En ole ollut karhun lailla talvisikeillä,
pitänyt vaan luppoa pidempään. Tuli taas sulku sanoille ja näin ollen oli parasta vetää ajatusviivaa ja jäädä ihmettelemään talven etenemistä.
Nyt minun maisemiani peittää liki metrinen lumikerros.
Hanki ja taivas näyttäytyvät väliin punertavina, sinertävinä, tasaisen harmaina. Lumen valkoisuus osaa muuntautua eri sävyihin ja aurinko malttaa olla jo pidempään hereillä,
Linnunradan katseleminen on huikean rentouttavaa.
On suorastaan taianomaista seisoa yksinään lumessa ja nähdä yläpuolellaan selkeänä juovana kaartuva tähtivyö.
Minusta tuntuu aina lähes seikkailulta antaa ajatuksille täysi vapaus johdattaa mieli kosmokseen, vaikkapa tähtien tuolle puolen pelkäämättä, etteivätkö löytäisi takaisin.
Hiljaisuus on hyväilevän pehmeää.
Sanotaan, että tähti on yksinäisen ystävä ja sellaisina minäkin niitä katselen.
Havahdun viimeistään, jos/kun sormia ja varpaita paleltaa. Kamera ei toimi tai kuun pitkät, terävät varjot alkavat elää ja johdatella mielikuvitustani.
Talvi on sonaatti.
Se on värien, tunnelmien, elämysten kirjo, siis sonaatti siinä, missä musikkiteos syyssonaattikin tai kuutamosonaatti.
