Aamuauringon noustessa hipsuttelen paljain varpain kasteisella nurmikolla jasmiinipensaan luo. Sen tuoksu leijailee nenääni jo kaukaa. Miten se tuokaan muistoja menneiltä vuosilta.
Kukkasiaan vasta aukovan jasmiinin tuoksu on hienostunut, mieto, mutta samalla täyteläinen.
Tämä kaunotar kasvaa lapsuudenkotini entisellä pellolla, jonka siskoni on muokannut kauniiksi ja monimuotoiseksi kukka- ja yrttipuutarhaksi.
Aamuvirkulle puutarhakierros antaa energiaa päivään. Mustarastaat olivat jo ennen minua heränneet ja soinnuttelivat täysillä serenadejaan, ehkä viihdyttääkseen hautovia puolisoitaan, tai vain kiitollisina uudesta aamusta, kuten minäkin.
Usein pihan kiviaidan ohi kulkiessani poimin sen vierestä kypsän ahomansikan. Olin ehkä unohtanut sen herkullisen maun, mutta tutulta se tuntui, kun mansikan suuhuni pistin.
Paljain jaloin on ihastuttavaa astella nurmikolla. Olin senkin aika lailla unohtanut. Eihän kivimurska tunnu mukavalta paljaan jalkapohjan alla. Mutta nurmikko, sehän suorastaan hyväilee!
Ei tämä kesämatka lapsuusmaisemiin suinkaan pelkkä vierailumatka ollut.
Sisaruskatraastamme on jälleen yksi poissa ja tulin sisartani auttamaan hautajaisvalmisteluissa hieman etukäteen. Hän oli valmiiksi suunnitellut kotikutoiset hautajaiset tarjoiluineen päivineen. Suunnitelmissa kutsua saattoväki kirkosta hautaamisen ja kukkienlaskun jälkeen lapsuuskotiimme muistotilaisuuteen.
Sanotaan, että torstai on toivoa täynnä, mutta hautajaispäivän torstai ei siltä tuntunut. Iso muodoton möhkäle, jonka tunsin kurkussani ruumishuoneella valkoisen arkun nähdessäni, alkoi vähitellen kirkkoon kävellessä pehmetä. Kirkon kiviportaat oli otettava varovasti. Ajattelin maallisia työntyessämme kapeasta kirkon ovesta arkun kanssa sisälle. Että osaakin olla kapea ovi!
Kohta eteen avautuva käytävä harmaine mattoineen helpotti, mutta sitten kohtasin kirkonpenkistä monet tutut silmät ja omani alkoivat sumentua, samalla tunsin saavani niistä rohkaisua.
Sitä rohkaisua ja voimien keräämistä olin saanut aimo annoksen sisäistänyt itseeni kävellessäni puutarhassa muutamana aiempana aamuna ja vetänyt sisääni jasmiinin ja ruusujen tuoksua, värikkäiden liljojen ja koko luonnon uskomatonta kauneutta.
Meitä oli veljeäni saattamassa pieni joukko, perhettä ja ystäviä. Hautajaistunnelma muodostui vapautuneeksi muisteluksi ja muisteltavaa värikkäästä persoonasta riitti. Vanha rustaamani runo tiivistää omia viime aikojen tuntojani.
Sinä tulet taivaanrannan
kirkkaimmalta
tähdeltä
ja kosketat minua tuvan hämäryydessä.
Tajuan
loputtomien
muistojen lämmön virtaavan itseeni
ja herään aamuun kipua tuntematta.
Kelpaisikohan tämmöinen Repolaisen K.E.S.Ä.haasteeseen? Varpaani nauttivat kesästä ruohossa kävelemisestä.
