Paavalin kylmät

"Jos ei pauku Paavalina, eikä kylmää kynttelinä, ei oo helle heinäkuussa."
Tuossa aimo annos vanhan kansan säätietoutta.

Kaksi viikkoa sitten jäädyttämäni jääruusu ei ole moksiskaan kireistä pakkasista. On yhä kaunis jääpaketissaan.

Paavalinpäivä oli toissa päivänä (25.01) ja meillä paukkui nurkissa.
Mittari näytti kaiken päivää yli -30 ja illalla jopa -33.5. Kaksi kertaa puin itseni tönkköpönköksi ja pistin nokkani ovesta ulos, mutta melko pikaisia piipahtamisia ne olivat, kun ei ollut pakko, niin luovutin ja uppouduin kirjojen pariin.

Nähtäväksi jää vielä tulevan kynttilänpäivän sää?

Tänään on huomattavasti leudompaa, vain -22.5 ja täydellisen sopiva päivä lähteä katsomaan tykkypuita. Tykkypuiden lomassa luikertelee lumikenkäpolku, joka on kuitenkin niin hyvin tallattu, ettei lumikenkiä tarvitse. Ei kuitenkaan passaa poiketa polulta, ellei halua lunta saappaisiinsa.

Lehdissä on ollut kirjoittelua hiljaisesta kuolemasta,
miten tykky voi yllättää katkaistessaan puun latvan tai oksan kulkijan niskaan, jolloin pahimmassa tapauksessa valtava lumipaino voi tappaa. Noin ikävästi ei kait kenellekään ole käynyt, mutta vaara piilee.

Tänään ei pelottanut.
Tänään vaan tallustelin aivan ihmeellisessä satumetsässä ihmetellen ja ihaillen luonnon taidetta ja taitoa.
Hiljaisuus, valkoisuus, sinisyys, satuhahmomuodon saaneet puut ja kylmyys - yhteisnimellä vaaramaisemien talvi ja tuon kaiken keskellä minä seisoin niin kauan, että pakkanen hääti lähtemään.

Sininen hetki on tullut ja kohta pimenee.

Sydäntalvi sykähdyttää

Tänään,
on juuri yksi sellainen sykähdyttävä aamuhetki, kun istuin ikkunan vieressä katsellen aamuhämäräistä pihaa.
Ulkona unelias maailma. Ei näy lintuja, ei oravia aamiaisella, tuulikaan ei ole herännyt. Ei  pilkistä vielä aurinko Kärryn takaa. Ei vielä tunteihin.
Lumiset puutkin torkuksissa. Siis täydellinen sydäntalven aamu. Tai no, miten sen nyt ottaa? Pakkasta -32.5 ja täysikuu ruosteessa!

Sydäntalven valo rapsakkana pakkaspäivänä huokuu kylmän sinisenä.
Ei sellaisena hempeänä, mitä kesätaivaan sini, mikä tuo heti mieleen haarapääskysen lennon taivasta vasten tai leudossa tuulessa lehahtavan Suomen lipun. Pakkassininen vaatii kintaat käteen ja karvahatun päähän, mutta kaunista se on.

Päivän valjettua värit pehmenevät.
Olisin mestaritaiteilija, jos osaisin tehdä pehmeänsävyisestä maisemastani maalauksen, jos osaisin sekoittaa värisävyt oikein, luoda toden tuntuisen, pysähtyneen tunnelman ja siirtää sen kaiken kankaalle tauluksi. Siveltimellä en edes yritä, mutta sopivia sanoja koetan löytää, mutta haasteellista on sekin.

Silmä näkee ja viestittää aivoihin täydellisemmin herkät värit, mihin kamera asetuksineen ei ainakaan minun käsissäni suostu. Mutta sanoja on mistä valita ja niillä on mahtinsa. Jokainen lukiessaan muodostaa itse omassa mielessään täsmälleen oikeat värisävyt ja tunnelmat. Niitä ei pääse mikään välikäsi muokkaamaan.

Kuu laskee ja aurinko alkaa nousta.
Kaksi komeaa yhtäaikaa taivaalla, mutta tähdet ovat vaivihkaa kadonneet.
On täydenkuun aika ja aamulla myös täydellinen kuunpimennys syvimmillään noin kello7. Kuu punastui koko naamallaan.

Pakkaspäivät ovat huikean upeita.
Aurinko on ikään kuin  noussut värikylvystä ja painuu iltapäivällä taas takaisin samanlaiseen. Ehtii tuikkia siinä välissä riemastuttaen lumessa tarpojia. Karsikonperällä ei lunta ole vielä mahottomia määriä, ehkä reipas puoli metriä, mutta niin hötyä, että suksi kulkee ummessa syvällä ja metsäojien ylitykset tuottaa tuskaa. Ainakin ovat harmittavaisia.

Koillismaan talvi on minun makuuni, eikä tämä sydäntalvi ole hullumpi lainkaan
Vielä on ripaus "kaamosta" meneillään ja lyhyen sorttinen päivä riittää minulle mainiosti. Viihdyn aamun kuhjassa ja suorastaan odotan iltahämyä.
Nuo saattavat olla laiskan ihmisen vinkeitä, pahasti tuntuu siltä.