumi ei nouse kolalla enää vallien yli! Ei auta edes ajatus - harjoitus tekee mestarin ja mestaritkin harjoittelevat.

Myös jokainen kaunis päivä päättyy iltaan ja juuri ennen auringonlaskua ajoitettu kaupassa käynti on silmälle aah!. Värit pehmenevät ja alkaa hetken kestävä sinisyys.

Ajan ollessa otollinen ja oikea, voi nähdä kuun pimennyksen. Kuu onnistuu sukeltamaan harsoverhon läpi, vaikka epäusko yritti jo kalvaa mieltä - Taasko mokoma heittäytyy petturiksi ja pysyttelee sinnillä pilvien takana. Paistaa sitten suoraan naamaani, kun olen yöpuulla.
Aina ei kannattaisi olla niin pessimisti, osaksi ruosteen värinen kuu vinkkaa silmää.

Latu kutsuu suksille, ehkä tartun siihen kutsuun. Tänään, huomenna, joku kerta. 

Ehkä pian on se kerta, kun illalla otan kutsun vastaan ja hiihdän otsalampun valossa tuttua latua tuttuun metsään katsomaan, mitä kuuluu kaksoiskuusille ja koivureppanoille, joiden kuulumisia tykkään käydä kuulostelemassa.

Talvi jatkuu...

...mutta tykyt ovat taas kertaalleen pudonneet ja puut ovat alastomia. Toki maassa on lähemmäs metri lunta ja vaarojen ylemmät huiput siintävät yhä valkoisina.
Silti talvi esittänyt kaunista puoltaan. Ei loskakelejä, vaikka lämpöaalto toi nolla-asteet. Ei liukkaitakaan toistaiseksi. Ei ole tarvinnut kenkiin edes jäänastoja laittaa.

Mukavaa istua autossa pelkääjän paikalla ja kuvata maisemia.
Enimmät talvikuvat olenkin viime aikoina ottanut tämmöisellä laiskimuksen tavalla.

Vasta muutamia kertoja olen survaissut itseni suksille ja suunnannut omalle metsälenkille. Lähtemiseen kerään voimia, että yleensä saan itseni suksille.
Tänään heleä auringon paiste innosti kiertämään monet mielipaikkani. Aivan kuin sisäinen pakko olisi houkutellut kurkkaamaan, miltä kalapaikkani näyttävät tänä talvena. Joka talvinen traditiohan se minulle on ollut, jopa useampaan kertaan.
Kuvittelen, että mielipaikkani ovat kaivanneet minua.

Teerivaaraa katsellessa muistuu mieleen ne monet kerrat, kun virveli kourassa olen uppoutunut tuijottamaan järven vastarannan taivaalle piirtyvää vaaraa. Kelaan ja haaveilen. Se on antanut nautintoa ja mielenrauhaa ja antaa sitä nytkin.

Aurinko saa ajottain naamalleen pilven häkäröitä ja terävimmän helotuksen kadottua hangelle rupeaa piirtymään pehmeitä varjoja.

Jatkan hiihtämistä verkkaisesti ja suuntaan sukseni joelle. 

Pikku sillasta pitää päästä yli varoen putoamista.
Kuinkas muuten? Pikku seikkailu on aina paikallaan!

Koukkaan vanhan niittyladon luokse.
Mitään virkaa sillä ei ole vuosikymmeniin ollut.
Ränsistyy vain ajan saatossa kertoen kuitenkin yhdestä aikaudesta, jolloin jokivarren niittyjen luonnonheinää korjattiin.
Lumen aikaan saatiin heinä vasta ajettua hevospelillä pihanavetan heinälatoon.
Lukuisat ovat ne tarinat, joita tämänkin niittyladon seinät ovat saaneet kuulla.

Joelta suuntaan takaisin metsään ja siirryn hetkeksi Syötteen Eräpalveluiden koiravaljakkoreitille. Valjakkoja ei nyt näy ei kuulu.
Sen sijaan etäältä kantautuu moottorikelkkojen melu. Toivottavasti ovat omalla reitillään, eikä taimikkoja rikkomassa.

Kelkkamelu häipyy mielestä, kun muistan, miten kuukauden verran sitten sain itse ohjastaa koiravaljakkoa.
Minulla oli rekeä vetämässä kuusi upeaa hyskyä. Minä seisomassa reen jalaksilla ja turistirouva kyydissä.
Tuo tapahtuma muistuu nyt mieleen, sillä juuri näissä paikoin silloin viileteltiin. Ihmettelen vieläkin, millä innolla koirat työtään tekevät. Ei tarvinnut hopottaa, jarrutella vain alamäissä ja ylämäissä avustaa potkimalla vauhtia, kuin ikään polkukelkan kanssa.

(kuva: Jonna Määttä/ Syötteen Eräpalvelut)

Kevättalven kuulumisia Karsikonperältä

Lunta, liikuntaa, leppoisaa luppoilua.
Semmoisena on Karsikonperän talvi edennyt. Harmaan pilvisiä päiviä ja lumisateita on piisannut. Toki sekaan sopii silloin tällöin jokunen aurinkopäivä ja se, jos mikä saa aikaan ihmeellisen poltteen lähteä hangille. Yöpakkasia on ollut, mutta hanki ei kanna kävelijää.

Liian usein ovat lumikenkäni joutuneet norkoilemaan terassin portailla, maastosukset vajan seinää vasten. Niiden ohi kulkiessani olen kuulevinani, joko nyt? Joko tänään?
En ole usein vastannut liikuntavälineiden kutsuun. Luppoilu, lorviminen on ollut kova sana. Nautinnollisempaa.
Vaan annas olla, kun alkaa kantohankien houkutus. Silloin en saa pidäteltyä itseäni. Aamuvarhaisella jo liikkeelle, että tarpeeksi paljon ennättää

En aivan läpeensä ole päiviä makoillut.
Koroumassa tuli patikoitua talvipolku ja ihailtua komeita "jäävuoria" Paljon oli väkeä liikkeellä, varmaankin syystä, että talvipolku oli käveltävissä ilman lumikenkiä. Vietävän liukas vain, mikä lisäsi vaikeuskerrointa vähintään tuplasti. Nähtävää piisasi, mutta aurinko verotti osansa pysyttelemällä pilvessä.

Myös viime viikkoiselta Riisitunturin retkeltä odotin paljon. Mielessäni jo kuvittelin laataavani koneelle upeita auringonlaskukuvia. Nuolaisin, ennen kuin tipahti. Huti tuli.

Heti tunturin juurelle päästyä alkoi taivaalle kerääntyä pilviä.
Alkuun polku esittäytyi alkuun leveänä baanana, jota tunturituuli vinhasti piiskasi saaden irtolumen pöllyämään.
Vedin karvahattua vain tiukemmalle. Ylös kiiveten kulku sujui hyvin, mutta tilanne muuttui kuitenkin alaspäin matkatessa.
Polku katosi.
Paikoin näkyi hiihtäjien latua metrin verran. Paikoin lumikenkäilöiden jälkiä, paikoin vain sileä tunrurin rinne,
Vaikka olen reitin kulkenut puolenkymmentä kertaa, niin kovin vieraalta se alkoi tuntua.

Hetken käväsi mielessä, josko pitää palata tulojälkiä myöten takaisin. Ei palattu, mutta selkeästi valkeni, että pienestä on todellinen eksyminen tunturissa kiinni.

Missä pilvet hyväilevät maata,

missä tunturin laki sukeltaa pilviin,

on kaukana kaikki muu.

Kaunis ja karu luonto

ei armoa tunne,

ei kartta, ei kompassi paljon auta,

jos ei tiedä,

mistä on lähtenyt,

minne menossa.

Harhaluuloa, toiveajattelua vain,

että kaikki polut johtaisivat

autiotuvalle,

mutta valkean poron voi silloin kohdata.

Lisää seikkalumieltä hain toissa päivänä, kun hiihtelin päivittämässä muistikuvia (myös napsin kameraan kuvia) maisemistani. Hiihdin läpi Honkisuon, ihailin Kärryvaaraa ja suunnistin Myllyojalle. Tammukkaoja huilii vielä monin paikoin vankan lumipeiton alla.
Mieli teki ylittää oja, mutten halunnut kastella suksiani ja hiihdin pikku sillalle.

Ei ihan suit sait sujunut tuostakaan päästä yli. Pääsin kuin pääsinkin.

Hyvää pääsiäisviikkoa ja Pääsiäisen aikaa teille hyvät lukijani.

Syksyn rattailla

Syksy rientää
 kohti pimeää,
ja tekee siltaa kesästä talveen.

Antaa auringon nukkua kauemmin,

päivien muuttua nopeimmiksi.

Se kotiutuu meille.

Se painautuu peremmälle.

Värit putoilevat

lehtien mukana

ja syys sataa ne

upottaen maahan.

Harteille alkaa asettua

harmauden paino,

mutta kesän kaipaukselle voi avata oven

ja jättää se auki.

Runotorstain 258 aiheena on kylläkin kuva, jossa on osa punaista paloauton ratasta, mutta minut annettu kuva johdatteli syksyn rientämiseen nopeasti eteenpäin. Lipsuin siis aiheesta melkoisen kauas, mutta minkäs teet, aina vaan päädyin ajan rattaaseen ja mieleeni nousi vanha kuvani sillasta.