Minä poljen, minä ohjaan

..ja taival taittuu sukkelaan.

Ravistelin tänä aamuna polkupyöräni hereille lähes viisivuotisesta horroksestaan.  Kunnossa oli, vain kumpaankiin kumiin hiukan lisää ilmaa.
Viimeiseen kahdeksaan vuoteen en ole pyöräillyt muuta, kuin kesäisin parin kilometrin matkan joelle virvelöimään ja takaisin.
Olen ehtinyt ajatella, miksi uusi pyörä tuli ostettua, kun pyöräily jätti kiinnostamasta.

Viime aikoina on näkynyt muutamia retkeläisiä polkemassa täydet pakkaukset pyörälaukuissaan. Yhdellä jopa sivuvaunu, jossa matkusti koira. Joka kerta mietin, miksen minäkin? Onhan minulla pyörä, on jopa pyörälaukut. Ajatuksen asteelle on kohdallani vain jäänyt, kunnes tänä aamuna alkoi tapahtua. Näin helposti tauti tarttuu.

Etsin kypärän. Pakkasin reppuun vesipullon ja lisäpuseron, kännykän ja kameran. Starttaan melko vähin varustein. Ei ollut selkeää suunnitelmaa reitistäkään.

Aluksi matka etenee metsäautotiellä. Aamu on kylmä ja käsineet ovat tarpeen.
Selfiekuvien otto ei rupea lainkaan onnistumaan. En saa maisemaa, pyörää ja itseäni samaan kuvaan.

Kiiren jätin sovinnolla matkasta pois.
On aikaa poiketa metsän puolella tarkastamassa mustikan kukintatilanne. Tehdä koukkauksia tutkimaan, miten paljon tonko-ojissa on vettä.
 Kyllä sitä on ja aivan liian kanssa. Rentukatkin ovat osin jääneet veden alle.

Aamu on hiljainen. Linnut eivät laula. Porot poissa näkyvistä. Mutta tuuli on herännyt ja työntyy väkisin matkaseuraksi, vaikken lainkaan välittäisi. Ettäs kehtaa ja nimenomaan kehtaa puhaltaa vasten naamaa.
Vastasiin polkiessa ei tunnu kylmältä, mutta alamäkeä lasketellessa rupean kaipaamaan lisäpuseroa. Ennen pitkää se on kaivettava repusta.

Posion suuntaan en lähde. En, Kouvan Kievariinkaan. Tie sinne päin on kehnonlainen, joten jatkan paremmalla baanalla.

Ylämäki alamäki vuorotellen tiheään tahtiin. Semmoinen on vaaramaisemassa etenevä metsäautotie. Välillä tuoksuu mäntypuu, sillä monin paikoin matkan varrella on valtavia pöllipinoja odottamassa kuljetusta jatkojalostukseen.

Suomaisema viehättää. Semmoisen kohdalla pysähdyn ja kuvaan. Harppaan ojan yli suon puolelle varmistamaan, näinkö oikein.
Todellakin, muutama hillankukka mättäällä

 Matka jatkuu.
Väsymys alkaa tuntua jaloissa ja peppukin puutuu. Koetan välillä polkea seisten ja jyrkkempiä vastasia kävelen.
Sitten teen hetken tauon. Tankkaan itseäni ja käyn halaamassa isoa Mäntyä. Uskon, että iso Mänty lataa minuun uutta puhtia, kun sitä niin kauniisti pyydän.

Vitkalaukaisulla kuvaus ei onnistu. Ei löydy kameralle paikkaa, että olisi kokonainen päässyt kuvaan.

Voimahali on tarpeen, sillä loppumatkalla on pari kypsyttävää nousua. Välillä pyörää taluttaessa ajattelen, miten helpolla ojassa virtaava vesi pääsee. Aina vaan alaspäin ja laulellen vieläpä. Tosin nautin kuulla veden lirinöitä ja virtaavaa vettä on mukava katsoakin.

Tuulelle minulta ei pisteitä heru. Koko matkan oli vastaan. Sikäli käsittämötöntä, sillä kotiin tulin päinvastaisesta suunnasta, mitä lähdin. Oli neljän  tunnin reissu.