sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Väreilyjä


Kesäisen aurinkoisia ja kauniita päiviä on luvassa. Minä lähden Irnille kalaan. Kuksa, kahvia, virveli ja vieheet, ne tärkeimmät mukaan.

Tavaroita kasatessa mieleen tuli jo vuosia sitten kirjoittamani säkeet.

Seison tutulla portaalla,
minulle kaikkein rakkaimmalla.
Katselen pihalle
tuulen hyväillessä kasvojani.
Pääsky livertää.
Sekin saapuu keväästä toiseen
omalle räystäälleen.
Kuuntelen sen laulua.
Lumoudun,
niin kuin joka kevät.

maanantai 23. toukokuuta 2016

Aamun tunnelmapalasia

On aamu.
Seison portaalla ja huikkaan ilmoille hyvät huomenet. Koko pihalle, siivekkäille ja oraville.

Käki kukkua helskyttelee parhaillaan.  Tavallaan se vastaa tervehdykseeni. Se kukkuu minulle kesää.
Vaihtaa istumapuuta ja kukkuu kohta taas.




Orava ei huomio kukkumisia eikä liioin minua. Sille on tärkeämpää kaivaa akanakasaa, josta se löytää pähkinämursketta ja syvälle uponneita auringonkukansiemeniä. Turkki on sen tuhannen kirjava, Ei enää talviturkki, mutta ei vielä kesäkarvakaan.



Edelleen seison portaalla ja vedän syvään henkeä.
Pihakoivu tuoksuu ja näyttää kauniilta puhjettuaan lehteen. Kirjosieppo lentää pönttöön ja kohta ulos.
Yön jäljiltä vesipisarat kimaltelevat poimulehdillä ja valo hehkuu hennoissa mustikankukissa. Eivät paleltuneet, vaikka pakkasen puolella yö oli käynytkin.


Tyyni ja lämmin aamu houkuttaa järvelle.
Ehkä kannattaa laittaa pari katiskaa taas pyytämään. Sama se, tuleeko saalista, mutta itse touhu on mukavaa.
Rantaan ei ole pitkälti. Ensin tien yli, sitten pellon poikki,
Pellolla tulee vastaan kyy ja sillä on suuntana mökkipiha.

Hätistettäessä kyy joutuu muuttamaan mieltään. Pakko sen on kääntyä ja ruveta luikertelemaan metsään. Kovin mielellään se ei vetiseen ojaan tunnu suostuvan, mutta pakon edessä ui.
Hyvä niin, että ui, muuten olisi voinut päästä hengestään. En minä kyytä muulloin tapa, paitsi jos tuppaa ihan pihaan.

Toivottavasti ei kesällä puraise minua, kun olen marjassa. Parasta kait olla luottamatta kyykäärmeen muistiin.






Järven pinta välkehtii auringossa. On tyyni, ei värettäkään veden pinnalla. Katiskat ovat järven vastapuolella,
Käki kukkuu taas. Siitä soutaja saa rytmin airon vetoihin.
Joutsenet uivat pesimispaikkansa tuntumassa. Tarkkailevat vesillä liikkujaa.

Keskellä järveä katselen ympärilleni. On uskomattoman kaunista katsoinpa minne päin tahansa. Lähivaarat heijastuvat veteen. Airojen liike on saanut jo pientä väreilyä veden pintaan.




Katiskat ovat unohtunet hetkeksi. Maiseman lumo herkistää.
Sitten kuuluu korvan juuresta ininää. Se on herätys todellisuuteen.
Itikat ovat saapuneet.


sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Armas toukokuu



Oi kevät ja armas toukokuu.
Vapusta se alkoi ja on kiirehtinyt jo puoliväliin hirmuisella kiireellä.
Karsikonperälläkään ei lumia enää näe. Koivut vihertävät hennosti ja lähiseudun vanhat viljelemättömät pellot työntävät horsmaa, niittyleinikkiä ja metsäkurjenpolvea. Uuden kasvuston alle alkaa peittyä lumesta vastikään paljastunut maa.

Ei aikaakaan, kun pellot ovat kauniita kukkameriä.
Hyvä niin. Luonnonkukkaset, juuri nuo "rikkaruohot" kestävät kylmää ja minä tyydyn mielelläni niihin. En mene enää puutarhalle kukkaostoksille.



Talven jälkeen on hienoa pakata reppu ja etsiä polun pää.
Puikkelehtikoon polku sitten vaaran rinteillä tai suolla, niin se on aina yhtä mielenkiintoinen.
Kevät näkyy kaikkialla. Se tuoksuu ja kuuluu kaikkialla.

Menneen viikon toukokuisilla retkillä tunsin sukeltavani luonnon satumaahan. Koin olevani kuin Liisa Ihmemaassa. 
Luonto tekee vahvaa heräämistä. Tavallaan minäkin, vaikken varsinaisesti talvella "hidastukaan" 
.


Pitkospuilla on helppo liikkua.
Suot ovat vielä niin märkiä, etteivät saappaanvarret aina riittäisi. Tuo metsän rajassa oleva pikku lato tarjosi mainion taukopaikan. Saman oli huomannut västäräkkikin, joka parhaillaan rakenteli omaa pesää ladon kurkihirren alle.
Se liikkui levottomasti pitkoksilla keräämänsä heinätupsu nokassa, kun ei rohjennut livahtaa rakennukselleen.
Tunkeilijoiden oli parasta jatkaa matkaa ja antaa västäräkeille rauha.

Tiltaltti ei hievahtanutkaan pesästään, vaikka tovin tuijoteltiin silmästä silmään. En lintua varmuudella tunne, mutta google ja lintukirja ovat sitä mieltä, että tiltaltti saattaisi olla.



Nokipannulla kahvit.
Veden kiehahtamista ootellessa katse vaeltelee taivaalla sallien ajatusten tehdä omia retkiään.
Tuuli tupsauttaa nuotiosavut silmiin yleensä silloin, kun ei ainakaaan pitäisi.
Totta kai höystöt ryöpsähtävät yli.
Kummaa, vaikka omalla nuotiolla istuu, niin savu käy silmiin. Tavallisesti kai vieraan nuotiolla saa savut silmiinsä varsinkin, jos ei huomaa kysyä lupaa tulla tulistelemaan.





 Vielä silmäys lammen yli ja kotimatkaa voi alkaa.

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Jäät lähtevät ja katiskat vesiin



Jääpeite on sulamssa.
Sen verran on jo rantaporeita, että katiskan saisi pyytämään.
Järvi vain ei tunne rajojaan ja tulvii suolle. Kuitenkin routaa löytyy jalan alta, ettei saapas uppoa liikaa.
Jolla löytyy ehjänä rannan hatarasta talvisäilöstään ja kohta ovat katiskat järvessä.


Aurinko paistaa lämpimästi ja kalalokit metelöivät. Sekaan sopi välillä kuikan huutokin. Etäältä tilannetta tarkkailevat joutsenet.
Toiveissa on siis saada ahvenia, kenties myös haukia. Olisi taas pihapiirin korpeille perkuujätteitä. Kovin ahneesti ne käyvät tekemässä kaarroksen tutkiakseen, onko lumivallille ilmestynyt ruokaa.
Kerta kerralta rohkeammiksikin tulevat.
Komeita lintuja.


Viikolla löysin kananmunien joukosta yhden pilaantuneen ja epäilin, että saattaisi olla joku toinenkin. Niinpä vein puolisen tusinaa kananmunaa  hangelle.


Ihmettelin aamulla, mihin oli puolikennollista kananmunia kadonnut niin täydellisesti, ettei yhtään kuorta edes ollut jäänyt. En kait ihmettele enää, sillä noin komean nokan otteessa kananmuna kyllä pysyy.

Oravat pysyvät lintujen ruokintapaikan vakivierailijoina. Ihan liikaa niitä on edelleen ja kohta vielä enemmän, sillä pihakuusessa on pesä.
Saattaa olla juuri sen pesän emo-orava, jonka edesottamuksia päivällä seurasin. Se söi ja söi.
Ahtoi suunsa täyteen. Viipotti pois ja tuli takaisin.
Pahastui, kun rupesin juttelemaan sille. Paiskoi häntäänsä, muttei voinut äännellä, muuten suu olisi tyhjentynyt ja minä olisin sanonut sille - ähä kutti, ahneella on....