Kuiskii korpi, havisee haapa

 Loikin mätästuppaalta toiselle märän polun yli.  Valitsin tarkoituksella vanhan polun, joka kuitenkin näkyy maastossa hyvin. Ei hätää, en ole poronpolulla, en eksy.

Metsäautotieltä on muutama sata metriä sorastettua, sitten polku jatkuu kansallispuistossa suurten ja vanhojen puiden maailmaan. Ruska näyttää vaatimattomammalta siellä, mihin auringon valo ei liiaksi pääse.

Kävelen lähes punaisella matolla ja tuntuu oikein juhlavalta.  

Polku on urautunut syvälle lukemattomien jalkaparien alla, mutta yhä vain ikivanhat merkkipilkat näkyvät suurina arpina molemmin puoli vanhojen puiden kyljissä. 

Matkan edetessä maisema muuttuu. Kansallispuiston annetaan olla luonnontilassa.  Isot hakkukoneet eivät sinne mene.  Suorastaan hartaudella katson naavan harmaannuttamaa kuusikkoa. Osa puista on pystyyn kuolleita, osa rojahtanut pitkin pituuttaan maahan sammaloitumaan.

 

Korpi kuiskii ja haavat havisevat. Yöllinen pakkanen ja keskipäivän tuulenvire yhteistyössä saavat aikaan lehtisateen. Silloin ilmassa kieppuu monenkirjavia lehtiä. Lähinnä haavan lehtiä. Koivuja kasvaa harvakseltaan ja nekin vähät jo elämänsä syksyyn ehtineitä.

Vanha opaste sammaloituu hiljalleen. Jonkun vuoden siitä vielä erottaa kirjaimet, ennen kuin  sammal on syönyt ne kaikki. 

Lomaoja virtaa syvemmälle korpeen ennen uupumistaan. Kuljettuani pienen matkaa eteenpäin ojan lirinä sulautuu erämaan hiljaiseen huminaan, 

On mukavaa istua laavulla ja tuijotella liekkejä. Kaivan repusta termarin. Muutama tunti sitten keitetty kahvi höyryää kuksaan kaataessani.

Kahvitellessa ja tulta katsellessa ei ajan kulumista huomaa. Havahdun vasta, kun nuotio savuaa ja silmiä kirveltää. 

Paluumatkan maisemat näkee toisin silmin.