Syksy kiirehtii

Syksy kiirehtii. 

Muutosta enteilevät pakkasyöt, väriä saaneet tienpenkan heinät ja marjaterttujaan hehkuttavat pihlajat. Napakka tuuli piipahtaa tämän tästä pihakoivujen latvuksissa. Riipii ja viskoo lehtiä ilmaan.

Viileä henkäys hivelee kasvoja, kun piipahdan portaalla.
Totta - syksy on sulkemassa kesän koleaan syleilyynsä. Sanoin kuvaamattomat tunteet hallitsevat mieltäni hetken, jolloin haikaillen kesää ja toivotan syksyä tervetulleeksi yhtäaikaa.
Enkä tiedä, kumpaa enemmän

Sadepilvet raapivat usein puiden latvoja. Sade rummuttaa ränneissä ja valuu suurina pisaroina ikkunalaseissa. Leppoisaa sitä on kuunnella ja katsella, vaikka ruudun takana asuu harmaus.
Soiden yllä kylmän aamun sumu vehoaa pitkään maisemaa. Se kipuaa varojen rinteitä ylemmäs, kuin odottaen löytävänsä auringon.

Minä nappaan marja-astiani ja lähden puolukkaan hakemaan väriä päivään. Poimin marjat käsin, sillä poimuri ei toimi paikka paikoin risukkoisessa maastossa, missä puolukka viihtyy ja missä myös minä viihdyn.

Osaan olla myös joutilas.
Saatan istua kauan tietokoneen edessä tuijottamassa tyhjää. Välillä katse kuitenkin suuntautuu ikkunan takana avautuvalle suolle ja nousee sieltä metsikön yli Kärryn rinteelle. Sinne se haluaa pysähtyä.

Aika menee arvellessa, päivä päätä käännellessä, kuten sananlasku toteaa. Tämmöisistä päivistä ei jää sanottavasti käteen.Tekstiä ei synny sanan sanaa. Ajatus risteilee, kuten variksen poikien lentoharjoitukset. Ylös, alas, sinne tänne räpiköiden ja aikansa harjoiteltuaan poikaset palaavat käkkärämännyn oksille.

Minä haen villasukat jalkoihin ja siirryn keinutuoliin mutustelemaan mustikkavoileipää.

Tulee raukea olo.
Täysi massu ja hyvä mieli johdattelevat laiskurin hetken päästä unien kinttupoluille. Siellä onkeeni ottavat komeat ahvenet paremmin, mitä eilen päivällä konsanaan.
Veden pinta pinta kimaltelee auringossa, eikä raskaista sadepilvistä tietoakaan.

Mieleen nousee paljon muutakin.
Edellisviikon myrskyinen yö laavulla. Nuotion rätinät, porokahvin ja savun tuoksujen sekoitus. Hidas aamu ja joutsenperhe lammella.
Märät vaatteet riukujen päällä kuivamassa ja ihanan lämmin makuupussi, josta ei olisi huvittanut kömpiä koleaan aamuun sytyttämään nokipannun alle tulta.
Aamiaiskärkkäri kärähtää ja muuttuu mustaksi. Unisilmässä nyhdän karstat pois ja asettelen makkaran puolikkaat leivälle.

Havahdun, kun poro vasoineen jalottelee pihaan. Se maistaa ruukussa kasvavaa tilliä ja tykkää, ettei ole syötävää. Siirtyy hamuamaan sieniä.
Valkoinen poro sen sijaan ei tohdi lähelle, mutta näen sen usein retkilläni. Oikein odotan kohtaamista ja ajattelen aina, miten se onkaan kaunis.

”Elämä on outo juhla,

johon meidät on kutsuttu” 

Näin sanoo runoilija ja helppoa se on uskoa. Niin moninaiset ovat elämän kattaukset. Aina on tarjolla jotain. Herkkuja, mutta vähemmän maistuvaakin.

Tämä viikko on Puunhalausviikko. Kävin varta vasten Isoa Mäntyä halaamassa. Hyvältä tuntuu joka kerta painaa poskensa sen paksun rosoista kaarnaa vasten ja hengittää tuulta. Tulee raikas ja virkistävä olo.