Mustikat ovat kypsyneet

Kävin tänään kolmannen kerran poimimassa mustikoita. Pari tuntia meni kuin siivillä ja kolmen litran vetoinen pikku sanko oli täynnä mustikkaa. Aina ensimmäiseksi marjaan mennessäni maistan, minkä makuisia kunkin alueen marjat ovat. Mustikoidenkin maku riippuu kasvupaikasta jonkun verran. Minulle maistuvat makeimmat marjat, olivatpa mitä laatua tahansa.

Kapusin rinnettä ylös maistellen siis välin muutaman marjan. Olin iloinen mahdollisuudesta vuosien jälkeen poimia mustikkani tutulta vaaran rinteeltä. Monta vuotta ulkomaalaiset marjanpoimijat ehtivät sinne ennen minua. Ensin yritin olla samoilla rinteillä heidän kanssaan, mutta väistin sitten. En sietänyt heidän meteliään paikassa, jossa minua aina oli puhutellut hiljaisuus. Korkeintaan kuulin yksin ollessani tuulen huminan ja kuivien oksien rapinan jaloistani.

Nautin marjastamisesta ja nimenomaan mustikoiden käsin poimimisesta. Puolukat poimin koneella. Koskaan en ota kiirettä, enkä tinkiä marjamäärästä mukaan. Viivyn niin kauan, kuin on mukava poimia. Kuvaan maisemat ja marjasaaliini, vitkalaukaisimella saa itsensäkin kuvaan. Tämän kuvan nappasi kuitenkin mieheni, joka oli myös poimimassa.

Tänään on ollut yksi niistä harvoista heinäkuun kauneimmista ja lämpimimmistä päivistä. Puseron sai jättää kotiin, mutta vesipulloa  ja lippistä ei passannut unohtaa. Auringon paiste ja leppoisa lounatuuli pitivät kaikki öttiäiset pelipaikalta jossain muualla.  Muurahaiset jaksaa helteellä, niillä on joka pesällä rakennuspuuhat kesken. Edellispäivän kohtaaminen kyykäärmeen kanssa piti minut tavanomaista tarkempana, mihin kättäni työnsin.

Ei käärme eilen kuitenkaan hillanpoimintaani onnistunut keskeyttämään. Käärme oli yhtä paljon säikähtänyt, mitä minäkin. Se luikerteli jaloistani vikkelään kanervikkoon.

Hilla-aika alkaa olla lopuillaan. Vanhaa hillaa on jo soilla paljon. Onneksi mustikat kestävät kypsinä paljon pitempään. Itse kerään ne mieluummin kauden alussa, jolloin marja kestää hyvin poiminnan, ei mene sormissani rikki.

Tämä pikku öttiäinen tuli marjasangon mukana kotiin. Huomasin vasta peratessani, kun oikeasti noin sentin pituinen tyyppi mittaili sangon reunan ympärysmittaa. Kun se sai kierroksen valmiiksi, hellyin ja otin sen sormieni väliin kiikuttaen pihametsikköön mustikan lehdelle.

Joku perhosen toukka kaveri kai on? Mittarimato ainakin.

Mustikka maistuu minulle parhaiten hieman lusikalla muusattuna ja nokare vaniljajäätelöä kyytipoikana.

Miten se teille maistuu? Entä poimitteko käsin vai koneella? Älkää kukaan marjastaessanne eksykö suolle tai metsään.

Kesää kissankelloista sinisiipeen

Kesä on livahtamaisillaan ohi, mutta ei hätää, on sitä jäljelläkin. Kertasin kirjoittamieni heinäkuisten postausten otsikoita. Kovin on kirjavaa, kuten - Kesäsateen ropistessa, Sydänkesän aikaa, Kesä ja heinähelteet, Hillaa, hillaa, vieläkin hillaa sekä Puhalluskukkia ja töppövillaa.

Unohtamatta tietenkään Rivertubingia Pärjänjoella, eikä sitä totuutta, että Onni yksillä, kesä kaikilla.

  

Oikeastaan kirjoittamisen alkuun pääsen vasta sitten, kun olen keksinyt otsikon. Se tuottaa monesti  päänvaivaa. Melkein niin isoa, etten pääse alkuun ollenkaan. Ei luulisi, sillä onhan kesässä kirjoitettavaa, mutta sittenkin! Liian helposti toistan itseäni.

Koillismaalla on riittänyt kesäsateita. 

Parhaillaankin vesipisarat paukuttavat terassin pöytää ja piha lainehtii lätäkköinä. Voi Luoja, tästä sateesta piisaisi eteläisen Euroopan maastopaloja sammuttamaan aika paljon. Meillä ole vähään aikaan suolle menemistä ja hillat taitavat joutua hetkeksi uimasille.

Puhalluskukat ovat kadonneet aikaa sitten  sateeseen, eikä töppövillaa ole tänä kesänä näillä seuduin paljoa näkynyt.

Tosin kesähelteitä en kaipaa, mutta lämpimiä päiviä kylläkin. Sellaisia, jolloin lounatuuli kuivattelee lempeästi uimasta nousseen iholta vesipisarat. Sellaisia päiviä odottelen yhä, mutta kesäsäästä marisemisen lopetan tähän.

Suloisin sydänkesä on ohi, kun ollaan tänään Unikeon päivässä. Sinisiipi uhmaa sadetta. Mihin ehti lentää suojaan, sitä en ehtinyt nähdä.

Minusta tuli meidän perheen unikeko, vaikka ylös nousinkin jo ennen seitsemää. Aamukahvitellessa seurasin jäniksen poikasen edesottamuksia ruusupapuseinän edessä. Ajattelin, nappaako se alimmat kukkaset suuhunsa, mutta taisi vain ihailla. 

Haarapääskyspari sai viikonloppuna pesueensa maailmalle.  Autotalli hiljeni ja auto pääsee takaisin sisätiloihin, kunhan pikkupääskysten kakat on siivottu. Sottapyttyjä olivat. Ei porokaan semmoiseen sotkuun laita paikkoja. Silti pääskyset ovat aina tervetulleita pesimään piharakennuksiimme.

Kalastaen saa herkullista vaihtelua ruokapöytään. Ahventa savustettuna ämpäripottujen kanssa ja hillaa jälkkäriksi. Ne ovat kevyttä kesäruokaa parhaimmillaan.

Eivät nämä namit kuitenkaan ilman vaivannäköä pöytään ilmesty. Ahventa ja haukea saa toki onkia luvatta, mutta rehkimistä vaatii suokävelyt niin lammelle kalastamaan kuin suolle hillastamaankin. Molemmat reissut tekevät fyysiselle kunnolle hyvää ja palkka rehkimisestä on ruhtinaallisen maukas.

Oikopolku kulki hillamaille viljelemättömän pellon poikki. Ihmettelin, miten pelto jaksaa puskea vihreää kesästä toiseen.  Nokkosta, mesiangervoa, pajua ja minun pituistani korpikastikkaa, jossa on 5- 6 solmua korressaan. No, taitaa olla syy siinä, että aikoinaan peltoa lannoitettiin karjanlannalla.

Ehdin aina retkilläni kiinnostua uusista kasveista ja tällä kertaa tutustuin korpikastikkaan.

Aamusta päivä on pitkä

Kun seisoo rantatörmällä jo kuuden aikaan ammulla, niin väkisinkin päivästä tulee pitkä.  Kalat eivät olleet kuitenkaan nälkäisiä tarjoillessani niille aikaista matoa ja kotiin palattiin ilman saalista. 

Se oli silloin se, mutta eilen oli uusi päivä ja ahvenilla nälkä. Maltoin olla kuitenkin jämpti ja onkia vain sen verran, mitä  ahvensoppaan kahdelle tarvitaan.  Aamu on parasta, silloin ei ole liian kuumaa ja jaksaa kiertää lammen hyllyviä rantoja antoisaa onkipaikkaa hakien. On huippumukavaa tuijottaa maagisesti punaista ongenkohoa.

Luulen, että kalat tiedottavat jollain konstilla toisilleen petollisista lieroista. Siltä tuntuu, jos kala sattuu putoamaan koukusta veteen tai minä palautan liian pienen kalan uimasille takaisin, että nämä onnekkaat viestivät vaarasta lajitovereilleen.

Ei päivä ollut eilen läheskään puolessa, kun kalat olivat jo jääkaapissa ja  kalastajat lähdössä suolle. En voi jättää hillastusta väliin!

 Hilla on poimittavaa ja hyvällä hillasuolla marjoja kypsyy päivittäin. Marjastajien autoliikenne meidän syrjäisellä kylätiellä on viimeisen viikon aikana kymmenkertaistunut. Ei ihme, sillä soita on kaikkialla ja vuoden paussin jälkeen taas hyvä hillavuosi. Ei kannata kuitenkaan päästää intoaan hillakuumeeksi asti.

Nyt myrkyn lykkää, kun mustikat kypsyvät samaan aikaan. Kävin päivällä poimimassa ensimmäiset testimustikat ja leivoin piirakan. En pullataikinaan, vaikka siihen mielestäni paras mustikkapiirakka tuleekin. Murotaikina sai kelvata. 

Harmittava hidaste sattui juuri ennen piirakkataikinan tekoon ryhtymistä. Voi oli loppunut!  Pakko oli käydä ostamassa. Kauppaan mennessä seurattiin tämän nelikon kulkua.

Olivat kai Hilltop-ravintolaan menossa. Mutta voi, mahtaako rouvilla olla sisäänpääsyä tässä karvakunnossa?  Ryhmä ohjattiin hienovaraisesti heinän syöntiin ja vartomaan uuden karvan kasvua. Kuukauden kuluttua ei ole enää syytä reppanoiksi puhutella.

Voi poroparat, ette saa olla missään rauhassa. Ei meidän autotallissakaan. Piirakkatouhuissani vilkaisin ikkunasta ulos ja seurasin, miten Mies kävi käskemässä poron pois autotallista. Poro totteli, mutta Miehen tultua tupaan, poro palasi talliin.

- Ei se käy, mutisi harmistunut Mies ja lähti häätämään uudelleen. Siinä hetken seisovat vastakkain, lopulta poro kääntyi pois. Nyt autotalliin kulun estää punainen vaate.

Meidän auto oli saanut häädön paljon aikaisemmin.  Haarapääskyset tekivät sen asuttamalla viime kesäistä pesää. Nyt ne kiikuttavat pikku pääskyjen kakkapusseja ulos. 

Porot saavat toki oleskella meillä pihassa. Jaksan lapioida niiden kakkakikkareet pois, jos sattuvat vahingossa semmoiseen paikkaan papanansa lykkäämään. Pahojaan eivät ole tehneet, eikä pihassa sattuneesta syystä ole kesäkukkasistutuksiakaan, mitä vain päivänkakkaroita, vanamoita ja tiepenkoilla hirvensäärinurmea.

Aamusta on päivä pitkä. Joskus, kuten eilenkin tuntui, ettei iltaa tulekaan. Auringonlaskua en ole jaksanut aikoihin nähdä. Olen niin iltauninen. 

Aurinko pysyttelee taivaanrannalla vielä varttia vaille klo 24. Sitten se levähtää muutaman tunnin ja kipuaa näkyviin uudelleen. Yöt ovat yhä valoisia, vain muutaman tunnin hento hämärä keskiyöllä, kun taas alkaa uusi aamu ja on koko päivä aikaa keksiä jotain kivaa. Tänään on uintipäivä. Tilasinhan Temusta kesäkuulla uimapuvunkin.

Iloa kesäpäiviin!

Matka

Aamuauringon noustessa hipsuttelen paljain varpain kasteisella nurmikolla jasmiinipensaan luo. Sen tuoksu leijailee nenääni jo kaukaa. Miten se tuokaan muistoja menneiltä vuosilta. 

Kukkasiaan vasta aukovan jasmiinin tuoksu on hienostunut, mieto, mutta samalla täyteläinen.

Tämä kaunotar  kasvaa lapsuudenkotini entisellä pellolla, jonka siskoni on muokannut kauniiksi ja monimuotoiseksi kukka- ja yrttipuutarhaksi.

Aamuvirkulle puutarhakierros antaa energiaa päivään. Mustarastaat olivat jo ennen minua heränneet ja soinnuttelivat täysillä serenadejaan, ehkä viihdyttääkseen hautovia puolisoitaan, tai vain kiitollisina uudesta aamusta, kuten minäkin. 

Usein pihan kiviaidan ohi kulkiessani poimin sen vierestä kypsän ahomansikan. Olin ehkä unohtanut sen herkullisen maun, mutta tutulta se tuntui, kun mansikan suuhuni pistin.  

Paljain jaloin on ihastuttavaa astella nurmikolla.  Olin senkin aika lailla unohtanut. Eihän kivimurska tunnu mukavalta paljaan jalkapohjan alla. Mutta nurmikko, sehän suorastaan hyväilee!

 

Ei tämä kesämatka lapsuusmaisemiin suinkaan pelkkä vierailumatka ollut. 

Sisaruskatraastamme on jälleen yksi poissa ja tulin sisartani auttamaan hautajaisvalmisteluissa hieman etukäteen. Hän oli valmiiksi suunnitellut kotikutoiset hautajaiset tarjoiluineen päivineen. Suunnitelmissa kutsua saattoväki kirkosta hautaamisen ja kukkienlaskun jälkeen lapsuuskotiimme muistotilaisuuteen.

 

Sanotaan, että torstai on toivoa täynnä, mutta hautajaispäivän torstai ei siltä tuntunut. Iso muodoton möhkäle, jonka tunsin kurkussani ruumishuoneella valkoisen arkun nähdessäni, alkoi vähitellen kirkkoon kävellessä pehmetä.  Kirkon kiviportaat oli otettava varovasti. Ajattelin maallisia työntyessämme kapeasta kirkon ovesta arkun kanssa sisälle. Että osaakin olla kapea ovi!

Kohta eteen avautuva käytävä harmaine mattoineen helpotti, mutta sitten kohtasin kirkonpenkistä monet tutut silmät ja omani alkoivat sumentua, samalla tunsin saavani niistä rohkaisua.

Sitä rohkaisua ja voimien keräämistä olin saanut aimo annoksen itseeni kävellessäni puutarhassa muutamana aiempana aamuna ja vetänyt sisääni jasmiinin ja ruusujen tuoksua, sekä ihaillut värikkäiden liljojen ja koko luonnon uskomatonta kauneutta.

 

Meitä oli veljeäni saattamassa pieni joukko, perhettä ja ystäviä. Hautajaistunnelma muodostui vapautuneeksi muisteluksi ja muisteltavaa värikkäästä persoonasta riitti. Vanha rustaamani runo tiivistää  omia viime aikojen tuntojani.

Sinä tulet taivaanrannan

kirkkaimmalta tähdeltä

ja kosketat minua tuvan hämäryydessä.

Tajuan loputtomien

muistojen lämmön virtaavan itseeni

ja herään aamuun kipua tuntematta.

Kelpaisikohan tämmöinen  Repolaisen K.E.S.Ä.haasteeseen? Varpaani nauttivat kesästä ruohossa kävelemisestä.