Elämän tummia raitoja

Ikkunani edessä roikkuu yhä iso puinen tähti jouluajan jäljiltä. Sammutettu kyllä, mutta jäänyt paikalleen. Joulun siivoaminen takaisin komeroihin Nuuttiin mennessä jäi kesken.
Tuli niin paljon muuta.
Tunnen itseni yhtä nöyräksi isojen asioiden edessä, kuten tykkypuut lumimassojen kurimuksessa latvat alaspäin taipuneina.
Vuosikirjaani ovat ilmestyneet tämän vuoden ensimmäiset vahvasti tumman sävyiset raidat.

Loppiaisena hyvän ystävän kuolema oli shokki. Vaikea uskoa tapahtunutta todeksi.
Ei vieläkään, vaikka on saanut totutella useamman viikon.

Koskaan aiemmin ei ole pikkuisen Pöllävaaran ja Karsikkosuon ylittäminen tuntunut niin raskaalta, kuin tuolloin, pari päivää ikävän uutisen jälkeen hiihtäessäni surutaloon. Ne kolme kilometriä tuntuivat liki ylivoimaiselta matkalta.
Oli pakko pysähtyä tämän tästä kuivaamaan silmiä. Itku oli herkässä, etten tahtonut latua nähdä. Askarrutti jopa se, mitä sanon, löydänkö oikeita sanoja, kun pääsen perille.
Matka kuitenkin eteni ja lopulta sisälle tupaan astuessani mielessä ei ollut yhtään sanaa. Pitkä halaus - kyyneleiset posket vasten toisiaan kertovat kaiken sen, mihin ei sittenkään tarvita sanoja.

Myöhemmin kotimatka kaamoshämäräisellä ladulla oli huojentava. Yksi elämän totuuksia on - niin varmasti, kun olemme syntyneet, myös jonain päivänä kuolemme.

Vasta eilen saatettiin Emppu-ystävä kirkkomaan multiin ison ikävän ja kaipauksen hiljentäminä. Lohdullista kuitenkin ajatella, että hän on aina ja kaikkialla siellä, missä hänet muistamme ja hänestä puhumme.
Runoilija Rose-Marie Huuvakin kirjoittaa runossaan: Minä elän niin kauan, kun joku muistaa minut.

Maa on niin kaunis ja tänään hautajaispäivän jälkeisessä aamussa oli voimallista harmoniaa.
Mielimaisema piirtyy silmieni eteen ja katseeni hakeutuu tuttuakin tutummalle Kärryn rinteelle, jota verhoaa hentoinen harmaus. Silti luminen huippu erottuu hyvin ja sinne ylös minun mieltäni saattelevat pienen pienet leijailevat lumihiutaleet.

Kuitenkin tahaton ja kokonaisvaltainen väristys rikkoo pian tunnelman, Mitä kaunista silmä näkee, niin iho muistaa samalla eilisen kolean kirkkomaalla. Pääni sisällä alkaa soida- Maa on niin kaunis.....
Kuin olisin uudelleen saattojoukon mukana kantaen yhtä ruusua.

Arvaamaton on huominen.
Sitä on jokainen uusi huomen. Suuri lahja, kun aamuisin saa herätä kuta kuinkin kunnossa. Vähät siitä, tuliko yöllä miten hyvin tai huonosti nukuttua.

Sain myös itse vahvan muistutuksen elämän haavoittuvuudesta muutama viikko sitten, kun kaunis maanantaipäivä sai tumman sävytyksen. Pitkällä ambulanssimatkalla mielessäni pyöri ahdistava ajatus, olenko minä tulossa oman tieni päähän?
Pääsin tunteesta voitolle vasta, kun pystyin selvittämään itselleni, että yhtä lailla minä voin olla haavoittuva, sairastuva, kuoleva, kun kuka muu tahansa. Ei kukaan ole poikkeus.

Nyt näen harmaatkin päivät hyvinä ja kauniina. Rakastan jokaista päivää ja minkä maiseman luonto tarjosikaan sairaalasta kotiin palaavalle.
Olen kuin tuo koivu. Rikkoutunut sieltä ja täältä, mutta joiltakin osa-aluelta hyvissä voimissa.

Hyvää Ystävänpäivää hyvät ja uskolliset blogini seuraajat.