Syksy kiirehtii

Syksy kiirehtii. 

Muutosta enteilevät pakkasyöt, väriä saaneet tienpenkan heinät ja marjaterttujaan hehkuttavat pihlajat. Napakka tuuli piipahtaa tämän tästä pihakoivujen latvuksissa. Riipii ja viskoo lehtiä ilmaan.

Viileä henkäys hivelee kasvoja, kun piipahdan portaalla.
Totta - syksy on sulkemassa kesän koleaan syleilyynsä. Sanoin kuvaamattomat tunteet hallitsevat mieltäni hetken, jolloin haikaillen kesää ja toivotan syksyä tervetulleeksi yhtäaikaa.
Enkä tiedä, kumpaa enemmän

Sadepilvet raapivat usein puiden latvoja. Sade rummuttaa ränneissä ja valuu suurina pisaroina ikkunalaseissa. Leppoisaa sitä on kuunnella ja katsella, vaikka ruudun takana asuu harmaus.
Soiden yllä kylmän aamun sumu vehoaa pitkään maisemaa. Se kipuaa varojen rinteitä ylemmäs, kuin odottaen löytävänsä auringon.

Minä nappaan marja-astiani ja lähden puolukkaan hakemaan väriä päivään. Poimin marjat käsin, sillä poimuri ei toimi paikka paikoin risukkoisessa maastossa, missä puolukka viihtyy ja missä myös minä viihdyn.

Osaan olla myös joutilas.
Saatan istua kauan tietokoneen edessä tuijottamassa tyhjää. Välillä katse kuitenkin suuntautuu ikkunan takana avautuvalle suolle ja nousee sieltä metsikön yli Kärryn rinteelle. Sinne se haluaa pysähtyä.

Aika menee arvellessa, päivä päätä käännellessä, kuten sananlasku toteaa. Tämmöisistä päivistä ei jää sanottavasti käteen.Tekstiä ei synny sanan sanaa. Ajatus risteilee, kuten variksen poikien lentoharjoitukset. Ylös, alas, sinne tänne räpiköiden ja aikansa harjoiteltuaan poikaset palaavat käkkärämännyn oksille.

Minä haen villasukat jalkoihin ja siirryn keinutuoliin mutustelemaan mustikkavoileipää.

Tulee raukea olo.
Täysi massu ja hyvä mieli johdattelevat laiskurin hetken päästä unien kinttupoluille. Siellä onkeeni ottavat komeat ahvenet paremmin, mitä eilen päivällä konsanaan.
Veden pinta pinta kimaltelee auringossa, eikä raskaista sadepilvistä tietoakaan.

Mieleen nousee paljon muutakin.
Edellisviikon myrskyinen yö laavulla. Nuotion rätinät, porokahvin ja savun tuoksujen sekoitus. Hidas aamu ja joutsenperhe lammella.
Märät vaatteet riukujen päällä kuivamassa ja ihanan lämmin makuupussi, josta ei olisi huvittanut kömpiä koleaan aamuun sytyttämään nokipannun alle tulta.
Aamiaiskärkkäri kärähtää ja muuttuu mustaksi. Unisilmässä nyhdän karstat pois ja asettelen makkaran puolikkaat leivälle.

Havahdun, kun poro vasoineen jalottelee pihaan. Se maistaa ruukussa kasvavaa tilliä ja tykkää, ettei ole syötävää. Siirtyy hamuamaan sieniä.
Valkoinen poro sen sijaan ei tohdi lähelle, mutta näen sen usein retkilläni. Oikein odotan kohtaamista ja ajattelen aina, miten se onkaan kaunis.

”Elämä on outo juhla,

johon meidät on kutsuttu” 

Näin sanoo runoilija ja helppoa se on uskoa. Niin moninaiset ovat elämän kattaukset. Aina on tarjolla jotain. Herkkuja, mutta vähemmän maistuvaakin.

Tämä viikko on Puunhalausviikko. Kävin varta vasten Isoa Mäntyä halaamassa. Hyvältä tuntuu joka kerta painaa poskensa sen paksun rosoista kaarnaa vasten ja hengittää tuulta. Tulee raikas ja virkistävä olo.

Talvi tuli

Talvi tuli, mutta oli aikakin.
Tuli lunta ja pikku pakkaset. Jäätyivät lammet ja järvet. Niin tapahtuu joka syksy, ei sinänsä mitään ihmeellistä. Kuitenkin monia ensilumi ilahduttaa tai vihastuttaa.

Nyt vallitsee valkoinen. Mustan ja ruskean sävyt ovat jäänet vähemmistöön. Tosin Ilmatieteen laitos lupaa lämpenevää ja nämä ensimmäiset lumet ilmeisesti sulavat.

Valkoinen porokin sulautuu maastoon. Jopa liikaa, näin tuntuu ainakin tien päällä ollessa. Poroja liikkuu vielä vapaana ja yllättäen ne tuppaavat pomppaamaan liikenteen sekaan, kun sitä vähiten odottaa. Vesisadepäivinä ne pysyttelivät mieluummin metsän suojissa.

Talventulo toi alkavaan kaamokseen raikkautta ja valoa. Koskaan en kopauta tahallani tuollaista kuorrutusta puiden oksilta. Mielelläni katselen lumista metsää, eikä minun ole vastenmielistä siellä kulkeakaan.

Ylempänä tunturissa näytti enemmän talvelta. Aurauskalustokin on ollut asialla.

Pakkaspäivän ilta oli värikäs. Lämpimät taivaan värit houkuttelivat minut niihin maisemiin, missä päivää aiemmin olin kokeillut onneani virvelin kanssa. Kuvannut harvoja näkemiäni karpaloita ainoana väriläiskänä vetisellä suolla ja koettanut harppoa sinne tänne kuivin jaloin.  Onnea oli ja ei. Jalat pysyivät kuivina, mutta kalaa en saanut.

Nyt näkymä suolta oli mykistävän kaunis. Tuulen vire sai järven ohuet jäälautat liikkeelle. Illan siniseen hetkeen alkoi sekoittua laskevan auringon oranssi. Soistuneen rannan alakuloisen värin peitti lumihuntu.

Pimeä yllätti.
Järven takaisella koiratarhalla alkoi ruoka-aika ja koirien haukku kiiri veden yli kiihkeänä.

Koirien ulvonta voimistui hetkittäin ja rupesin leikkimään ajatuksella.
Mitäs jos - taivaanrannan hehku olisikin metsäpalo. Jos ulisijat olisivatkin susilauma, joka jahtaa minua. Jos edessäni polulla seisoisi karhu kahdella jalalla?
Vanhan rakennuksen kohdalle tultuani, mitä jos mörkö näyttäytyisi oviaukossa?

Ajatuksen virtaa on miltei mahdoton katkaista silloin, kun se rönsyilee.
 Ei ollut metsäpaloa, ei susia, ei karhua, eikä edes mörköä.
Itse asiassa seudulla oli juuri sinä iltapäivänä kaadettu iso karhu.

Toivotan teille lukijani hyvää Pyhäinpäivää. 

Syksy väreissään

Syksy koristautuu väreihin ja sen väriskaala on äärettömän kaunis silloin, kun olosuhteet ruskalle sattuvat olemaan suotuisat.
Edellisviikon reippaimmillaan -5.6 asteen pakkaset saivat ihmeitä aikaan.

Itäkairan Prinsessa tunsi olevansa kuninkaallinen saadessaan vaeltaa syksyisin pitkin punaisia mattoja. Minä tunnen niin ikään itseni jalosukuiseksi tallustaessani pitkin hehkuvan punaisesta riekonmarja- ja mustikanvarvustosta nivottua mattoa.
Ylellistä.
Mikä riemullinen värikimara tunturimaasto onkaan! Se on värien ihastuttava sinfonia, jonka läpi rohkenevat luikerrella tuskin askelta leveämmät polut kierrellen kiviä puolelta jos toiseltakin.

Kun eteen avautuu polku, sen kutsua en hevin tukahduta.  Aina löytyy aikaa tutustua uuteen polkuun ja ottaa selvää minne se johtaa.
En ole varma, olenko itse liekeissä, vaiko eteen aukeava purppurainen suo, jonka jokainen heinätupsu ja vaivaiskoivu ovat saaneet väripensselistä sipaisun.

Ei polku aina helppo ole. Kyllä se osaa kivuta äkkiä niin jyrkästi ylös, että joutuu käsin ottamaan rinteestä tukea. Vasta tasaisemmalle päästyä voi seisahtaa ihailemaan uusia näkymiä.
Ihastun tunturikoivuihin, jotka koreilevat kaikilla värisävyillä voimakkaan oranssinpunaisesta keltaiseen.

Uskomattoman kaunista.

Puurajan yläpuolella vaeltaja tuntee tuulen työntyvän puseronsa alle. On parasta lisätä hieman vauhtia, ettei vilu ala vippasta.

Tunturinlaella on taukotupa, eikä sen seinien sisäpuolelle tuuli pääse. Tupa on edellisten retkeilijöiden jäljiltä lämmin, joten on mukava vaihtaa kuiva paita ja sujauttaa hikimärkä reppuun.

On pikkuinen puuceekin, jossa todella saa tuntumaa siihen, miltä tuntuu sanan mukaisesti - tuulen huuhtoma p...e. 

Huh, huh, ihan se raaka pohjoisen tuuli tuntuu vieläkin iholla.

Hivenen valkoista kaiken väri-ilottelun lopuksi.

Kuusi kuvaa kesästä

Nappasin idean Kuusi kuvaa Kesästä Mustarastas laulaa-blogista. Oikeastaan oli vaikeaa sopeuttaa kokonainen kesä kuudeksi kuvaksi. Rajan vetäminen tuotti tuskaa.
Ensimmäinen kuva on lapsuuden onki-ja uimapaikalta. Iilimatoja siinä oli silloin, taitaapa olla vieläkin.

Jo toistamiseen seisoin Talvisodan Monumentin valtavan lohkaremäärän keskellä. Lohkareita n. 20 000, kuten Suomussalmen taisteluissa kaatuneiden määrä. Koskettava näky. Tuuli toi korviin hennon 105 kellon kilinän ja tupasvilla heilui kiviä vasten.

Kesän kalaretkiltä, eräretkiltä, patikkaretkiltä, luontopoluilta on paljon kuvia, joista en osannutkaan valita. Alla ikään kuin portti niihin kaikkiin.

Vaelluksilla oli joskus miettimistä, miten päästä eteenpäin, mistä päästä kenties kuivin jaloin. Alla olevaa kuvaa ottaessani jo podin pystynkö kohta itse rinkka selässä pomppaamaan kiveltä toiselle.

Olen intohimoinen porojen kuvaaja. Niitä olen kuvannut omassa pihassa, poluilla, maantiellä, metsässä, keväällä, kesällä, aina kun vaan näen. Ainakin jokaikisen valkoisen poron koetan ikuistaa. Se on minulle sydämen asia.

Kukat ovat jääneet nyt vähemmälle, heiniä on sen sijaan päässyt kuviini. Niistä löytyi paljon mielenkiintoista kuvattavaa, kuten nämä Sevettijärven kenkäheinät.