Minun päiväni

Kirjoitin päiväkirjaa eilisen päivän tapahtumista ja ajattelin myös sen lähettää Suomen Kirjallisuuden Seuran järjestämään keruuseen suomalaisen päivästä. Keräys on järjestetty jo kolme kertaa helmikuun toisena päivänä kymmenen vuoden välein.

Ensimmäinen oli vuonna 1999, toinen v. 2009.
Osallistuin myös ensimmäiseen. Olin kirjoittanut silloin päivästäni tietokoneella, mutta en ollut tallentanut sitä. Vuosia myöhemmin sain kuitenkin kopion omasta silloisesta kirjoituksestani Suomen Kirjallisuuden Seuran arkistosta.
Luin illalla tuon 20 vuotta vanhan tekstini. Yllätys itselleni, etten yllättynyt lainkaan!

Siis vuonna 1999 helmikuussa kirjoitin mm. näin:
" Lumentulo on loppunut vaivihkaa huomaamatta. Ennättäisinkö tehdä lumityöt pihassa ennen kuin Hessu tulee töistä kotiin. Parasta ehtiä tai hän kerkiää pistää traktorin töihin ja puskea lumet syrjään sillä. Lumenluonnista konepelillä tahtoo tulla sanomista, kun jälki on niin krouvia. Ripeästi enempää tuumimatta haen kolan ja lapion ja kevyt pakkaslumi saa kyytiä. Talven riemuja tämäkin! Haluan luoda lumet kauniisti ja viimeistellä vallien reunukset lapiolla. Työlästä on, mutta jälki pihassa on upea, vaikka itse kehaisenkin. Kelpaa nousta Hemmilän pihaan, ajattelen mielessäni."

Paljon tapahtunut noista ajoista.
Olen muuttanut pohjoisen porstuaan, Koillismaalle, Karsikonperälle. Tullut kaksinkertaiseksi isoäidiksi. Toteuttanut kirjoittamisunelmani kahdesti, ensin runokirjalla Kutsun muistot luokseni ja nyt myöhäisyksyllä raapaleista koostuvalla kirjasella - Tuulentavoittelija, josta SusuPetal kirjoitti blogissaan näin.

Eilisen päivä teema oli myös liikunnallinen, kuten aiemminkin. Suuntasin tykkypuiden maailmaan. Alla pieni pätkä omasta suomalaisen päivästäni.

"Aamupöydässä jutustellaan miehen kanssa päivän ohjelmasta. Miehen suunnitelmat ovat selvät, hän aikoo tuijottaa televisiosta miesten viestihiihdon SM-kilpailuja. 

Minä mieluummin haluan viedä itseni ulos. Tietenkin mukavinta olisi lähteä suksilla ja kameran kanssa etsimään uusia kuvauskohteita, mutta kylmyys rajoittaa.

Kuitenkin ensin kurkistan tietokoneeltani sähköpostit ja blogit, omani sekä muiden, sekä siinä ohessa annan katseeni kiivetä Kärryvaaran rinnettä aina huipulle asti. Ikkunan takana on nyt kaunis, hyinen talviaamu. Pihapiirin kaikki linnut ja oravatkin pysyttelevät vielä suojissaan.

Aamupäivän tunnit menevät vetkutellessa ja pakkasmittaria vilkuillessa.  Ilma ei laudu, joten jos meinaa, niin kamerareppu vain selkään ja suunta Pikku-Syötteen lumikenkäpolulle. Polku on niin hyvin tallattu, etten tarvitse lumikenkiä. Mielessäni toivon, että ylempänä olisi lämpimämpää.

Mies joustaa ja tarjoaa kyydin hotellin parkkipaikalle, josta suuntaan polulle. Hän itse on sitä mieltä, että menee hotellin aulaan katsomaan hiihtoja. Sovitaan, kunhan minä retkeltäni ehdin takaisin, siirrytään hotellin lounaalle."

Pakkanen lienee pitänyt lumipolun tyhjänä. Yksin kuljin koko matkan edestakaisin. Kokonaisuudessaan retki oli minulle pienimuotoinen hiljaisuuden retriitti.

Ruokaillessa annoin katseen välillä liukua ikkunamaisemassa.