Salaperäinen myöhäissyksy

Marraskuun maa on yhä musta ja tuoksu syksyinen.
Harva se päivä sataa tihuuttaa vettä ja ilma on kosteaa. Sumu tykkää asustaa liki maata ja leijailla vaarojen rinteillä verhoten ne joskus kokonaan.

Suot hehkuvat yhä punaruskeina ja houkuttelevina. Siellä kävellessä voi maistella karpaloita ja vetää henkeensä ihanan raikasta syysilmaa. Happamia karpalot ovat, mutta kauniin helakan punaisia. Niistä saa herkullisen hyytelön joulupöytään.

Meneillään  siis marraskuun selättäminen, jo yli puolivälin ja
minä vasta herännyt kesähorroksesta.
Olen odottanut tätä syvintä marraskuun hämäryyttä ja pimeyttä, että rupeaisin saamaan jotain aikaiseksi. Minulla menee kesäaika täysin muille touhuille. Kaikella on hetkensä.

Taas toivon, että myöhäissyksy puhaltaisi minuun salaperäistä voimaa ja sytyttäisi intoni.
Vaikka maisemat ovat kulahtaneita, näen ne inspiroivina. Marraskuukin ainutkertainen, ehkä siinä on pisara hulluutta.

Täysin tyyni, alaston maisema ja kaiken yllä pehmeä harmaus, joka ei nyyhkytä, ei itke, vaan sen syvä hiljaisuus lataa minuun hiljalleen ytyä.
Tehokasta, jospa taas kohtaisin sisäisen valkoisen poroni.
    Etsin sitä joen rannoilta, kun kylmä yö on sivellyt rantapenkkoja ja puiden latvuksia. Kun virran juoksu on rauhallinen, se rauhoittaa minuakin.  Vaikka ranta on hiljainen, en siellä kohtaa tyhjyyttä. Levollisuutta vain.

    Etsin vaarojen rinteiltä kapuamalla puuskuttaen kiemuraisia polkuja yhä ylemmäksi. Polulla leikkii syksyn matala valo, vaikka aurinko ei suvaitsekaan olla näkyvissä.

Perille päästyäni katselen vaaran päältä vaaran päälle ja imen näkymää syvälle sisimpääni.

    Etsin soilta harppomalla pitkoksia yhä kauemmaksi, kunnes silmien eteen avautuu  maisema, jonka tunnen mielimaisemakseni, johon haluan sulautua ja juurtua syvemmälle.

    Etsin yötaivaalta, joka tuikkii miljardin tähtien voimin ja lennättää minut huomaamattani Linnunradalle.
    Etsin revontulien villistä loimotuksesta uskoen toisinaan, että juuri minä kutsuin ne tänä yönä värittämään koko taivaan kantta inspiroituakseni.

      Seison portaalla katsomassa, miten hämärä tulee varkain. Tuoreessa muistissa vielä, miten lokakuun lopulla iltapäivän aurinko paistoi silmien korkeudelta onnistuen häikäisemään muiston muurahaisesta, joka kesällä kipitti paljasta säärtäni pitkin.
Silloin oli lämmin, nyt kylmyys ei ole hienovarainen ravistaessaan unelmoijan tylysti oven sisäpuolelle.
Siniset hetket odotuttavat vielä itseään.