Blogitarina:LUPAUS osa 2

Aina ei kaikki mene suunnitelmien mukaan. Ei näköjään edes joka toinen kerta.  Innostuin heti tavattomasti päästä jatkamaan tarinaa Uunan avausosuuden jälkeen. Kuitenkin ehdin vain hahmotella, miten edetä, kun tilanteeni äkisti muuttui. Tietokoneeni ja minä olemme olleet erotettuja edelliset neljä päivää tottaalisesti!

Tarina alkaa näin byUuna. Kopioin alkujakson siksi, että useammat lukijani, jotka mahdollisesti kiinnostuvat tarinasta pääsevät siihen sisälle.

Blogitarina: LUPAUS

Viininpunaiset samettiverhot on vedetty ikkunan eteen. Ne yrittävät pitää pimeyden ulkona, mutta eivät onnistu. Tunnen kuinka pimeys on valunut raoista sisään, valunut nurkkiin, sängyn alle, lipaston taakse, mieleeni.
     Tummat verhot pitävät myös valon ulkona, koska verhoja ei vedetä edestä edes päivisin: kirkas valo vihloo äidin silmiä ja sairasta sisintä.
     On hiljaista, kuuluu vain äidin raskas epätoivoinen hengitys. Koko kaupunki nukkuu, muu perhe nukkuu. Olen valvonut äidin vuoteen äärellä jo monta yötä. Aamuyöllä Helga tulee vapauttamaan minut hetkeksi nukkumaan.
Silmäni kiertävät huonetta uudelleen ja uudelleen. Sänky, seinällä äidin kirjoma mietelause "Uskollista ja nöyrää Jumala rakastaa", yöpöytä täynnä lääkepurkkeja, lipasto, jonka päällä äidin koristeellinen peili. Se on hänen aarteensa, lahjaksi isältä saatu. Lipaston kauimmaisessa kulmassa palaa pieni kynttilä, peili on käännettynä siitä pois päin, mutta silti peilistä heijastuu valo. Ei ei valo, vaan kuin maisema, kaukainen maisema, hiljainen ranta, jossa kulkee joku.
     Nousen ylös ja kävelen hiljaa. Samalla katson vastapäistä seinää ja yritän keksiä, mistä heijastus tulee. Vaatekaappi, päällä pari hatturasiaa, kynttilälampetit seinällä, ei tulta. En mielestäni päästä mitään ääntä, mutta silti äiti herää.
— Anna, Anna!
— Tässä olen äiti. Tartun kuumeiseen käteen, joka epätoivoisesti etsii jotain peitteeltä. — Tuonko teille lääkettä tai vettä? Olin jo kohottautumassa, kun äiti puristaa tiukasti kättäni.
— Ei, ei, älä mene Anna .... haluan puhua ... kanssasi.
— Ette saa rasittaa itseänne äiti. Jospa lukisin teille ja puhuisimme huomenna.
— Ei, ei, on aika ...puhua. Anna vettä.
Kohotan vesilasin äidin halkeilleille huulille. Hän ei ole moneen päivään enää syönyt paljoakaan. Vain hiukan keittoa ja muutaman kulauksen vettä. Nytkin vesi valuu suupielistä leualle ja kaulalle, yritän kiireesti pyyhkiä sitä, mutta äiti työntää käteni pois.
— Kuuntele Anna! Lupaa minulle ... Lupaa...

aimarii jatkaa....osa 2

Äidin ääni on kiihkeä. Hänen kuumeiset silmänsä kiiltävät ja välähtävät oudosti kellertävinä. Molemmat kädet alkavat hapuilla otetta minun kädestäni. Lujasti, ikään kuin peläten minun vetävän käteni pois.

Äkkiä äiti kohottautuu puoleeni ja kuiskaa tuskin kuuluvasti ja hyvin hätääntyneenä.

-Anna,  Annaseni…heijastus..peilistä. Joku …hän on..tulossa.. pitkoksia pitkin tunturisuolla. Annaseni, ei rannalla.….pitkoksilla. Anna, pyydän…..lupaathan….

Ääni kuitenkin sortuu. Sanat muuttuvat soperteluksi ja hän nukahtaa kesken lauseen. Ryppyiselle poskelle rupeaa valumaan kyyneleitä.

Kynttilä on palanut puoliksi. Se lepattaa välillä, on sammumaisillaan, mutta elpyy kohta palamaan paremmin.

Minä olen väsynyt. Äidin silmät olivat hetki sitten niin vieraat minulle. Outoa myös, ettei peilistä heijastuvassa valossa näy enää mitään rantaa, vaan suo, jota halkoo pitkokset?  Ehkä kuvajaiset ovat kangastusta? Mutta hahmo, joka liikkuu maisemassa? Kuka tai mikä se on?

Eniten mieltäni askarruttaa, mikä voisi olla se lupaus, jota äiti yrittää pyytää minulta? Entä voinko antaa lupaukseni?  

Irrotan varoen käteni hänen käsistään ja siirryn istumaan mukavammin vanhaan plyysiseen nojatuoliin. Äidin kasvot näyttävät uurteisilta, harmailta ja niin sairailta.

Viileää ilmaa lehahtaa kasvoilleni.  Vilkaisen heti, onko ikkuna tai ovi ehkä raollaan, mutta ei. Äiti vain heittelehtii vuoteessaan ja herää puolittain.  Katsoo minua, mutta ei jaksa puhua.

On puoliyö, öinen sudenhetki ja täysi hiljaisuus. Yön pimeydessä uskallan antaa vihdoin itkulle luvan, vaikka tähän asti olen jaksanut näytellä vahvaa.

-Anna? Olethan sinä siinä? Äiti kysyy. Kuiskaan olevani, en halua itkuisen äänen paljastavan suruani,  puudutan sen pakolla pysymään sisälleni.

 - Anna, lapsukaiseni, isä .. te tytöt ette…. tiedä ….mahdollista sukulaisuutta suurelle Akmeelille….Annaseni….teidän ei tarvitse kauhistua hetkeä..., kun ….tulee aikani. Se ei ole vielä……kohta valoni sammuu….ei vielä.

Enemmästä en saa selvää. Sanat ovat outoja, kieli muuttuu saameksi! Kiihtynyt hengitys alkaa tasaantua ja äiti nukahtaa taas.

Aamu ei ole kohtakaan.

Kasvojani pyyhkäisee uudelleen kevyt ilmavirta. Siinä samassa sammuu myös kynttilä. Vain savu jää leijailemaan hämärään.  Nyt peilistä heijastuva valo paljastaa uudenlaisen maiseman, joka ei enää ole suo, ei näy pitkoksia. On puita ja joku asumus, jonka edustalla on liikettä. 

Nousen voidakseni katsoa tarkemmin.

Tuijotan lamaantuneena ja suorastaan parkaisen.

-Äiti, tekö siellä? Ei! Ei se ole hän!  Hän nukkuu vuoteessaan.  Se olen minä itse, minä Anna!

Tästä jatkaa Esther. Toivotan hänelle mukavia kirjoitushetkiä.

♥

Lisäys 27.01.2017

Liitän tähän aina uuden osan ilmestyttyä kirjoittajan linkin, jotta tarinan kulusta kiinnostuneet voivat klikata lukemaan

Esther kirjoittaa blogia Hetken välähdyksiä ja  hänen kirjoittamansa  jatko-osan 3 voi lukea täältä.

Lisäys 01.02.17
Maahinen kirjoittaa blogia Maahisen kolo ja Maahinen on kirjoittanut jatko-osan 4 ja se on luettavissa täältä.

Lisäys 07.02.17

Tarinaan on tullut edellispäivinä pari jaksoa lisää. Asta on kirjoittanut osan 5 ja riitta k osan 6.  Sekä Aina osan 7. Ne ja koko tähän mennessä kirjoitetun tarinan voi lukea täältä.

Lisäys 17.02.17 Mustis on kirjoittanut tarinan päätösjakson. Se ja koko tarina on luettavissa tuosta ylempänä olevasta linkistä.

                                                                                                                                                              

Hiljaa katovat aamutaivaalta tähdet

Hitaasti valkenee loppiaisaamu.
Vaikka on kireä pakkanen, alkaa taivas vetäytyä harmaan harson taa. Se tietää päivälle lumisadetta.
Niin hiljaa ja huomaamatta ovat vetäytyneet taivaalta tähdet.
Hetki sitten niitä tuikki miljardeja ja nyt ei silmä erota ainuttakaan.

Varhain eilisiltana taivas muuttui vihreään loimotukseen luoteen ja pohjoisen puolelta. Taivaantulet syttyivät.
Niiden loimuja ei liiemmin haitanneet edes tähdet, ei linnunradan hohde,, eikä sirppikuu, joka ikään kuin roikkuu oikealle kallistuneena. Iskee silmää kraatereistaan, mutta pitäköön vaan varansa, ettei kupsahda nokalleen.

Ihan kunnollisen kuutamon sirppikuu on osannut tehdä. Kirkkaan ja kalvakan, vaikka itse hieman kellertääkin.

Kuutamo, tähdet ja pakkanen sopii hyvin minulle samaan pakettiin. Mielestäni on taianomaista seisoa pihassa ja koettaa vangita talven yönäkymiä.
On jotain hupia palelluttaa sormiaan ja varpaitaan, jos on kadottanut unen ja kehtaa nousta peittojensa alta -30 pakkaseen

Pari kertaa kehtasin, mutta kireimpänä pakkasyönä kuljin levottomana ikkunasta toiseen ja tyydyin ottamaan muutamat kuvat ruudun läpi. Sitten pujahdin takaisin sänkyyni ja jäin sieltä katselemaan taivaan värikkäitä valoja.

Leppoisaa Loppiaista