Marraskuu ei osaa päättää, talvi vai ei.
Maa on taas valkoinen ja vesistöt jäässä. Pari viikkoa sittenkin oli ja tässä välissä lämpimämpää kuin kesässä konsanaan.
Lumen alta
törröttävät heinät pysyvät tomerina uhmaten talvea. Rahkasammal murtuu jalan
alla, mutta lätäköiden jääkuvioita en raaski rikkoa. Ne ovat upeaa
luontotaidetta.
Luonnon
äänimaailma on kaamoksen aikaa vaitonainen, vain tuulen pehmeä huokaus
ajoittain särkee hiljaisuuden. Lintuja ei laulata. Marraskuun päivä on kuin
villasaali hartioilla, pehmeä, lämmittävä, ystävällinen. Illan tullen maiseman verhoksi laskeutuu sininen
hetki. Sitten on aika sytyttää valot.
Marraskuu
on omiaan luppoajan vietolle. Ehkä se on tarkoitettukin lepäämiseen.
Toisille luppoaika tarkoittaa kudinta hyppysissä, toisille kirjaa. Ehkä herkkujakin on tarjolla. Tällaisiin luonteviin lepohetkiin minä sytytän kynttilän. Sitten aikanaan sammutetun kynttilän kiemurteleva savujuova on kiehtovaa katsella. Samalla tavoin saatan seurata sateella veteen pudonneita pisaroita, jotka ponnahtavat takaisin ylös.
Parin viikon aikana on aurinkoisia päiviä. Ne ovat olleet ulkoilupäiviäni. Aurinko paistaa keskipäivällä jo alhaalta. Valo siivilöityy metsässä oksistojen lomasta häikäisevänä tehden syysretkistä ainutlaatuisia.
Kävellessä tulee vahva tunne, miten metsä johdattelee maailmaansa. Aivan huomaamatta se johdattaa mietteisiin. Olen huomannut, miten helposti haikeus nousee päällimmäiseksi. Koetan vaihtaa sen tunteen iloon, sillä en halua sisimpääni hämärää.
Pystyn
liikkumaan yhä omin voimin ja yksinkin. On syytä tuntea kiitollisuutta, jota tietysti tunnenkin. Välillä saan ällin,
jolloin tekisi mieli ottaa spontaanisti isompia pyrähdyksiä tai kipakoita
juoksuaskelia, mutta ei siitä enää mitään tule. Palaan kiltisti ruotuun, sillä olisin vain turvallani polulla,
kenties jalkakin nyrjähtäneenä. Luonnolleni en mitään voi.
Parempi pysähtyä vain tuollaisten ajatusten tullen. Kuunnella metsää ja huomata, että kaikki on hyvin. Sen täytyy riittää.










