Huhtikuun ihastuttava aamu

Aurinkoinen ja tuuleton aamu, mainio alku torstaille.

Kovasti paljon on neulasia ja muuta puista varissutta roskaa hangella, mutta sekaan sopii kimaltelevia hankitimanttejakin. Kenen timanttikaulanauhasta lienevät karanneet tällä kertaa?

Joka tapauksessa mukavaa kävellä narskuvalla hangella ja nauttia ahavasta.

Tästä hankiherkusta ei ole liiaksi päässyt näinä viikkoina nauttimaan. Vain viisi vastaavanlaista aamua aiemmin.

Koillismaalla alkaa tuntua keväiseltä. Vanhojen peltosarkojen pajuista vain harva yrittää saada kukintoja. Tuntuu, että kissaksia on vuosi vuodelta vähemmän. Useampi paju ei kuki lainkaan. Eivät kai jaksa.

 

Pajukoissa on kuitenkin elämää. 

Lähes kaikista puskista riekot ovat käyneet napostelemassa tuoreravintoa. Hangelle jääneet jäljet paljastavat  nämä kekkerit. 

Riekolla on varpaissaan höyhenpeite ja se tekee jäljestä pehmoisen ja tavallaan suttuisen näköisen, ikään kuin riekko tepsuttelisi töppöset jaloissaan.

Riekko on talvipuvussaan valkoinen lintu. Jos se malttaisi pysytellä pajukossa tai kiepissään minun ohittaessani sitä, en huomaisi lintua lainkaan.  Mutta ei se malta, vaan lentoon noustessaan päästää niin räkättävän naurun, että olen sätkyn saada.

Tänä aamuna ei kuulunut riekon räkätyksiä, sen sijaan teerien kukerteluja. Sitä oli somaa kuunnella. Soidinmenoihin ne kujertelut kuuluvat. Näillä hankikeleillä on vain pysähdyttävä niitä ääniä kuuntelemaan, sillä muuten menevät ohi. Karkea hanki rouskuu jalan alla ja piilottaa muut äänet.

Tonko-oja on jäistä vapaa, mutta rannat vielä lumiset. Katselin ojan vartta sillä mielin, miten kesällä pystyisin sinne päästä kalastamaan. 

Ei kovin helposti ainakaan, sillä rannat ovat kesällä pusikkoiset ja ryssänpäitä niin tiheästi, ettei näe, mihin seuraavaksi askeleen ottaisi.  

Talvella valkoiset hatut ovat söpöjä kumpuja lumesta, nyt vain kulottunutta saraheinää, jonka sisältä alkaa pian nousta uusi kasvu.

 

Yllättäen alkoi kuulua työn ääniä. Aamu oli edennyt niin pitkälle. Metsätyökone kaatoi puuta. Karsi ja pätki.

Nyt lähtee pikku järvien välinen metsä. Häviää osa polusta joelle. Kyllä se jo talvesta lähtien oli tiedossa, sillä hiihtäessäni laitoin yhden sinisen nauhan rusetille. Oli mielestäni nätimpi niin.

 Kesällä polkua on enää mahdoton kulkea, joten tulipa haikea mieli.

Pihaan tullessa kysyin pikku ystävältä, mitä hänelle kuuluu. Kovin orava näytti pohtivan, miten asian minulle esittäisi. Alkoi säksättää ja pyyhälsi runkoa pitkin ylös ja säksätti mennessään.

Reisussa parasta oli huhtikuun ihastuttava, oikeastaan hurmaava aamu ja riekon töppösten jäljet.

Riemastuttavaa viikoloppua!