Joulu melkein ovella

Joulu melkein ovella, porraspuulla ainakin.

 Jösses, miten vauhdikkaasti on joulukuu edennyt. Enää viikko ja rapiat päälle, kun on jouluaatto. Yksi mielenkiintoisimmista päivistä vuodenkierrossa. Joillekin se tietenkin merkitsee tavallista enemmän työtä ja kiirettä, joillakin alkaa jo aatosta joulunvietto.

Viimeinen viikko ennen aattoa on minulle itselleni mieluinen.  Varsinkin, jos näitä päiviä sävyttäisi lempeä kaamoshämy ja sinisten hetkien taianomaisuus, joka häipyy vaivihkaa punerrukseen auringon tehdessä nousuaan.

Aamuista iltaan harmaitakin päiviä mahtuu joukkoon, joskus enemmän, joskus vähemmän. Tänään koko päivää hallitsi pehmoinen villasukan harmaa. 

Meille tuli Postin taholta ohjelmaa. Mies oli tilannut ”Huvilansa” lämmitykseen hehkutulpan jostain kaukaa. Oli ruksannut sen postin kuljetukseen, niin että sen voisi hakea lähimmästä postitoimipaikasta, jonne on matkaa 7 km.

Ei se niin mennyt. Ensin oli viikkojen odotus ja sitten tuli ilmoitus. Paketin voi hakea noin 40 km takaa. Linja-autorahtina tavara oli sinne tullut. Lähdin seuraksi kameran kanssa ja reissuun meni tuo kolmen tunnin päivän valon aika. 

Ei aika hukkaan mennyt. Muistelimme menneitä jouluja, yhteisiä, että lapsuuden jouluja. Se oli hyvin antoisaa. Välillä täytyi pysähtyä, sillä vastaan tuli poroja, tien vieressä oli upeita kuusia, kynttiläkuusia, että pieniä kuusia, joista jokaisen olisin huolinut joulupuukseni.  Sitä kaikkea minun oli saatava kuvata.

Olen kolmen joulukuun ajan, (vuosina 2015, 2016 ja 2021) kirjoittanut blogiini päivittäin joulukalenterin tapaista. Huomaan, että vanhetessani minusta on tullut vuosi vuodelta enemmän jouluihminen, kun kaikki epäoleellinen alkaa olla karsittu. Tärkeintä on päästä joulun tunnelmaan, eikä siihen suinkaan tarvita lahjapinoa, ei kukkuratäyttä joulupöytää, ei hikihattuun ahkerointia siivoten. Vain leppoisaa yhdessäoloa tärkeimpien ihmisten kanssa. Niin ja tietysti joku suklaakonvehtirasia! 

Omia latuja

 "Pakkanen pyryn perästä, pahailma pakkasesta."  

Vanha sanonta  osui naulan kantaan. Muutama päivä sitten Koillismaalla pakkasmittarin lukemat olivat -31 ja piirun verran vieläkin kylmempää. Päivisin lauhtui, kuitenkin -27, mutta luppopäiviä pidin. 

Vilkuilin haikaillen varaston seinään nojollaan olevia suksiani, jotka odottivat yhtä haikeina liikuttajaa.

Uuden viikon alkaessa oli sää juuri sopiva pitkään hiihtolenkkiin. Pakkasta -8 ja sinisen harmaa taivas, ei aurinkoa, mutta ei pilvistäkään.

Siis ripeästi suksille. Kävelyhaasteeseen osallistuminen kohdallani muuttui hiihtelyksi

Tai oikeammin valmiiden latujen puutteessa lumiliukukengillä hiihtämään. Lunta on vajaa puoli metriä ja niin pehmeää pakkaslunta, että leveä lumiliukukenkäkin, (vaikka minun mielestäni osuvampi nimi olisi  lumiliukusuksi) uppoaa syvälle.

Tieltä siirtyminen pellon puolelle ei tuota enää ongelmia, kuten aikaisemmin. Aurauslumista tehtiin heti kupsahtamiseni jälkeen "silta". Nyt sen kun vain sujuttelee, ojasta ei tarvitse välittää.

Suon reunassa pysähdyn nojailemaan sauvoihin, vaikka perässähiihto ei otakaan voimille. Unohdun katselemaan hetken suon puhtaan valkoista hankea, sen harvoja käkkärämäntyjä, joilla on sopivan pukeva lumikerros oksillaan. 

Jokseenkin söpöä.

Avoimella suolla tuntuu kasvoilla hento tuulenvire. Niin hento, ettei se pöllytä lunta, mutta silti siinä tuntee talven raikkauden.

Suon toiselta laidalta alkaa metsä, tiheä ryteikkö, mutta hyvin siitä pääsee läpi. Ensi talvena ryteikköä ei ehkä ole, sillä sinisiä merkkinauhoja näkyy puissa säännöllisin välein. Kenties pian tulee Ponsse ja kaataa isoimmat puut.

Pysähdyn kuuntelemaan täydellistä hiljaisuutta. Mies on jo mutkan takana ja edessäni valmis tola, jonka molemmilla puolin pikku koivut kumartavat nöyrinä minulle, kuin alamaiset ikään.

Pikku Myllyoja on uhmannut kireitä pakkasia pysymällä paikoin sulana. Penkoilleen se on saanut muhkeat valkoiset lumipehmusteet. Kovin lähelle penkkaa ei hyvää mennä tai voi molskahtaa.

Kesällä ojalle pääsy on minulle mahdottomuus, sillä oja virtaa pajupuskien takana. Suksella onnistuu käydä tervehtimässä sekä ojaa, että tammukoita. Käytännössä vain toteamassa taistelu, miten  ryssänpäät ovat riistäneet kasvualaa puolestaan pajuilta.  Aikanaan karjan laiduntaessa vapaasti, ojapenkat pysyivät helppoina kalastajien liikkua.

Ryssänpäät, kauniimmin sanottuna ne ovat tupassaramättäitä, näyttävät nyt ihastuttavilta.  Ne ovat saaneet samanlaisia muotoja, mitä minun pannukakkuni paistuessaan, 

Hankalaa puolipallojen välistä oli suksilla pujotella. Tietysti koitin kiertää mättäät, etten olisi rikkonut yhdenkään ötökän kotia, mikäli pallurat olivat asuttuja. Mistä sen varmasti voisi tietää.

 

Joihinkin väleihin oli teeri, metso tai riekko ryöpsytellyt kiepin yöpyäkseen siinä. Lämmikkeenä olleet ja kuoppaan jääneet kakkapökylät sen juorusivat.

Ihmettelin kai liian kauan luontoihmeitä, kun ojamutkan takaa huhuiltiin, olenko aikeissa tehdä oman porukan?

Sitä en rohkene, joten paras peruuttaa kääntymättä. Ehdin miettiä itsekseni, miten vaivaloista olisi kömpiä takaisin suksille, mikäli edes pääsisin pystyyn, jos sattuisin kaatumaan tuppaiden väliin??

Hyvillä mielin kotiin, sillä iltapäivän hämäräkin alkaa hiipiä, vaikka kello lähestyy vasta puoli kolmea ja täysikuu on kipuamassa taivaalle.

Tässä osallistumiseni Saran - Villa Emilian  kävele kanssani -haasteeseen.

Kävelyllä marraskuun aamuhämärässä

 Kohta on marraskuu puolivälissä, eikä talvesta tietoa. Pari kohtalaisen hyvää yritystä on ollut, mutta vesittyneet pian ja maa on taas lumeton, vain hentoa kuuraa kaikkialla. Toivoa kuitenkin on, sillä ilmassa leijailee lumensydämiä. Nenälleni pudotessaan ne sulivat heti, mutta kaikki hyvin Koillismaalla, lumi vain puuttuu.

Lenkkini alkumatka on soratiellä talsimista muutama sata metriä. Kävelen sen osuuden tienreunaa pitkin välttääkseni liukastumisen, sillä tiellä olevat kuopat ovat vedentäyttäminä jäätyneet ja arveluttavan oikukkaita.

Pysähdyn kuvaamaan tien alittavaa ojaa, joka rannoiltaan on jäässä. Vesiraja on korkealla ja tammukat jossain ojan syventeissä.

Matkani jatkuu. Käännyn metsätielle, joka on osin leveä ja paikoin paksulti männynneulasten peittämä. Mahdottoman mukava alusta jalalle.

 

Ylämäkeä riittää. Pakko on välillä hidastaa, sillä puuskutan liikaa. 

Löydän hetken hengitystä tasatessani kuvattavaa. 

Katselen vanhoja kantoja. Osasta näkee, että puu on aikanaan kirveeellä kaadettu. Joidenkin kantojen juurella on poltettu nuotioita. Ehkä metsämiehet, ehkä savottalaiset ovat tulen loimussa lämmitelleet kohmeisiä käsiään.

Sumu sakenee. Enää ei näy vaarojen huippuja.

Lumensydämet eivät ehtineet kasvaa lumihiutaleiksi, kun sää muuttui tihkusateeksi.

Olin ajatellut viipyä Kärryvaaran rinteellä pitempään istuskelemassa sopivan kannon päällä ja ihailemassa edessäni etäällä näkyviä Teerivaaraa, Iso-Syötettä, Varpuvaaraa, Pikku-Syötettä, Särkivaaraa. Kuviakin olisin halunnut, mutta vaarat ei piirry lainkaan taivaanrannalle. Kaikki on samaa harmaata, taivas ja maa. Maisemat ovat kadonneet.

En käänny paluumatkalle, vaan jatkan eteenpäin ja saan reitistäni lopulta ympyrän.

On mukavaa kulkea leppoisasti alamäkeä, vaikka "baana" on muuttunut kapeaksi poluksi. Vuosikymmenet, taitaa olla satakin vuotta tai ehkä vieläkin enenmmän, kun polku on ollut ahkerassa käytössä. Viime aikoina ovat kulkijat olleet vähissä. Mielestäni enää vain porot, ketut, jänikset ja minä käytämme tätä reittiä Kärryvaaraan ja takaisin. Ketään ei ainakaan ole vuosiin vastaantullut, eikä ohimennyt polulla kulkiessani. 

Talvisin polun kohtaa myötäilee latuni.

Pitkin matkaa on komeita naavakuusia. Paikoin on myös uusia, paikoin vanhoja hakkualueita, joissa on eri-ikäistä puustoa.

Metsä on hiljainen. Ei näy, ei kuulu lintuja. Vain yksi rouva teeri taapertaa edeltäni syrjään. Ei pidä kiirettä lentoonnousulla, mutta on silti pian kadonnut varvikkoon, ettei sitä näy hyvän suojavärinsä ansiosta.

Alamäki loppuu ojauomaan. 

Sama oja tulee ylitettäväkseni uudestaan, mistä aikaisemmin kuljin tiesiltaa pitkin yli. Oja virtaa solisten vanhan myllyn lähettyvillä, eikä saappaan varret ehkä riitä kahluuseen. En kokeile, vaan lähden ylittämään puita pitkin.  Jäiset siltapuut ovat liukkaat. Onneksi osasin olla varovainen.

 

Kuljen pätkän ojan viertä. Mieleen muistuvat kesäiset kalaretket. Tuostakin kuusen alta nousi kerran melkoinen tammukka. Joskus muutama harjus. Nykyään saukko asustaa näillä main ja kalastaa ahkerasti, että muut kalastajat saavat usein pelkkää tyhjää.

Matkavauhti ei ollut kova. 

Pidin mielessä, ettei se ole matka, joka tappaa, vaan vauhti.  Oli mukavaa ulkoilla. Huonoa säätä ei olekaan. Uskon tosiaan, että sää on vain pukeutumiskysymys.  Totuuden torvena totean sittenkin olevani kuin kissa, joka lähtiessään ulos huomaa portaalla vesisateen, ja kääntyy siitä paikasta takaisin pirtin puolelle.

Tämän kävelyhaasteen alku on lähtöisin  Villa Emilia blogista. ♥

Viikko sitten auringonnousu oli näin värikäs muutaman asteen pakkasessa. Ehdin nippa nappa ottaa muutaman otoksen, kun värit katosivat.

Oikoreitti

Tyhjä näyttö pilkkaa julmasti, ainakin aikanaan itsetuntoani. Tosin sykkeeni kohoaa yhä puhuttaessa menneestä nolosta suunnistuksesta.

Olin saanut viiden minuutin opastuksen GPS-paikantimen käytöstä. kun me kaverukset lähdimme maastoon yönyliretkelle.

Kuningasajatus oli suunnistaa ensin laajan hakkuuaukion läpi ja siitä korkean harjun solanpuoleista mutkittelevaa reunaa laavulle. Siksi paikannin mukaan.

Napsautin laitteen toimimaan.

Se löysi kolme satelliittiä. Navikointi alkoi ja GPS:n karttasovelluksessa näkyi merkki olinpaikastamme. Eipä muuta, kuin menoksi. mutta sitten alkoivat ongelmat.

Kansallispuiston alueelle ehdittäessä maasto muuttui paikoin hankalakulkuiseksi.  Kierrettävää oli paljon ja siinä se virhe tapahtui. Satelliittien yhteys gepsiin katkesi ja hukassa oltiin.

Taas tuli todettua - oikoreitti on pisin reitti.

♥

Krapu 44/24, vuorossa on annettu ensimmäinen lause eli kravun pitää alkaa lauseella Tyhjä näyttö pilkkaa julmasti. Lisää faktaa asiasta SusuPetalin blogissa.

Kaipuun kukat

Kaipuun kukat

Kovasti viime näkemältä laihtunut vanha mies istuu vuoden viimeisenä iltana Asema 33 baarissa kuunnellen sitä samaa, mitä aina. Hörppää harvakseltaan kahviaan tuijottaen tyhjin silmin ikkunan takana leijailevia lumihiutaleita.

Miehen maailma romahti kauan sitten, kun hänen vaimonsa kadotti eräretkeillessä suunnan ja eksyi kairalla. Tuisku peitti suksenjäljen.

Ei ollut nykytekniikkaa eksyneen löytämiseksi, eikä mies ole saanut  rauhaa sen koommin. Ikävä ja kaipaus riuduttavat. Ei hän itsesyytöksiltäkään ole välttynyt.

Vanhan miehen silmäkulma kostuu. Hän uppoaa taas muistoihin, ei pääse irti, josko ei haluakaan.

Jukeboks hiljenee, mies lähtee lumisateeseen. Ostaa kotimatkalla neljäkymmentäseitsemän ruusua ja asetellessaan niitä hangelle, hän hipaisee huulillaan jokaista kukkaa.

♥

Krapu 1, sanat: ikkuna, vanha, laihtua

Krapu on sadansanan teksti otsikko mukaanlukien ja klikatkaapa linkkejä SusuPetal ja Cara. Linkkien takaa löytyy krapuilijoiden osallistujalista.

Kirjoitusintoa vuodelle 2020 !

Paljon lunta tullunnaki

Paljon on lunta tullunnaki,

paljon on painoa katolla.

Sinnekö pitäis kapuamahan,

sinnepä lapion kanssa.

Lumia alas viskomahan,

 painolastia karistamahan..

Humaus vain ja repeää massa

syöksyen katolta kauas.

Lysähän harjalle mahalleni,

liukkaalle pellille pitkälleni.

Rukkaskäjellä pitelemähän

sinnillä  kattoharjaan.
Parempaan kynnet ei kykene,
ei riitä akalla voima.

Alas mätkähti luoja lumen,
sukellus syvälle hankeen.

Haukkoipa hetken henkeänsä,

palkeista ilmoille ilmat.

Luut on ehjinä rangassansa,

mustana reijen pinta.

Voi, minä mieletön naisenpuoli,

oi, minä onnekas höyrypää.

Tykkypuiden talvi

Talvi ei kauniimpi olla voi, mitä se on ollut viime viikot.
Se on tarjoillut talvisia "herkkujaan" runsain mitoin. Heleitä aurinkoisia päiviä, loistavia, vitivalkoisia hankia, rapsakoita pakkasöitä ja -aamupäiviä.
Myös upeita värejä taivaalla auringon noustessa ja laskiessa. Lisänä ihmeellisen kirkas tähtitaivas, hohtava Linnunrata, mystinen täysikuun aika, sekä muutaman kerran revontulia.

Talvi on juhlava  puhtaan valkoisessa asussaan.
Se häikäisee ja vangitsee paitsi silmät, myös mielen.
Seisoessani vaaralla tykkypuiden alla ajattelen itseni kutsuvieraaksi luonnon talvigaalaan, valtavan isoon saliin, jossa kattona sinitaivas ja kristallikruunujen sijaan hangella hohtavat ja tuikkivat miljardit lumikiteet.
Hurmos on valmis, enkä malta hetkeen edes liikahtaa. Sulaudun hiljaisuuteen ja juurrun lisää maisemaani.

Pientä vaivannäköä vaatii umpihangessa vaaranrinteen kiipeäminen, mutta näkymät palkitsevat. Alastulo on helpompaa, tosin joskus sekään ei suju kuin tanssi. Ei passaa lumikenkien kanssa kovin pyörähdellä, tai kupsahtaa kumoon. Saattaa saada uuden hien pintaan, kun joutuu räpiköimään pehmoisessa hangessa pystyyn.

Minulla on retkikohteita, mihin kulloinkin suunnata.
Usein valinta välähtää mieleen aamukahvia hörppiessä. Kärryvaaran houkutus toimii takuuvarmasti. Se onnistuu yhä saamaan minut rinteilleen. Riittää, kun hetkeksi unohdun tuijottamaan sen tykyistä valkoista huippua, seuraavaksi jo pakkaan reppuani.
Pitkä matka Kärryn huipulle on pihasta, enkä ole onnistunut sinne talvisaikaan vielä kipuamaan.  Ehkä seuraavan kerran yritän, mikäli tulee loistava hankikanto. Vuosi sitten olin melko ylhäällä, mutta mielikuvitus herätti"kaikki karhut". Alkoi tuntua, että kansallispuiston alueella jokainen suuren puun oksiltaan pudottama tykkykasa on karhun talvipesä!

Ilta-aurinko värittää tykkymaailmaa monin sävyin. Välilllä maisema saa kylpeä hempeässä lilan sävyssä, toisinaan lumi punertaa. Tykkypuut muuttuvat satuhahmoiksi vilkkaan mielikuvituksen antaessa lisäpotkua.
Tämän talven tykyt ovat olleet ihmeen pitkäikäisiä.
Ei ole tuuli eikä lauha sää niitä toistaiseksi pudottanut. Jo tammikuun puolivälin aikaan kuvasin ensimmäiset tykkykuvat. Arvattavasti kuitenkin piakkoin puut rupeavat varistamaan lumet harteiltaan. Sen sateen alkaessa siirryn oikeille laduille turvallisuus syistä.

                                       

                                 
Toki olen nytkin hiihtänyt, mutta vähän. Ehjä hanki ja oman tien tarpominen tuntuvat sopivan minulle paremmin.
Sain vasta testata karvapohjasuksia ja hyväksi havaitsin. Pakko ne on pistää toivelistalle.  Syötteen alueen ladut ovat niin huippua, että ilokseen niillä hiihtelee.
Kuinka ollakaan, ladulla luen ajatuksissani joskus runoja. On hupaisaa miettiä mieleen juolahtaneelle runonpätkälle jatkoa. Aina se ei muistu ja silloin täytyy kotiin päästyä googlettaa.

"Sauvalla suksien vauhtia lisään,

hyökkään myrskynä kuusikon sisään.

Vapaa ja selvä on sukseni tie:

minne on toivoni, sinne se vie."

Tuttu runo varmasti monelle kansakoulun ajoilta. Siellä se on jossain laulukirjassa.

Syksy kotiutuu Karsikonperälle

Harmaus pilkkaa aurinkoa siepaten sen jokaisen säteen. Aamuisin yön raskaat kyyneleet viipyilevät joka neulasen ja heinänkorren päässä.
Yöllä on satanut. Eilen satoi.
Sadepäivä myös toissapäivä.

Syksy on kotiutunut Karsikonperälle ihan pakkasten kanssa.
Ei kevään lailla myöhästellyt, vaan on saanut koivut kellastumaan kauniisti. Kypsyttänyt pihlajanmarjat ja puolukat hehkuvan punaisiksi ja väritellyt riemunkirjavia mattojaan retkeilijän silmäniloksi. Mustikat kehtasi palelluttaa, vaikka minulta oli poiminta vielä kesken.
Syksyinen maailma näyttää todella kauniilta, vaikkei taivas aina niin sininen olekaan.

                                                                                             
Alkukesästä minun blogini hiljeni lyhykäisen kevään puhjettua kesään.
Vierotuin kirjoittamisesta. Ehkä tieten tahtoen, sillä elämä on valintoja ja minä valitsin kesän, joka vei mukanaan, retkille, kalalle, marjastamaan ja niin paljoon muuhun....kyllä te tiijätte.
Toki kaipasin joskus iltaisin istahtaa koneen äärelle tapailemaan näppylöitä, mutta uni peijooni houkutteli melko nopeasti omaan maailmaansa ja sallin mielihyvin sen.

Kesä on nyt satoina kuvina koneella, myös ikimuistoisina hetkinä ja retkinä muistojen albumissa.
Vaikka kesä oli jokseenkin viileä, aurinkoakin oli ja mikä upeinta - kesä kukki runsaasti.
Vanhat pellot paikoin kulleroita, metsäkurjenpolvia, ailakkeja, mitkä keltaisenaan, mitkä punasävyissään. Silmä tykkäsi näkemästään.
Vanamotkin laajoina mattoina metsissä ja tienvarsilla saaden reissuilijan huokailemaan ihastuksesta.
Metsä tuoksui nii-in hienostuneesti.

Toivon, että syksy puhaltaa minun kituvaisen kirjoituskipinäni liekkeihin. Jos ei ihan roihuunsa, niin edes jotenkin syttymään.
Totta kai kirkkaat aurinkopäivät ovat mannaa, mutta toisella tavalla. Ne ovat kiertelyä metsissä, poluilla, vaaroilla, milloin missäkin, ei neljän seinän sisällä oleilua
Herkkua myös tähtiyöt. Linnunrataakin alkaa olla ikävä ja niitä öitä, kun palelen pihassa kameran kanssa taivaalle tuijotellen, milloin revontulia, milloin kuuta kuvaten.

Viime päivien aikana olen virittäytynyt syksyyn, joka on minulle mieluisa. Mikä hulluus, mutta melkein salaa odotan jo kaamosta.  Hämärtyvät illat ovat itselleni yksi syksyn lahja ja sateen ropistessa ikkunaan koen parhaita seurusteluhetkiä tietokoneen kanssa.  Ajatusviivan osuessa kohdalle saatan vetää kumisaappaat jalkaan ja lähteä ulos taivastelemaan "jumalanilmaa", etsimään hyviä sanoja kesken jääneeseen tekstiin.

Polkuja on löytynyt niin kesällä kuin nyt syksymmälläkin.
Lyhentyneet kuitenkin takavuosista.
Viime pyhänä alkoi tuorein polku Julma Ölkyn parkkipaikalta ja johdatteli kulkijat hurjan komeisiin, samalla karuihin maisemiin. Varovainen sai olla, ettei uteliaisuus päässyt houkuttamaan liian lähelle rotkojärven kallioseinämän reunaa.
Olis varmasti sattunut, jos olis jalka lipsahtanut oikein pahasti. Kallion reunalta veteen on enimmillään 50 metriä ja kallio on jyrkkä.

Viimeistään tässä vaiheessa syyskuuta on Karsikonperällä aika sanoa hyvästit kesälle ja kuvaannollisesti pujottaa sen kauneimmat muistot heinänkorteen, kuten tehtiin lapsena mansikoille.
On aika ottaa vastaan syksy ja lupa nauttia siitä.
Vielä ehtii poluille ennen lumien tuloa.

                                                                                                                   (kuva: annelta)

Kesä vihdoinkin

Kevät ei ehtinyt viipyä Karsikonperällä, kun luonto puhkesi kesään.
Oli ihanaa vain yhtenä aamuna huomata heränneensä aamujen aamuun, lämpimään, tuoksuvaan, sirkuttavaan ja kukkuvaan aamuun.

Ihanaa katsoa portaalta keimailevaa pihakoivua pikkiriikkisissä hiirenkorvissaan. Nähdä elotonta maata saamassa elämän väriä. Nokkonen ja horsma tietenkin ensimmäisinä tointumassa talven kurimuksesta.
Lumien rippeitä paikoin enää vähän ja vauhdilla nekin sulamassa.
Aamu täynnä ihmeellistä kesäriemua, kun pitkä talven valta on ohi.

Oli aika työntää vene vesille ja viskata katiskat järveen pyytämään.
Eikä suotta, sillä Ahti antoi sopivasti ahvenia ja haukea kotiin kannettavaksi. Vieläpä useana päivänä.

Kesä oli tullut.
Ja menevän mieli alkoi haikailla retkelle. Etsimään polun päätä, piipahtamaan autiotuvalle, nauttimaan erämaan tunnelmasta.
Tuntui uskomattoman mukavalta käydä tervehtimässä tuttuja lempipaikkoja pitkän tauon jälkeen. Tehdä matkaa metsässä vuoroon kävellen, toisinaan pyöräillen. Pysähtyä toisinaan vain olemaan, kuuntelemaan ja näkemään, mitä ympärillä olevalla luonnolla oli tarjolla.

Meneillään jo kesäkuu ja juhannusviikko.
Ensimmäinen kesäsade ropsahti vasta pari päivää sitten. Oli oikein tervetullut, vaikka ukkosen säestyksellä tulikin.
Nyt kukkii tuomi. Myös rentukat ja mustikka, eikä mene aikaakaan, kun suot ja rämeet hohtavat valkeanaan hillankukkia. Mielessäni vain toivon, että mahdolliset hallayöt säästäisivät kukinnot.

Tuskin maltan jättää uuden saunavastan tekoa juhannusaattoon, mutta viimeistään silloin. Metsäkurjenpolvia, puna-ailakkeja, niittyleinikkejä, mesiangervoja ei saa vielä juhannuskukiksi ja juhannusruusukin taitaa kukkia vasta elokuulla?
Koivut riittävät mainiosti.

Ensimmäinen pyöräretki oli seikkailu, mutta niitä mä tieten tai tiedostamattomasti aina etsinkin. Vaikeusastetta oli metsäautotien osuudella lisätty vahvasti paksulla karkealla sepelikerroksella. Suomaastossa oli reitillä vielä paljon vettä. Juuri ja juuri saappaan varret piisasivat.

Minut otti vastaan perillä tuttu autiotupa. Auringossa välkehtivä lampi ja majava, joka läiski valtavalla hännällään vettä ilmeisesti varotellakseen kumppaniaan rannalle ilmestyneestä uhkasta - minusta!

Toki tein tulet nuotipaikalle.
Nokipannuun vettä ja tulille. Pian höyrysi kuksassani tuoksuva kaffe. Että paistettu makkara ja kahvi osaavatkin maistua hyvälle vuoroon tulta ja vuoroon lammen välkettä tuijotellessa!

Kotimatkalla tein monta mutkaa.
Ei ollut kiire matkassani ja ennätin poiketa uimassakin.
Toivotan teille hyvät ja uskolliset lukijani leppoisaa juhannuksen aikaa ja muutenkin mukavaa kesää.

P.s Osallistuitteko 17 - 18 kesäkuuta kampanjaan - Nuku yö ulkona?
 Minä osallistuin rimaa hipoen.
Pistin teltan parvekkeelle ja kömmin sinne makuupussiin.  Ulkona siis kumminkin olin. Kuuntelin sadetta, ukkosen jyrinöitä, lintujen liverryksiä ja korppien ja räkättien yhteenottoja aamuyöstä.

Talvi jatkuu...

...mutta tykyt ovat taas kertaalleen pudonneet ja puut ovat alastomia. Toki maassa on lähemmäs metri lunta ja vaarojen ylemmät huiput siintävät yhä valkoisina.
Silti talvi esittänyt kaunista puoltaan. Ei loskakelejä, vaikka lämpöaalto toi nolla-asteet. Ei liukkaitakaan toistaiseksi. Ei ole tarvinnut kenkiin edes jäänastoja laittaa.

Mukavaa istua autossa pelkääjän paikalla ja kuvata maisemia.
Enimmät talvikuvat olenkin viime aikoina ottanut tämmöisellä laiskimuksen tavalla.

Vasta muutamia kertoja olen survaissut itseni suksille ja suunnannut omalle metsälenkille. Lähtemiseen kerään voimia, että yleensä saan itseni suksille.
Tänään heleä auringon paiste innosti kiertämään monet mielipaikkani. Aivan kuin sisäinen pakko olisi houkutellut kurkkaamaan, miltä kalapaikkani näyttävät tänä talvena. Joka talvinen traditiohan se minulle on ollut, jopa useampaan kertaan.
Kuvittelen, että mielipaikkani ovat kaivanneet minua.

Teerivaaraa katsellessa muistuu mieleen ne monet kerrat, kun virveli kourassa olen uppoutunut tuijottamaan järven vastarannan taivaalle piirtyvää vaaraa. Kelaan ja haaveilen. Se on antanut nautintoa ja mielenrauhaa ja antaa sitä nytkin.

Aurinko saa ajottain naamalleen pilven häkäröitä ja terävimmän helotuksen kadottua hangelle rupeaa piirtymään pehmeitä varjoja.

Jatkan hiihtämistä verkkaisesti ja suuntaan sukseni joelle. 

Pikku sillasta pitää päästä yli varoen putoamista.
Kuinkas muuten? Pikku seikkailu on aina paikallaan!

Koukkaan vanhan niittyladon luokse.
Mitään virkaa sillä ei ole vuosikymmeniin ollut.
Ränsistyy vain ajan saatossa kertoen kuitenkin yhdestä aikaudesta, jolloin jokivarren niittyjen luonnonheinää korjattiin.
Lumen aikaan saatiin heinä vasta ajettua hevospelillä pihanavetan heinälatoon.
Lukuisat ovat ne tarinat, joita tämänkin niittyladon seinät ovat saaneet kuulla.

Joelta suuntaan takaisin metsään ja siirryn hetkeksi Syötteen Eräpalveluiden koiravaljakkoreitille. Valjakkoja ei nyt näy ei kuulu.
Sen sijaan etäältä kantautuu moottorikelkkojen melu. Toivottavasti ovat omalla reitillään, eikä taimikkoja rikkomassa.

Kelkkamelu häipyy mielestä, kun muistan, miten kuukauden verran sitten sain itse ohjastaa koiravaljakkoa.
Minulla oli rekeä vetämässä kuusi upeaa hyskyä. Minä seisomassa reen jalaksilla ja turistirouva kyydissä.
Tuo tapahtuma muistuu nyt mieleen, sillä juuri näissä paikoin silloin viileteltiin. Ihmettelen vieläkin, millä innolla koirat työtään tekevät. Ei tarvinnut hopottaa, jarrutella vain alamäissä ja ylämäissä avustaa potkimalla vauhtia, kuin ikään polkukelkan kanssa.

(kuva: Jonna Määttä/ Syötteen Eräpalvelut)