Rinkka selkään

Sattumalta osui käsiini kesällä ilmestynyt Metsästäjä-lehti nro 4 / 2013 ja sitä selaillessa ja lukiessa innostuin Itäkairasta ja sen retkeilyalueista. Ajatus jäi muhimaan muutamiksi viikoiksi. Sitä oli herkullista kypsytellä ja odottaa sopivaa ajankohtaa pakata rinkka autoon ja löytää itsensä Tulppion takaa polun päästä.
Ennen retken toteutumista ennätin käydä Värjäriäkin tervehtimässä lapsuuskodissamme, jossa hän hääräili keitoksiensa kanssa. Vattuaika oli tuolloin parhaimmillaan ja niinpä käytiin myös yhdessä poimimassa lähimetsiköstä päivittäin useita litroja vadelmia, jotka keiteltiin hilloiksi. Tavallisesti vattuni pakastan, vaan nyt ne ei olisi säilyneet hyvinä monen päivän reissusta pakkaseeni asti. Itse ja siskon seurassa keitetty vattuhillo on hirmu hyvää, enkä enää haikaile sitäkään, että jäin keväällisen pakkasen tihutöiden takia ihan ilman hillaa.

Kun mustikat oli poimittu ja vatut hillottu, eikä puolukka-aika ollut ihan käsillä, niin oli juuri passeli tauko retkeilyyn. Tällä kertaa pakkasin rinkan tavallista tarkemmin. Vaaka näytti lähtiessä kantamusteni painoksi 12 kiloa. Ei paljon, mutta aivan tarpeeksi ajatellen 40 kilometrin taivallusta. Viime käden hankinta oli Kuusamosta menomatkalla ostetut kumisaappaat. Semmoiset, joissa on reilu kuvio pohjissa, että on tukevat kävellä. Alkukesän vaelluksella tulin tämmöiseen tulokseen, että parhaat jalkineet minulle ovat pitkillä vaihtelevilla maastoreiteillä kunnon kumisaappaat, eikä vaelluskengät.

Kenkävalinta oli onnistunut, eikä jalat valittaneet matkan aikana. Ei rakon rakkoa varpaissa, ei kantapäissä.

Kun ensimmäisen päivän etenemä 11 kilometriä on valmis, niin me reissulaiset, Mies ja minä pysähdymme tulistelupaikalle ruoanlaittoon ja aterioimaan.

Taukopaikka on kaunis joen penkka, mutta meidän Pena-laavulle ei tahtonut löytyä sen vertaa tasaista maata, että kahden retkipatjan leveydeltä ja pituudelta. Ei auttanut, joka tapauksessa laavu piti pystyttää.

Iltapuhteen kulutan ravaamalla pitkin joen rantapenkkaa virvelöiden. Ajatella, että viitsinkin raahata virvelin ja viehelaatikon mukanani. Ostin Savukoskelta viikon kalastusluvan ja koen nyt vahvasti olevani virkistyskalastaja Nuorttijoella, kuten vastapäisen rannankin kalastajat, joiden nuotiosavut nousevat ihailtavakseni hiljalleen tummuvassa Nuorttijoen illassa.

Unta ootellessa ajattelin Itäkairan prinsessaa, hänen palavaa intoaan vaeltaa yksin näillä seuduin. Tunsin olevani tavallaan hänen jalanjäljillään lukiessani edellisiltana pikkuruisen Suttikämpän nuhraantuneen vieraskirjan sivulta hänen tekstiään, jossa hän kertoi olleensa juuri 13 vrk erämaassa. Rohkea nainen, oman tiensä kulkija, ajattelin, eikä sillä hetkellä harmittanut lainkaan, vaikka sadepisarat alkoivat rapsahdella laavukankaaseen.

Onneksi sade ei yöllä pahemmin kastellut, mutta heti aamun alkajaisiksi oli kuitenkin pitkä ja raskas nousu, jossa paidan selkämykset kostuivat. Korvaus rehkimisestä tuli pian, kun nousun päätteeksi sai näköalapaikalta ihailla huikeita maisemia. Kajoniin tuijotellessa tuuli puhalsi mielestä turhan pois, hoppu ja kiire olivat jo aikaa huuhtoutuneet Nuorttijoen piskuisten koskien pärskeisiin.

Korkealta näki kauas. Näkyi metsää, näkyi kiviä ja tietysti helmenä kanjonissa itse välkkyvä virta, jota niin kovin mainostetaan kalaisena, vaan minua epäilyttää. Sain sentään yhden kalan ja on sekin jotain.

  Tämän erämaisen kävelyreitin puoliväliin on matkaa näköalapaikalta vielä useita kilometrejä. Lopulta puiden lomasta pilkottaa sievä tupa. Salpa on oven päällä, silti tuntuu, että tupa toivottaa tulijat tervetulleiksi.

Kun rinkan riisui harteiltaan ja tutkaili reissukartaa, niin hyvillä mielin saattoi todeta, että liki puolet matkasta on jo historiaa. Takana on 19 kilometriä ja yksi laavuyö. Edessä 22.5 kilometriä, jotka on talsittava, sillä alueelle ei ole autoteitä. Karttatietona vielä, että pikkumatkan päässä tuvasta on riippusilta joen yli ja vieressä rajavyöhyke, jolle ei passaa eksyä. Riippusillan jälkeen on nousuvoittoista maastoa, aluksi ihan portaita myöten, joita on liki 300. Loppumatkan jännitysmomenttina on 20 kilometrin päässä joen ylitys kahlaamalla, mutta ensin päivälevolle Saihon autiotupaan, jossa on jopa pari matrassia. Entä jäädäkö tänne yöksi, kun edellinen yö jäi hieman vajaalle unelle laavussa sateen ropinaa kuunnellessa? Toisaalta tekee mieli jatkaa matkantekoakin, sillä ne taitetut kilometrit olisivat huomiselta miinustettu.

Joka tapauksessa rinkat nojailevat kohta tuvan seinää vasten ja reissulaiset oikaisevat itsensä petille. Olispa tässä ja nyt grillimakkaraa. Tekisin tulet ja käristäisin tikun nokassa, mutta kun ei ole. Huokaan ja ummistan silmäni, mutta vain hetkeksi, sillä ovelle koputetaan.