Walpurin aattona

                                  -Kuva on yli 20 vuotta vanhasta videosta napattu-

Kaupungille oli tulossa kevätkesäinen tapahtuma. Muutamaan otteeseen lehdissä oli jo kirjoitettu uudesta tempauksesta, jonka toivotaan vetävän kansaa, jos ei osallistumaan, niin ainakin kannustamaan osallistujia.

Kaupunginlahden ylityksestä vaijerien varassa alkoi liikkua monenlaisia huhuja ja niiden myötä oma kiinnostuksenikin heräsi.

Tiesin, että vaijereita vedettäisiin lahden yli kaksi, vajaan parin metrin korkeuserolla toisistaan. Kotona kokeilin käsivarsieni voimia roikkumalla koiran juoksulangassa.

Kaupunginlahdella alempi vaijeri tulisi olemaan reilusti veden pinnan yläpuolella. Kävelijän paino painaisi sitä alemmaksi kiristäen samalla ylempää vaijeria ylemmäksi, sillä vaijerit ovat kytköksissä toisiinsa. Jos käsien voima ei riitä, takarannalle ei kuivana pääse. Edessä olisi varma putoaminen likaiseen ja löyhkäävään Kaupunginlahteen.

Vaikutti liian hurjalta ja päätin lopulta jättää osaltani koko kävelyn mutta työtoverit alkoivat usuttaa.
– Et uskalla!  
Johon minä vastaamaan.
- Jos joku ilmoittaa ja maksaa osallistumismaksun, niin tietenkin!
Ennen työpäivän päättymistä minut oli ilmoitettu Kaupunginlahden ylikävelyyn

Vain yksi päivä oli aikaa hioa tekniikkaa. Täytyi miettiä, mitkä kengät jalkoihin, ettei vaijeri tuntuisi ikävälle jalkapohjissa. Rukkaset ilman muuta, mutta hauiksiin en enää ennättäisi pumpata voimaa. Luvattu, mikä luvattu, käyköön miten tahansa, peruminen ei tulisi kuuloon.

Kaupunginlahden rannassa oli hirvittävästi väkeä. Lahden molemmat puolet oli kansoitettu. Kovaääniset kailottivat osallistujalistaa. Aika ratkaisisi, ei tyyli.
Kun vuoroni tuli, hypähdän lähtölavalle ja heilautin kättäni yleisölle. Ylleni autettiin siniset kelluntaliivit.
Syvään huokaisten tartuin ylävaijeriin. Se oli yhtä ohut, kuin koiran juoksuvaijeri kotipihalla.  Otin siitä tukevan otteen ja siirsin jalkani alavaijerille.  
Nyökkäsin merkin lähettäjälle ja aika alkoi juosta.

Siirsin luisuttamalla jalkojani vaijerin päällä, vuoroin jalkaa jalan viereen, kättä käden viereen. Hyvin lähti, hitaasti, mutta varmasti.  Keskellä lahtea vaijerit alkoivat keinua ja minun oli pakko pysäyttää liike pysähtymällä itse. Onnistuin.
Kädet väsyivät ja juuri ja juuri yletin pitämään otteen vaijerista. Pienistäkin epätasapainon liikkeistä alavaijeri innostui keinumaan ja tämän tästä jouduin pysähtymään.

Rannalta huudettiin neuvoja ja väliaikatietoja. Ajasta ei olisi väliä, kunhan pääsisi kuivana toiselle puolen. Katsahdin alapuolelle ja putoaminen olisi vain ajan kysymys. Veden pinta oli metrin päässä, sinänsä ei pelottanut.

Ei vielä, eikä ihan vieläkään. En tahtonut millään antaa periksi, kunnes ote irtosi.

 Plumps, loiskis! 

Vesi pärskähti korkealle, kun putosin haisevaan Kaupunginlahteen ja uppeluksiin saman tien. Miten hirveän syvälle upposinkaan, sillä ylöspäin noustessa tuntui, että happi loppuu.  Pintaan päästyäni kuulin suosionosoituksia, sitten näin viereen ajavan moottoriveneen, johon poimittiin pudonneet. Oikeastaan en tiennyt sillä hetkellä, harmittiko vai ei. Joka tapauksessa tehtävä oli suoritettu.

Seuraavana keväänä yritin uudelleen ja onnistuin myös. Silloin se sujui näin. Muisti teki tepposen, enkä tarkkaan muista vuotta. Ehkä 1990-1992.
                                                                    ♥ ♥

Valpurin aattoni sujuu nyt rattoisasti. Ulkona sataa, vesissä on jäät, sukset varastossa, on juuri sopivaa aikaa siivota tiedostojaan. Ihan sama järjestelenkö kuvatiedostoja vai kirjoitelmiani, niin niihin juutun, kuten nyt tähänkin muistooni. Tapahtumahetki tuolloin ei ollut Vapun aika, vaan kesäkuun alku, karnevaaliriehaa oli kumminkin.

                                               ☺Leppoisaa Walpuria☺