Talvi jatkuu...

...mutta tykyt ovat taas kertaalleen pudonneet ja puut ovat alastomia. Toki maassa on lähemmäs metri lunta ja vaarojen ylemmät huiput siintävät yhä valkoisina.
Silti talvi esittänyt kaunista puoltaan. Ei loskakelejä, vaikka lämpöaalto toi nolla-asteet. Ei liukkaitakaan toistaiseksi. Ei ole tarvinnut kenkiin edes jäänastoja laittaa.

Mukavaa istua autossa pelkääjän paikalla ja kuvata maisemia.
Enimmät talvikuvat olenkin viime aikoina ottanut tämmöisellä laiskimuksen tavalla.

Vasta muutamia kertoja olen survaissut itseni suksille ja suunnannut omalle metsälenkille. Lähtemiseen kerään voimia, että yleensä saan itseni suksille.
Tänään heleä auringon paiste innosti kiertämään monet mielipaikkani. Aivan kuin sisäinen pakko olisi houkutellut kurkkaamaan, miltä kalapaikkani näyttävät tänä talvena. Joka talvinen traditiohan se minulle on ollut, jopa useampaan kertaan.
Kuvittelen, että mielipaikkani ovat kaivanneet minua.

Teerivaaraa katsellessa muistuu mieleen ne monet kerrat, kun virveli kourassa olen uppoutunut tuijottamaan järven vastarannan taivaalle piirtyvää vaaraa. Kelaan ja haaveilen. Se on antanut nautintoa ja mielenrauhaa ja antaa sitä nytkin.

Aurinko saa ajottain naamalleen pilven häkäröitä ja terävimmän helotuksen kadottua hangelle rupeaa piirtymään pehmeitä varjoja.

Jatkan hiihtämistä verkkaisesti ja suuntaan sukseni joelle. 

Pikku sillasta pitää päästä yli varoen putoamista.
Kuinkas muuten? Pikku seikkailu on aina paikallaan!

Koukkaan vanhan niittyladon luokse.
Mitään virkaa sillä ei ole vuosikymmeniin ollut.
Ränsistyy vain ajan saatossa kertoen kuitenkin yhdestä aikaudesta, jolloin jokivarren niittyjen luonnonheinää korjattiin.
Lumen aikaan saatiin heinä vasta ajettua hevospelillä pihanavetan heinälatoon.
Lukuisat ovat ne tarinat, joita tämänkin niittyladon seinät ovat saaneet kuulla.

Joelta suuntaan takaisin metsään ja siirryn hetkeksi Syötteen Eräpalveluiden koiravaljakkoreitille. Valjakkoja ei nyt näy ei kuulu.
Sen sijaan etäältä kantautuu moottorikelkkojen melu. Toivottavasti ovat omalla reitillään, eikä taimikkoja rikkomassa.

Kelkkamelu häipyy mielestä, kun muistan, miten kuukauden verran sitten sain itse ohjastaa koiravaljakkoa.
Minulla oli rekeä vetämässä kuusi upeaa hyskyä. Minä seisomassa reen jalaksilla ja turistirouva kyydissä.
Tuo tapahtuma muistuu nyt mieleen, sillä juuri näissä paikoin silloin viileteltiin. Ihmettelen vieläkin, millä innolla koirat työtään tekevät. Ei tarvinnut hopottaa, jarrutella vain alamäissä ja ylämäissä avustaa potkimalla vauhtia, kuin ikään polkukelkan kanssa.

(kuva: Jonna Määttä/ Syötteen Eräpalvelut)

Elämän tummia raitoja

Ikkunani edessä roikkuu yhä iso puinen tähti jouluajan jäljiltä. Sammutettu kyllä, mutta jäänyt paikalleen. Joulun siivoaminen takaisin komeroihin Nuuttiin mennessä jäi kesken.
Tuli niin paljon muuta.
Tunnen itseni yhtä nöyräksi isojen asioiden edessä, kuten tykkypuut lumimassojen kurimuksessa latvat alaspäin taipuneina.
Vuosikirjaani ovat ilmestyneet tämän vuoden ensimmäiset vahvasti tumman sävyiset raidat.

Loppiaisena hyvän ystävän kuolema oli shokki. Vaikea uskoa tapahtunutta todeksi.
Ei vieläkään, vaikka on saanut totutella useamman viikon.

Koskaan aiemmin ei ole pikkuisen Pöllävaaran ja Karsikkosuon ylittäminen tuntunut niin raskaalta, kuin tuolloin, pari päivää ikävän uutisen jälkeen hiihtäessäni surutaloon. Ne kolme kilometriä tuntuivat liki ylivoimaiselta matkalta.
Oli pakko pysähtyä tämän tästä kuivaamaan silmiä. Itku oli herkässä, etten tahtonut latua nähdä. Askarrutti jopa se, mitä sanon, löydänkö oikeita sanoja, kun pääsen perille.
Matka kuitenkin eteni ja lopulta sisälle tupaan astuessani mielessä ei ollut yhtään sanaa. Pitkä halaus - kyyneleiset posket vasten toisiaan kertovat kaiken sen, mihin ei sittenkään tarvita sanoja.

Myöhemmin kotimatka kaamoshämäräisellä ladulla oli huojentava. Yksi elämän totuuksia on - niin varmasti, kun olemme syntyneet, myös jonain päivänä kuolemme.

Vasta eilen saatettiin Emppu-ystävä kirkkomaan multiin ison ikävän ja kaipauksen hiljentäminä. Lohdullista kuitenkin ajatella, että hän on aina ja kaikkialla siellä, missä hänet muistamme ja hänestä puhumme.
Runoilija Rose-Marie Huuvakin kirjoittaa runossaan: Minä elän niin kauan, kun joku muistaa minut.

Maa on niin kaunis ja tänään hautajaispäivän jälkeisessä aamussa oli voimallista harmoniaa.
Mielimaisema piirtyy silmieni eteen ja katseeni hakeutuu tuttuakin tutummalle Kärryn rinteelle, jota verhoaa hentoinen harmaus. Silti luminen huippu erottuu hyvin ja sinne ylös minun mieltäni saattelevat pienen pienet leijailevat lumihiutaleet.

Kuitenkin tahaton ja kokonaisvaltainen väristys rikkoo pian tunnelman, Mitä kaunista silmä näkee, niin iho muistaa samalla eilisen kolean kirkkomaalla. Pääni sisällä alkaa soida- Maa on niin kaunis.....
Kuin olisin uudelleen saattojoukon mukana kantaen yhtä ruusua.

Arvaamaton on huominen.
Sitä on jokainen uusi huomen. Suuri lahja, kun aamuisin saa herätä kuta kuinkin kunnossa. Vähät siitä, tuliko yöllä miten hyvin tai huonosti nukuttua.

Sain myös itse vahvan muistutuksen elämän haavoittuvuudesta muutama viikko sitten, kun kaunis maanantaipäivä sai tumman sävytyksen. Pitkällä ambulanssimatkalla mielessäni pyöri ahdistava ajatus, olenko minä tulossa oman tieni päähän?
Pääsin tunteesta voitolle vasta, kun pystyin selvittämään itselleni, että yhtä lailla minä voin olla haavoittuva, sairastuva, kuoleva, kun kuka muu tahansa. Ei kukaan ole poikkeus.

Nyt näen harmaatkin päivät hyvinä ja kauniina. Rakastan jokaista päivää ja minkä maiseman luonto tarjosikaan sairaalasta kotiin palaavalle.
Olen kuin tuo koivu. Rikkoutunut sieltä ja täältä, mutta joiltakin osa-aluelta hyvissä voimissa.

Hyvää Ystävänpäivää hyvät ja uskolliset blogini seuraajat.