Hämärän hipaisu

Aamutuulen mukana on hitunen eilisen tuoksua. 

Se katoaa kuitenkin nopeasti jättäen jälkeensä leijuvan usvan ja mätänevien sienten löyhkän. Kesä on takana. Se on hakenut sijansa hatarana haikeutena sydänalassani. 

Oikeastaan menneeseen kesään minua ei sido mikään. Ihmetelen vain, onko taivas särkynyt, kun kevät- ja kesäsateiden jatkumona ovat päivittäiset syyssateet. Olen jo unohtanut, miltä tuntuu poutapäivän henkäys paljaalla iholla, miltä paljaat varpaat nurmikolla.

Hämärän aika laskeutuu päivä päivältä aiemmin. Ei se pahalta tunnu, eikä tee sieluuni hämärää, sillä minähän pidän kaamoksesta. Viihdyn hyttysen lailla hämärän renkinä ja tykkään, kun ilta kutsuu levolle peitellen kaiken hämyiseen harsoonsa.

Syksy kotiutuu kiireen kanssa.

Krapu 38/26, aiheena  Oma valinta. Säännöt krapuiluun edelleen samat ja lisää aiheesta löytyy SusuPetalin blogissa.

Syksyä

 

Syyskuun maisema on muuttunut viehättävän värikylläiseksi. 

Missä polku ei kiemurtele kirkkaankeltaisessa koivikossa, se luikertelele riemullisen punertavassa kangasmaastossa. On ihmeellistä kokea jälleen tämä väritykitys, jollaista ei aivan joka syksy ole.

Kesä on ohi, vaikka lämmin sää on jatkunut. En harmittele enää elokuun pakkasen tihutöitä, kun se nappasi pihakukkaseni. Säästi vain yhden pienen ruusun ja keltaiset orvokit. Nyt on käynyt joku syömässä myös orvokit ja minä olen pessyt kaikki kukkapurkit odottamaan uutta kevättä. 

Syksy on  kaunista aikaa, varsinkin kun ja jos saadaan nauttia aurinkoisista ja lämpimistä päivistä. Paitsi värit, syksy tarjoaa paljon muutakin. Marjastus ja luonnossa liikkuminen on parasta, suorastaan se on luksusta. Minä en enää tee pitkiä retkiä, lyhyetkin virkistävät. Tunnustan hieman haikeana, että viikon kestäviä syksyn vaelluksia kaipaan.

Pari viikkoa sitten haaveilin Pielpajärvellä käyntiä. Sieluni silmin näin kirkon keltakoivikossa niin kutsuvana, että teki melkein kipeää. Samaan haaveilupakettiin niputin Otsamotunturille kapuamisen ja myös Nattaset. 

Loppujen lopuksi pistin pisteen näille aatoksille ja siirryttiin yhteistuumin suunnittelemaan retkeä Kullaojan vesiputoukselle. 

Kullaoja virtaa Paha Kaakkurivaaran ja Pimiäselän välisessä kurussa, Sallan pohjoisosissa. Matkalla sinne oli välietappina yöpyminen Sallassa ja uutena aamuna reissu jatkuu Naruskan tietä lähes sata kilometriä, ynnä lisäksi pätkä huonokuntoista Värriönpirtintietä. Sitten olemme Kullaojan vesiputoukselle johtavan opasteen kohdalle, joka on lähes  huomaamaton viitta tien poskessa. 

Siitä lähtee polku.

 

Kullaojan polun alku näyttää kiviseltä, on kuitenkin helppokulkuinen. Kävelymatka putoukselle on reilu puoli kilometriä, eikä eksyä voi, kun pysyy polulla.

Naavakuuset ja kilpikaarnaiset männyt luovat metsään hieman salaperäisen tunnelman. Hiljaisuuden rikkoo vain kahdet askeleet, emme juttelekaan.

Pian alkaa kuulua veden kohinaa. Putous ei vielä näy, mutta kohta, kohina voimistuu koko ajan.  Sitten 

näkyy, miten oikealta puolen syöksyy vettä kurun pohjalla olevaan pikku lampeen. 

 

Veden vallaton vauhti on sykähdyttävää. Ryöppynä se syöksyy vihreän sammaleen peittämien kiven lomasta pärskeiden huuhtoessa rantakasveja. 

Istun penkille katselemaan näkymää nojaten takanani olevaan jykevään kallioon. Suljen silmät ja kuuntelen.

Kullaojan putouksesta voi sanoa,  se on pieni, mutta vapaa ja kaunis.

Paluumatkalla autolle ahmin mustikoita. Harmi, ettei mukana ollut mitään, mihin poimia vaikkapa vaan sen verran, että ripotella eväsleipien päälle taukopaikalla.

Naruskan Tammi on loistava paikka pitää tauko.

Tässä tammi tarkoittaa patoa. Vanhaa patoa, joka on rakennettu 1950-luvulla puunuittoa varten, eikä ole enää  käytössä. Sen sijaan vanhan padon vieressä on siisti nuotiokatos, jossa passaa hyvin evästellä.

Reissuilta on ihanaa aina palata kotiin.

Nyt kotiin palatessa tuntui, että oltiin lähdetty merta edemmäksi kalaan. Yhtä upean värikimaran tarjoaa yhä vielä oma kotipiha ja tutut lähimaastot. Osa koivujen lehdistä on jo varissut, osa muuttunut ruskeiksi, mutta vain osa. Enemmän on jäljellä.

Rieskaojan laakso tarjosi tänään näin heleää silmäniloa.

Iloa syksyyn!

Syksyn loppusuoraa

Syyssateet ovat muuttuneet lumi- ja loskasateiksi.
 Ei maailma silti ruma ole, vaikka värit ovat miltei kadonneet, vaikka useana päivänä taivasta peittävät tinanharmaat paksut pilvet.
Sellaiset raskaat, joiden alla kuuset näyttävät pilvenpainamilta.

Pienet väriläiskät, joita luonnossa liikkujan silmä poimii, ovat lokakuun ilonpisaroita.
Pihakoivua ihailen. Se ei ole antanut syystuulien riipiä kaikkia lehtiään, vaikka suurin osa onkin koivun juurella räntälumen peitossa.
Myös mustikan ja juolukan punertavia lehtiä pilkistää sieltä täältä mättäiköistä. Kuitenkin yleisilmäys on melkolailla musta-ruskea-valkoinen.

Luonto on valmis talven tuloon, minä myös.
Kaunis ja raikas syyskuu on antanut siihen hyvän potkun, eikä tässä valituksille ole sijaa. Aika usein Koillismaa saa pysyvän lumen lokakuussa. Joskus talventulo vain vetkuttelee syytäen tämän tästä taivaalta märkää lunta, Niinä päivinä ei keksi, mistä ammentaisi lisäenergiaa itsensä. Ne päivät tahtovat mennä aatellessa ja illalla unta ootellessa ei varmuudella tiedä, mihin on aikansa tuhlannut.
Ehkä on hyvä ottaa joskus löysästi.

Silti syksy on ihmeellinen, kunpa vain sen syvimmän tajuaisi.
Eilen koin mukavan yllätyksen, kun lintujen ruokintapaikalle oli kaksi mustarastasurosta. Vuosiin ei meidän pihassa ole näkynyt ainuttakaan.
Hieman hirvittää, jos tulee ankara talvi, aikovatko kenties jäädä?

Porot ovat vakiokalustoa ja kesän kurimusten jälkeen taas komeita.
Ovat pulskistuneet ja saaneet upean uuden karvan ja komeat sarvet. Kevään vasoillakin söpöt sarven tyngät.

Mutta valkoinen poro sykähdyttää aina, kun sen sattuu retkillään kohtaamaan.

Syyssykkeitä

Syksy sykkii täysillä, niin tohinalla, että kohta saattaa maa muuttua valkoiseksi.
Aamut ovat kuuraisia, soiden sammalmättäät kohmeessa ja pihojen heinänkorret kuorrutetut huurteella. Yön miinusasteet jatkuvat pitkälle aamupäivään ja aamulenkillä kylmä viima pistää hytisemään. Pipot ja toppavaatteet ovat hyvinkin tarpeen.

Syksy sykähdyttää.
Se soittelee haikeaa melodiaa puiden latvustoissa ja kieputtelee keltaisia koivunlehtiä ympäriinsä. Kun sille päälle sattuu, niin ripauttaa syyssateen ja kohta perään aurinko loistaa koko naamallaan.

Kuulaiden syyspäivien aamun- ja illanrusotukset ovat huikeaa värihehkua. Varsinkin iltaisin auringon painuttua alas mieli rauhoittuu hämärän hyssyssä. Jos vain malttaa hetken olla napsauttamatta yhteenkään lamppuun valoa.

Värikäs luonto on hurmaava.
On glamouria kulkea syksyn punaisella matolla ja hengittää viileää ilmaa, joka tuoksuu kirpeältä, suolta, tuulelta ja ohessa myös lahoavilta sieniltä ja mullalta, ei niinkään kypsyvältä syysviljalta.
Omassa riistapellossakaan ei ehdi kypsyä muu, kuin korkeintaan ohra. Kaura vielä vihreää, rehukaali pientä, herne vasta kukassa ja paleltunutkin. Auringonkukan siemenet menivät sen siliän tien jo kylvötilanteessa keväällä sepelkyyhkyjen suihin, Eivät ehtivät edes mullan alle!
Porot käyvät pellossa päivänokosilla. Sitä ennen tarkastavat, olisiko pihassa vielä jokunen kehäkukan kukka naposteltavaa.

Ensimmäinen syysretkeni suuntautuu lähiseudun maastoon, erätuvalle, joka nykyisin on maksullinen ja numerokoodilla avattava.
Ikiaikaisella KoitiJussin polulla kävellessä tulee tunne, kuin itse Jussin henki olisi seurassa. Jussi on aikoinaan elänyt kauniissa maisemassa, jossa ei teitä ollut. Apostolinkyydillä, suksella, ehkä hevosellakin on pitänyt matkat taittaa.
Polut ja hänen muistonsa ovat säilyneet
Ovatpa jotkut hähneet itse Jussin hahmonkin liikuskelevan nimikkopolullaan. Tarinoita sata vuotta sitten eläneestä miehestä riittää.
Polku on yhä olemassa ja porot likimain ainoat polun tallaajat, mitä nyt satunnainen kulkija joskus eksyy sinne.

Syysilta muuttuu nopeaan koleaksi ja pimenee. Tulillakaan ei tarkene istua kovin pitkään. Sentään nuotiokahvit ja mustaksi palanut makkara lämmittää ja maistuu.
On täysikuu ja tähdet syttyvät.
On pakkasyö ja tuvan suloinen lämpö häviää sudenhetkeen mennessä. Pakko nousta sytyttämään kaminaan uutta valkeaa ja jatkaa  uudelleen unta, sitä jossa kuljen KoitiJussin kankaalta kohti Jussin nimikko nivaa. Vieläköhän ahvenet ovat nälkäisiä?

Salaperäinen myöhäissyksy

Marraskuun maa on yhä musta ja tuoksu syksyinen.
Harva se päivä sataa tihuuttaa vettä ja ilma on kosteaa. Sumu tykkää asustaa liki maata ja leijailla vaarojen rinteillä verhoten ne joskus kokonaan.

Suot hehkuvat yhä punaruskeina ja houkuttelevina. Siellä kävellessä voi maistella karpaloita ja vetää henkeensä ihanan raikasta syysilmaa. Happamia karpalot ovat, mutta kauniin helakan punaisia. Niistä saa herkullisen hyytelön joulupöytään.

Meneillään  siis marraskuun selättäminen, jo yli puolivälin ja
minä vasta herännyt kesähorroksesta.
Olen odottanut tätä syvintä marraskuun hämäryyttä ja pimeyttä, että rupeaisin saamaan jotain aikaiseksi. Minulla menee kesäaika täysin muille touhuille. Kaikella on hetkensä.

Taas toivon, että myöhäissyksy puhaltaisi minuun salaperäistä voimaa ja sytyttäisi intoni.
Vaikka maisemat ovat kulahtaneita, näen ne inspiroivina. Marraskuukin ainutkertainen, ehkä siinä on pisara hulluutta.

Täysin tyyni, alaston maisema ja kaiken yllä pehmeä harmaus, joka ei nyyhkytä, ei itke, vaan sen syvä hiljaisuus lataa minuun hiljalleen ytyä.
Tehokasta, jospa taas kohtaisin sisäisen valkoisen poroni.
    Etsin sitä joen rannoilta, kun kylmä yö on sivellyt rantapenkkoja ja puiden latvuksia. Kun virran juoksu on rauhallinen, se rauhoittaa minuakin.  Vaikka ranta on hiljainen, en siellä kohtaa tyhjyyttä. Levollisuutta vain.

    Etsin vaarojen rinteiltä kapuamalla puuskuttaen kiemuraisia polkuja yhä ylemmäksi. Polulla leikkii syksyn matala valo, vaikka aurinko ei suvaitsekaan olla näkyvissä.

Perille päästyäni katselen vaaran päältä vaaran päälle ja imen näkymää syvälle sisimpääni.

    Etsin soilta harppomalla pitkoksia yhä kauemmaksi, kunnes silmien eteen avautuu  maisema, jonka tunnen mielimaisemakseni, johon haluan sulautua ja juurtua syvemmälle.

    Etsin yötaivaalta, joka tuikkii miljardin tähtien voimin ja lennättää minut huomaamattani Linnunradalle.
    Etsin revontulien villistä loimotuksesta uskoen toisinaan, että juuri minä kutsuin ne tänä yönä värittämään koko taivaan kantta inspiroituakseni.

      Seison portaalla katsomassa, miten hämärä tulee varkain. Tuoreessa muistissa vielä, miten lokakuun lopulla iltapäivän aurinko paistoi silmien korkeudelta onnistuen häikäisemään muiston muurahaisesta, joka kesällä kipitti paljasta säärtäni pitkin.
Silloin oli lämmin, nyt kylmyys ei ole hienovarainen ravistaessaan unelmoijan tylysti oven sisäpuolelle.
Siniset hetket odotuttavat vielä itseään.

Sumujen sillalla

Syyskuun viimeinen viikko.
Sen viimeiset päivät ovat olleet hämärää, täynnä paksua sumua.
Ei vilaustakaan sinitaivaasta, ei auringosta. Luonto on saanut harteilleen kostean peiton ja usva leijuu paksuna maiseman yllä. Tuuli ei jaksa puhaltaa peittoja pois ja tyytyy vaikenemaan tyynenä.

Ajottain kaipaan hyväillä katseellani kirjoittamisen lomassa Kärryvaaran huipua, jota ei ole näkynyt useaan päivään,  ikään kuin se olisi pyyhkäisty pois maailman kartalta.

Ruskan värit ovat kuitenkin olleet heleämmät vuosiin.
Koivujen kullankeltaisuus on ihastuttavaa, eikä tunnin matka kauppaan ole pitkästyttävä. Paikoin alamailla alkaa näkyä alastomiakin lehtipuita, mutta vaaroilla värit yhä hehkuvat.

 

Puoli vuotta siitä, kun yllä olevan koivuvanhuksen kuvasin. Tunsin samaistumista siihen. Reppana, kuten silloin minäkin, mutta yhä pystyssä me molemmat.

Tänään ajattelen, koivu on sinnikäs. Olenko minä?
Ainakin tyytyväisenä ja höpön onnellisena istun auton penkillä sylissäni laatikollinen runokirjasia, jotka juuri olin hakenut postista.
Rohkenin toteuttaa yhden unelmani, vaikka aristellen ja lopulta hätäillen. Tarvitsin ja sain persuuksille kyllä reippaita potkuja, ennen kuin lykkäsin tuotoksiani eteen päin. Viimein tartuin hetkeen - carpe diem, kun oli tilaisuus ja kyllä niin on, että unelmat ovat toteuttamista varten.

Kun kuuntelee metsää, katselee järven tyyntä pintaa hiljaisessa illassa, tuntee elävänsä vahvasti.
Hyvä on kuoria itsestään turha pois ja astua ulos jämähtäneestä minästä. Voi aloittaa tuoreesti harppaamalla sponttaanisti aitauksestaan vapaaksi

Taivas ei säry, eikä pelosta ole peitoksi.

Syksy kotiutuu Karsikonperälle

Harmaus pilkkaa aurinkoa siepaten sen jokaisen säteen. Aamuisin yön raskaat kyyneleet viipyilevät joka neulasen ja heinänkorren päässä.
Yöllä on satanut. Eilen satoi.
Sadepäivä myös toissapäivä.

Syksy on kotiutunut Karsikonperälle ihan pakkasten kanssa.
Ei kevään lailla myöhästellyt, vaan on saanut koivut kellastumaan kauniisti. Kypsyttänyt pihlajanmarjat ja puolukat hehkuvan punaisiksi ja väritellyt riemunkirjavia mattojaan retkeilijän silmäniloksi. Mustikat kehtasi palelluttaa, vaikka minulta oli poiminta vielä kesken.
Syksyinen maailma näyttää todella kauniilta, vaikkei taivas aina niin sininen olekaan.

                                                                                             
Alkukesästä minun blogini hiljeni lyhykäisen kevään puhjettua kesään.
Vierotuin kirjoittamisesta. Ehkä tieten tahtoen, sillä elämä on valintoja ja minä valitsin kesän, joka vei mukanaan, retkille, kalalle, marjastamaan ja niin paljoon muuhun....kyllä te tiijätte.
Toki kaipasin joskus iltaisin istahtaa koneen äärelle tapailemaan näppylöitä, mutta uni peijooni houkutteli melko nopeasti omaan maailmaansa ja sallin mielihyvin sen.

Kesä on nyt satoina kuvina koneella, myös ikimuistoisina hetkinä ja retkinä muistojen albumissa.
Vaikka kesä oli jokseenkin viileä, aurinkoakin oli ja mikä upeinta - kesä kukki runsaasti.
Vanhat pellot paikoin kulleroita, metsäkurjenpolvia, ailakkeja, mitkä keltaisenaan, mitkä punasävyissään. Silmä tykkäsi näkemästään.
Vanamotkin laajoina mattoina metsissä ja tienvarsilla saaden reissuilijan huokailemaan ihastuksesta.
Metsä tuoksui nii-in hienostuneesti.

Toivon, että syksy puhaltaa minun kituvaisen kirjoituskipinäni liekkeihin. Jos ei ihan roihuunsa, niin edes jotenkin syttymään.
Totta kai kirkkaat aurinkopäivät ovat mannaa, mutta toisella tavalla. Ne ovat kiertelyä metsissä, poluilla, vaaroilla, milloin missäkin, ei neljän seinän sisällä oleilua
Herkkua myös tähtiyöt. Linnunrataakin alkaa olla ikävä ja niitä öitä, kun palelen pihassa kameran kanssa taivaalle tuijotellen, milloin revontulia, milloin kuuta kuvaten.

Viime päivien aikana olen virittäytynyt syksyyn, joka on minulle mieluisa. Mikä hulluus, mutta melkein salaa odotan jo kaamosta.  Hämärtyvät illat ovat itselleni yksi syksyn lahja ja sateen ropistessa ikkunaan koen parhaita seurusteluhetkiä tietokoneen kanssa.  Ajatusviivan osuessa kohdalle saatan vetää kumisaappaat jalkaan ja lähteä ulos taivastelemaan "jumalanilmaa", etsimään hyviä sanoja kesken jääneeseen tekstiin.

Polkuja on löytynyt niin kesällä kuin nyt syksymmälläkin.
Lyhentyneet kuitenkin takavuosista.
Viime pyhänä alkoi tuorein polku Julma Ölkyn parkkipaikalta ja johdatteli kulkijat hurjan komeisiin, samalla karuihin maisemiin. Varovainen sai olla, ettei uteliaisuus päässyt houkuttamaan liian lähelle rotkojärven kallioseinämän reunaa.
Olis varmasti sattunut, jos olis jalka lipsahtanut oikein pahasti. Kallion reunalta veteen on enimmillään 50 metriä ja kallio on jyrkkä.

Viimeistään tässä vaiheessa syyskuuta on Karsikonperällä aika sanoa hyvästit kesälle ja kuvaannollisesti pujottaa sen kauneimmat muistot heinänkorteen, kuten tehtiin lapsena mansikoille.
On aika ottaa vastaan syksy ja lupa nauttia siitä.
Vielä ehtii poluille ennen lumien tuloa.

                                                                                                                   (kuva: annelta)

Tähtitaivas ja kuutamoyöt

Syksy on ollut kaunis.
Se on tarjoillut silmälle iloa niin maassa kuin taivaallakin. Täällä Koillismaalla ovat pihlajat ja haavat yhä ruskaväreissä heleimpinä. Paikoin koivukin, mutta eritoten varvikko hehkuu punaista ja purppuraa.

Revontulet ovat loimottaneet useana yönä.
Mustaan yöhön ne ovat välkkyneet monisävyin ja milloin himmeneet, niin tähtitaivas on syttynyt tilalle.
Tähtien tuijottelu herättää mietteitä. Tykkään etsiä taivaalta "lempitähteni" ja jäädä vaihtamaan ajatuksia sen kanssa joskus pitkäksikin aikaa. Harmittaa, jos kesken kaiken väliimme työntyy joku pilven retale, eikä mene puhaltamalla pois.

Otavan himmein tähti "huolettaa". Olen mielessäni ristinyt sen Simeoniksi syystä, että se on jotenkin niin reppana. Toivottavasti sen voimavarat ei ole hiipumassa?

Vasta oli viikon vaihteessa oli Suomen Ladun tempaus- Nuku yö ulkona.
Helposti monen moiseen innostuneena tartuin tähänkin ja varustauduin innolla yöhön. Löytyi paikka järven rannalla, niemen kärjestä, josta oli loistavat näkymät niin lännen kuin idänkin puolelle. Miltei vain täyskäännöksen tekemällä saattoi kuvata auringonlaskua ja kuun nousua. Ani varhain aamulla tilanne oli päinvastainen. Kuu loisti silloin korkealla siellä, missä illalla laski aurinko.

Yö kului laavulla tulistellessa ja valvoessa.
Kylmä ei tullut, vaikka pakkanen hiippaili lähelle. Aamulla vesilätäköt olivat jäässä ja suo saanut kauniin kuurapeitteen. Kotona mittariin jääneet lukemat -5.8.

Miten voi olla syksy-yö niin hiljainen?
Tuulikin levolla, ei suhisemassa puiden latvuksissa, ei lähettämässä laineita rantahiekkaan. Keskiyöllä kuului ainoastaan kerran pari joutsenen huhuilu. Liekö kutsunut puolisoaan? Ainakin niitä oli kaksi uiskentelemassa valoisan aikana järven vastarannalla.

Aurinko painui piiloon noin klo 19 maissa ja kuu kiipeämään rivakkaa tahtia korkeammalle tehden siltaa tyyneen veteen. Yöllä kuu sai suojakseen ohuen pilviverhon, jonka onnistui kuitenkin piilottaa tähdet.

Kylmä yö nosti lähellä auringonnousua sankkaa usvaa, jonka läpi suodattui vain hiukan aamupunerrusta.
Parasta pakata kamat ja lähteä kotiin.
Kun ei näkynyt aurinkoa, niin kuu sai osakseen pääroolin.

Syksyn sillalla tunnelmoiden

Jäin syksyn sillalle,
ihailemaan sen värejä.
Keskelle keltaisia ja punaisia
vaahteranlehtiä.
Jäin kuuntelemaan lumoutuneena
luonnon ääniä,
tuulen ja sateen,
    myrskyn.
Olen syksyn tytär.

Vuosia sitten kirjoittamani runon pätkä tulee mieleen katsellessani syksyn värejä.
Vedessä olevaa käkkyräpuuta olen kuvannut useana syksynä. Aina se kestää talven ja saa uuden kesän päästen peilaamaan itseään veden pintaan. Rapistuu se kylläkin vuosi vuodelta, mutta on  silti terhakka. Minäkin rapistun, mutta pysyttelen pinnalla.

Muutostani Uudenkaupungin seudulta Koillismaalle on neljä vuotta. Sen koommin eivät vaahteranlehdet ole kahisseet jalkojen alla. Hehkuvassa syysvärissään juuri vaahterat olivat silloisen pihani syyskomistuksia.
Nyt katselen portaalta keltaisia koivuja ja kotitieltä suota, joka on kauneimmillaan syksyisin.
Nautin olostani.

Ehkä siksi, että pidän syksystä, se on myös innoittanut runoilemaan. Usvaiset aamut ja sateen ropinat ikkunaan ovat rauhoittavaa katseltavaa ja kuunneltavaa. Monesti houkuttaa vetämään kumisaappaat jalkaan ja askeleet läheiselle metsätielle.  Saattaa silloin saapas löytää lätäkön ja loiskis!

Syksy kiirehtii.
Se vaikeroi tuulessa.
Ilakoi vaahteroissa.
Se sulkee syleisyynsä kesän.
Aurinkotuoli on poissa pihalta.
Kadun asfaltti ei enää polta jalkoja.
Aamukaste herättelee
kohmeista ruohikkoa.

Kylmän yön jälkeen järvi luovuttaa lämpöään. Usva on paksu, eikä auringon voima saa sitä hevin haihtumaan.

Aamu herää hitaasti
antaen pilven roikkua
matalalla.
Yösade on pisaroinut
janoiset heinänkorret
ja kukkaset uuvuksiin.
Aurinko pitää vapaapäivää.

Tänään auringolla on täydellinen vapaapäivä. On kaiketi lakossa, kuten moni muukin.

Syksy väreissään

Syksy koristautuu väreihin ja sen väriskaala on äärettömän kaunis silloin, kun olosuhteet ruskalle sattuvat olemaan suotuisat.
Edellisviikon reippaimmillaan -5.6 asteen pakkaset saivat ihmeitä aikaan.

Itäkairan Prinsessa tunsi olevansa kuninkaallinen saadessaan vaeltaa syksyisin pitkin punaisia mattoja. Minä tunnen niin ikään itseni jalosukuiseksi tallustaessani pitkin hehkuvan punaisesta riekonmarja- ja mustikanvarvustosta nivottua mattoa.
Ylellistä.
Mikä riemullinen värikimara tunturimaasto onkaan! Se on värien ihastuttava sinfonia, jonka läpi rohkenevat luikerrella tuskin askelta leveämmät polut kierrellen kiviä puolelta jos toiseltakin.

Kun eteen avautuu polku, sen kutsua en hevin tukahduta.  Aina löytyy aikaa tutustua uuteen polkuun ja ottaa selvää minne se johtaa.
En ole varma, olenko itse liekeissä, vaiko eteen aukeava purppurainen suo, jonka jokainen heinätupsu ja vaivaiskoivu ovat saaneet väripensselistä sipaisun.

Ei polku aina helppo ole. Kyllä se osaa kivuta äkkiä niin jyrkästi ylös, että joutuu käsin ottamaan rinteestä tukea. Vasta tasaisemmalle päästyä voi seisahtaa ihailemaan uusia näkymiä.
Ihastun tunturikoivuihin, jotka koreilevat kaikilla värisävyillä voimakkaan oranssinpunaisesta keltaiseen.

Uskomattoman kaunista.

Puurajan yläpuolella vaeltaja tuntee tuulen työntyvän puseronsa alle. On parasta lisätä hieman vauhtia, ettei vilu ala vippasta.

Tunturinlaella on taukotupa, eikä sen seinien sisäpuolelle tuuli pääse. Tupa on edellisten retkeilijöiden jäljiltä lämmin, joten on mukava vaihtaa kuiva paita ja sujauttaa hikimärkä reppuun.

On pikkuinen puuceekin, jossa todella saa tuntumaa siihen, miltä tuntuu sanan mukaisesti - tuulen huuhtoma p...e. 

Huh, huh, ihan se raaka pohjoisen tuuli tuntuu vieläkin iholla.

Hivenen valkoista kaiken väri-ilottelun lopuksi.