Maalaisidylliä on nykyään nähdä lehmikarja laitumella.
Kiltisti ammut pysyvät sähköpaimenlangan sallitulla puolella. En minäkään kuvatessani liian liki lankaa mennyt.
Maalaisidylliä on nykyään nähdä lehmikarja laitumella.
Kiltisti ammut pysyvät sähköpaimenlangan sallitulla puolella. En minäkään kuvatessani liian liki lankaa mennyt.
Havahdun aamu-unisena sateen ropinaan.
Sadepisarat paiskautuvat ikkunaan ja alkavat valua noroina ruutua pitkin. Ne venyvät ja läsähtävät lopulta ikkunan alalistaa vasten.
Tuntuu lähes hypnoottiselta tuijottaa vesipisaroiden peitossa olevaa lasia ja seurata samalla, miten osa pisaroista alkaa hamuta viereisiä pisaroita. Ne imaisevat pienemmät itseensä. Siinä ne tekevät kuitenkin virheen. Nämä isot pisarat leviävät vain leviämistään ja menettävät kauniin muotonsa.
Ohessa tuulikin voimistuu puuskaiseksi. Sillä tuntuu olevan halu liittyä sateen ystäväksi. Yhdessä ne ovat tuhoa aikaansaava pari, mutta maltilla ollessaan raikastavat kesää. Parhaimmillaan kesäsade on louna- tai etelätuulen kanssa hellepäivän virkistäjä.
Vesilastissa olevan ikkunalasin läpi näen, miten kotisuon solakat männyt joutuvat tuulen voimasta kumartamaan syvälle. Kunpa eivät vain rusahtaisi poikki tai vääntyisi juuriltaan nurin. Sellainen mahdollisuus on taas olemassa.
Entä hilla? Sille ei tee hyvää tämä tuulinen sade, sillä sen kukinto on Koillismaalla vielä kesken. Eivät myöskään pölyttäjät jaksa tässä kylmässä kylvyssä painella töitä.
Kuljin eilen kotisuolla, mikä oikeastaan on räme, sillä puustona on enempi tai vähempi kituliaita mäntyjä. Aluskasvillisuutena hillaa, suopursua, suokukkaa, tupasvillaa, mustikkaa ja juolukkaa, sekä pehmeää rahkasammalta kauttaaltaan.
Siinä missä hilla taipuu luonnon voiman edessä, suopursu ei ole moksiskaan. Sen vahva varsi ei hetkahda isonkaan tuulen kynsissä. Tuoksu vain leviää. Jos ikkunaa voisin nyt pitää auki, saattaisi nenään tulla suopursun vahva tuoksu.
Nyt ei halla viljaa katanut, mutta paikoin saattoi heikentää tulevaa marjasatoa. Ehkä herkimmät kukkaset ja peruna saivat kylmästä nokkiinsa, kun oli - 0.5 asteen halla usean tunnin ajan.
Me aavisteltiin kylmän yön tulo ja kiikutettiin kasveja suojaan. Ilmeiseti myös onnistuttiin. Eivät paleltuneet suon reunassa hillankukatkaan, mutta vaara ei ole vielä ohi. Ensi yöstä tulee myös kylmä.
Tänä aamuna klo 5.42 oli kesäpäivän seisaus ja tänään on vuoden pisin päivä. Täällä päivän alku näyttää ainakin aurinkoiselta.
Kotimatkalla keräsin suuren sylillisen lupiineja. Siis juuri sitä tuhottavaa vieraslajiketta, josta kuitenkin pidän. Varsinkin nyt oli kivaa saada pihaan jotain kaunistusta, kun kesäkukat jurottavat kylmän kynsissä, eikä luonnonkukista muut, kuin kullero ehtineet täällä nuppujaan pidemmälle.
Vain muutamia kilometrejä vaarojen kainalosta etäämmällä kukkivat voikukat keltaisina mattoina, kuin myös metsäkurjenpolvet, että puna-ailakit. Vähäkös kateellisena kuvasin niitä, mutta toisaalta tiedän, että kohta kukkii täälläkin.
Taide-elämyksestä kotiin tullessa oli vastassa " kotimies", joka odotteli palaajia keskellä pihatietä ja suvaitsi juuri ja juuri siirtyä auton edestä, mutta ei metsään, vaan patiolle! Siitä se asteli arvokkaasti jäniksen syömien orvokkipatojen ja patiopöydän välitse grillikodan seinustalle makaamaan.
Jossain välissä poro oli käynyt syömässä toisen hunajamarjapensaani latvuksesta kaikki lehdet!! Takkuturkki poro, mutta annas olla reilu kuuakusi eteenpäin, niin se on komistus mahtavinen sarvineen.
Vielä on pihassakin puuhasteltavaa, mutta mieleni teki ongelle. Valinta oli tänään helppo. Siis kalalle, kun on lämmin päivä, sopivasti myös tuulinen, etteivät pienet vereimijät pysty häritsemään kohon tuijottamista.
Kesä on tullut, mutta sääsket (hyttyset) ovat vielä pois. Sen sijaan mäkärät tai mäkäräiset ovat hyvin edustettuina. Olen siinä mielessä onnekas, etten tarvitse mitään aineita niiltä suojautumiseen. Ne eivät ime minun vertani. Lähentelevät kyllä ja pyrkivät korviin, nenään ja suuhun, mutta en koe sitä kovin kiusallisena.
Kalaretkestä tuli lopulta luontoretki.
Menomatkalla metsäautotiellä mies jarrutteli ja pysähtyi. Ihmettelin mikä on ennen kuin huomasin kyykäärmeen olevan menossa tien yli. Sillä ei ollut kiire, se mateli verkkaan. Vasta käärmeen edettyä kuljettajan puolelta auton ohi, jatkettiin matkaa. Siihen käärme reagoi ja nosti päänsä pystyyn ja katosi vauhdikkaasti ojavesaikkoon.
Myöhemmin, kun kalaa ei innokkaasta onkimisesta huolimatta tullut, rupesin tutkimaan hillan kukkia. Kahdenlaisia löytyi, eli hilla on 2-kotinen. Emi- ja hedekukat eri yksilöissä.
Katselen portaalta koivujen hennon vihreitä kesäkolttuja.Tuntuu, kuin puut tietäisivät koreutensa itsekin keimaillessaan pihalätäkköön heijastuville kuvajaisilleen. Yösade on kasvattanut lätäköitä, mutta sateen jälkeen kohta kimaltaa.
Päivän ensimmäisellä pihakierroksella hipaisen ohimennen koivujen valkeaa kylkeä hyvilläni niiden kesäkoltuista.
Talvi vaihtui sittenkin kesäksi jahkailun jälkeen. Pitkään päivät jaksoivat ailahdella antaako periksi keväälle vai ei, mutta luovuttivat.
Nyt entinen kulahtanut maisema on kadonnut ja tilalle vaihtunut silmiä hivelevä varhaiskesä. Kiireellä mullasta puskenut ruoho on kauttaaltaan pihamaan ja niittyjen peittona. Uudistus venyneen valkoisen ajanjakson jälkeen tekee mielen hempeäksi.
Luonnossa on alkanut melkoinen kuhina. Tuomi kukkii paikoin, mutta Karsikonperällä vasta nupulla, kuten pihlajakin. Mustikka on aloittanut kukintansa, mutta soilla ei näy vielä mitään valkoista sitten keväthankien.